Karhut lemmikkieläiminä

Kaisa Kyläkoski

Vuoden 2024 alusta voimaan tuleva Laki eläinten hyvinvoinnista määrää selväsanaisesti, että ”Luonnonvaraista selkärankaista eläintä ei saa ottaa elätettäväksi”. Säädös on tarpeen siksi, että villieläimiä on toisinaan pidetty lemmikkeinä ja sellainen voi ehkä vieläkin juolahtaa jonkun mieleen. Erityisesti karhujen vangitsemisella on pitkä perinne, johon liittyy eläinten kuljettaminen ja tanssittaminen maksua vastaan. Karhuja pidettiin muutenkin ihmisten läheisyydessä, mutta tässä artikkeleissa jätetään ansaintatarkoitus sivuun.

Petoeläimen kiinni pitäminen on selvä vallan merkki ja tietenkin myös pelote, jonka varhaisin käyttö on tavoittamattomissa. Verkkosivuilla pidetään lähes varmana, että viikingit vangitsivat ja kesyttivät karhunpentuja, vaikka tästä ei voi olla mitään suoraa todistetta. Anekdoottimaiselta vaikuttavat myös Turun linnan itäisen tornin rakenteet, joita on kutsuttu karhukopeiksi. Mahdollista toki on, että linnassa on ollut jossain vaiheessa karhu. Kalmarin linnan tileissä mainitaan vuonna 1562 ketju karhua varten eli eläin on ehkä sijoitettu vahtikoiran tapaan estämään kulkua.

Ruotsalainen vouti kulki 1500-luvulla hoitamassa velvollisuuksiaan täysikasvuisen karhun kanssa, joka kotia lähestyttäessä juoksi isäntänsä edellä. Vastaavasti 1600-luvun lopulta on tieto maaherrasta, joka piti virkamatkoilla karhua vaunussaan. Kansliapresidentti Bengt Oxenstiernan matkakumppanina ollut karhunpentu saattoi olla pelotteen ohella huvin lähde. Aikalaisensa oli kuningas Kaarle XII, jonka kerrotaan pitäneen huoneissaan kesyä karhua, joka nähtiin huvittavana erityisesti sen jälkeen, kun eläimelle oli juotettu viiniä.

Kuningatar Ulrika Eleonoran 1680-luvulla maalama kuva tanssivasta karhusta Kuva: Nationalmuseum.

Luotettavampia tietoja karhuista on 1700-luvulta alkaen. Hattujen sodassa palvellut luutnantti Carl Tersmeden kuuli Bärosundissa huhtikuussa 1742 liikkuessaan läheisessä saaressa karjaa vahingoittaneesta karhusta. Hän järjesti alaistensa kanssa metsästysretken, joka jätti henkiin karhun kaksi pentua. Muistelmassaan Tersmeden ei valitettavasti selitä, miksi hän päätti ottaa pennut vangiksi. Toisen hän piti itse ja toisen hän lähetti ystävälleen asessori Gustaf Samuel Ruuthille, joka vaikutti Tukholmassa. Myös Tersmedenin karhu muutti Tukholmaan marraskuussa 1742, samalla kuin Tersmeden itse.

Kyseiset karhut eivät olleet ainoat, joita asui kaupungeissa. Turussa Aurajoen pohjoispuolella rantatontin omistanut Mynämäen ja Maskun kihlakuntien tuomiokunnan tuomari Mauritz Ståhlhandske piti pihallaan kahta karhua lieassa peläyttelemässä ihmisiä. Hän sai vuonna 1770 raastuvanoikeudelta määräyksen kuljettaa karhut pois kahdeksan päivän sisällä. Tiheän asutuksen keskellä oli myös kymmenen vuotta myöhemmin Viaporissa paikallismajuri Abraham de Fresen puutarha, jossa tämä piti kahta karhua. Tukholmassa puolestaan oli vielä vuonna 1798 Itävallan diplomaatilla kotonaan pieni ja kesy karhu.

Sotilaiden ja virkamiesten karhujen ohella on tietoja 1700-luvun pappiloissa pidetyistä karhuista. Ruotsissa merkittiin muistiin karhupari, uros ja naaras, jotka oli kahlittu pappilan käymälän alle. Suomessa Hämeessä vangittiin keväällä 1762 karhu ja sen kolme pentua. Kaksi pennuista jäivät pappilaan, jossa niitä pidettiin senkin jälkeen, kun toinen eläimistä oli lyönyt kämmenellään liian lähelle tullutta sikaa. Kaksi viikkoa myöhemmin lyöntietäisyydelle erehtyi yhdeksänvuotias poika, jolta karhun kynnet irrottivat puoli päänahkaa. Onnettomuuden takia karhuista kerrottiin valtakunnalliseen sanomalehteen.

Vuosisadan lopulla tai seuraavan alussa Keuruun pappilassa oli kesy karhu, joka muistitiedon mukaan “vapaana kuljeskeli pitkin pappilan pihamaata ja kirkkokangasta”. Sitä ei suuremmin pelätty vaan jumalanpalvelusta varten kirkolle jo lauantai-iltana tulleet pitkämatkaiset ottivat tavakseen antaa karhulle osuuden viinapulloistaan. “Tästä oli seurauksena, että karhu kirkonmenon aikaan oli usein täydessä humalassa kulkien hoiperrellen kirkkokangasta, lyöden käpäliään yhteen, heittäen härkäpyllyjä ja tanssien.”

P. Granfeltin piirros karhusta pojan leikkitoverina. Kuva julkaistu Joulupukki-aikakauslehdessä 1.12.1902.

Toisen muistelijan mukaan Heinolan kaupunkiseurakunnan saarnaajalla Johan Fredrik Svinhufvudilla oli kotonaan 1850-luvulla kesy puolikasvuinen karhu. Se ei ollut aina kiinni vaan tuli usein koulunpihalle, jossa koulupojat painivat sen kanssa. Suosittu oli myös tohtori Stenbäckin Oulussa ketjussa kiinni pitämä karhunpentu, joka oli syntynyt keväällä 1891. Pentu sai nimen Miska ja sen ”kujeita ja tansseja” tulvi katsomaan kansaa ”terva-ukosta alkaen hienoimpaan herrasnaiseen asti”. Miskan elämä päättyi kuitenkin ennenaikaisesti heinäkuun alussa ja paikallislehdissä epäiltiin syyksi yleisön edustajan tarjoamaa myrkytettyä karamellia. Ellei pentu olisi kuollut, voi olla, että siitä ei olisi kirjoitettu sanomalehteen ollenkaan. Sanomalehtiuutisisten määrästä on siis vaikea vetää johtopäätöstä vangittujen karhujen tai karhunpentujen määrästä.

Vähän ennen Miskan lyhyttä elämää oli Halikossa Joensuun kartanossa parivuotias kesy karhu, joka oli kiinnitetty rautaketjulla tolppaan joenrantaan. Eläin onnistui useita kertoja irrottautumaan kahleistaan, jolloin se lähti tietenkin kulkemaan kartanon puistossa tai kauempanakin. Liikkumaan pääsi myös Kytäjän kartanolla pidetty karhu, joka eksyi ainoana kesänään ulkoilmassa pidettyyn jumalanpalvelukseen. “Suurin osa läsnäolevista ei ollut tietoinen kesyn karhun olosta kartanossa ja niinpä alkoi yleinen pakokauhu. Vain harvat vieraspaikkakuntalaiset ja alustalaiset jäivät paikoilleen. Karhu käyttäytyi kuitenkin varsin siivosti. Istuutui vain takajaloilleen vastapäätä saarnaajaa ja alkoi vakavasti ”kuunnella” pitäen tarkoin silmällä papin ilmeitä.” Myös Nurmijärvellä sijaitsevan Raalan kartanon puistossa tiedetään tallustelleen karhuja, jotka oli tuotu Karjalasta. Vastaavia tapauksia on hyvin voinut olla enemmänkin.

Suomen Kuvalehdessä esiteltiin vuonna 1919 valokuvin Hämeen ratsurykmentin maskotinomainen karhu, joka kansikuvassa “tyhjentää hyvin ansaitsemansa maitopullon rasittavien sotaharjoitusten jälkeen”. Artikkelin mukaan “Kesyjen villi- y. m. eläinten vaaliminen sotajoukoissa rintamillakin ollessa on yleismaailmallinen ilmiö ja merkillisyys sinään”. Pari vuotta myöhemmin Hämeen linnaan sijoitetun sotaväenosaston lemmikkinä oli karhunpentu, mutta se päätyi pian pälkäneläiselle maanviljelijälle, joka antoi pennun aluksi kulkea vapaana huvittamassa ihmisiä.

Kesällä 1939 kenraali Hugo Österman sai karhunpennun Sallasta. Se sai uuden kodin autokomppanian käytössä olleelta tontilta Helsingin Taka-Töölössä. Pentu sai yösijakseen kopin, joka on varustettu kyltillä ”Salla on nimeni. Älkää ruokkiko minua liikaa, älkääkä härnätkö, sillä minä en siitä pidä.” Päivisin Salla sai liikkua melko vapaasti ja harjoitella mäntyihin kiipeämistä. Kenraali Österman kävi lähes päivittäin katsomassa pentua, mutta sotamies Isomäen vastuulla oli ruokinta maidolla. Havainnoijan mukaan ”Kun maitokulho lähestyy, heittää pentu kuperkeikkaa minkä ennättää, kiipeää puuhun ja vikkelänä sieltä taas alas – mutta kun maito on latkittu, vetäytyy se tukevan männyn alaoksalle ruokalevolle.” Puolentoista kuukauden ikäisen pennun kanssa sotamiehet pärjäsivät vielä painissa. Myös ympäristön pojat kävivät kokeilemassa voimiaan pennun kanssa.

Suomen Kuvalehdessä 22.7.1939 (no 29) kerrottiin karhunpentu Sallasta.

Karhunpennun pitäminen lemmikkinä tuskin on ollut koskaan tavallista, mutta sitä ei julkisesti suuremmin ihmetelty tai kyseenalaistettu. Hämmästyttävän harvinaisia ovat kertomukset, joissa karhu on vahingoittanut ihmisiä. Tapauksia on varmasti ollut enemmän kuin edellä Hämeestä mainittu lapsen kohtalo ja uutinen joulukuussa 1933. Jälkimmäinen kuului: ”Kivennavan pitäjän Kauksamon kylässä asuvalla talollisella Topias Savolaisella on kesytetty karhu. Savolaisen veljenpojan Toivo Savolaisen mennessä t,k. 13 pnä karhua syöttämään hyökkäsi karhu jostakin syystä hurjistuneena hänen kimppuunsa. Avunhuudot kuultuaan riensi setä avuksi ampuma-aseineen. Huolimatta siitä, että Savolainen tyhjensi aseensa koko panosvaraston ei karhu jättänyt uhriaan. Nyt haettiin naapuri avuksi, jonka onnistui ampua raivoava peto hengiltä.” (Ks. aiheesta myös Karhun surmaamat – Epäonnisia kohtaamisia Suomessa 1700–1800-luvuilla.)

———

Kirjoittaja Kaisa Kyläkoski on väitöskirjatutkija, joka tutkii Inrikes Tidningariin lähetettyjä kirjoituksia.

Lähteet

Kansallisarkisto. Turun maakunta-arkiston arkisto. Dahlströmin nimenmukainen kortisto. Ståhlhandske, Mauritz

A. B. M. Sankari-kuningas. Palasia Kaarle XII:n historiasta. Uusi kuvalehti 3/1891

Aaltio, Abraham. Muistelmia vanhalta Keuruulta 4. Keuru-Pihlajavesi-Multia 2.10.1929

Amiral Carl Tersmedens memoarer. I Fredrik I:s Sverige. Toim. Nils Erdmann. 1927

[Anon]. Utdrag af et Bref ifrån Anianpeldo af den 9 October. Inrikes Tidningar 28.10.1762

[Anon]. Kesy karhu. Sanomia Turusta 22.8.1887

[Anon]. Ilkityötäkö? Kaiku 9.7.1891

[Anon]. Miska kuollut. Oulun ilmoituslehti 10.7.1891

[Anon]. Merkillisyyksiä. Suomen Kuvalehti 23/1919