Saara-Veera Härmä
Arkeologisoitunutta eläimiin liittyvää esineistöä löytyy yleisesti ottaen niukasti. Poikkeuksena on hevonen, sillä siihen liittyy runsaasti erilaisia esinelöytöryhmiä: kuolaimia, satulan-, suitsien-, valjaiden- ja piiskanosia, jalustimia, kannuksia, hevosenkenkiä ja -nauloja, viskareita, kelloja, sukia, suitsien ja valjaiden heloja sekä ajovälineiden osia (ks. esim. Taavitsainen 1976: 27–31; Bläuer 2015: 78). Keväällä 2023 Turun arkeologian oppiaineeseen valmistuneessa pro gradu -tutkielmassani Kuolaimista, kannuksista ja jalustimista Turun arkeologisissa kokoelmissa. Esineet lajienvälisessä kommunikaatiossa (Härmä 2023) tarkastelin hevosen ja ihmisen väliseen kommunikaatioon liittyvää esineellistä kulttuuria. Aineiston muodostivat tutkielman otsikossa mainitut kolme esineryhmää Turun museokeskuksen, Aboa Vetus Ars Nova -museon ja Turun yliopiston arkeologisista kokoelmista.
Tutkielmassani pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, miksi arkeologisessa aineistossa on erilaisia kuolaimia, kannuksia ja jalustimia. Lisäksi tarkastelin, mitä näistä esineistä voidaan päätellä ratsastustavasta ja siihen liittyvästä kommunikoinnista sekä mitä näiden esineiden muutos kertoo ratsastustavan muutoksesta. Lisäksi esineet ryhmiteltiin tyyppeihin käyttäen nykyisin hevosalalla vakiintunutta jaottelua. Esineet ajoitettiin kirjallisuudesta ja avoimista kokoelmatietokannoista löytyvien vastineiden ja joissain tapauksissa myös löytökontekstien avulla. Esineet mahdollistavat ratsastustavan arvioinnin silloinkin, kun kirjallista tai kuvallista lähdeaineistoa ei ole.
Aineisto – kuolaimet, kannukset ja jalustimet
Tutkimuskysymyksiin vastattiin tarkastelemalla eri kuolaintyyppien muotoilua, toimintaa ja käyttötapaa sekä kannusten toiminnallisuutta ja ulkomuotoa. Esikuvana vipuvarrettomien kuolainten tarkastelulle oli Anneli Sundkvistin (2001) esittämä funktioanalyysi. Ratsastus- ja kommunikointitapaa arvioitiin toimintatavan mukaan kahteen ryhmään − vipuvarrettomiin ja vipuvarrellisiin kuolaimiin – jaetusta kuolainaineistosta. Kannukset voidaan periaatteessa jakaa piikki- ja rissakannuksiin, mutta tutkimusaineisto sisälsi vain rissakannuksia. Aineiston vipuvarrettomat kuolaimet ajoittuvat rautakaudelta mahdollisesti lähes nykyhetkeen. Kaikki neljä vipuvarsikuolainta ovat historialliselta ajalta. Kannukset ajoittuvat 1200–1300-luvuilta 1700-luvun loppuun aineiston painottuessa 1600–1700-luvuille. Ainoa varmasti jalustimeksi tunnistettu esine ajoittuu todennäköisesti historialliselle ajalle.
Vaikka kuolainaineisto oli pieni, sisältyi siihen useita eri tavoin vaikuttavia kuolaimia. Osan käyttö vaatii hienovaraista ja kehittynyttä ratsastustapaa, jossa painottuu muilla kehonosilla, istunnalla ja pohjeavuilla hevosen kanssa kommunikointi. Vipuvarrelliset kuolaimet ilmentävät tarvetta hevosen kontrolliin ja/tai niin kutsuttuun kokoamiseen. Tavallisia nivelkuolaimia puolestaan on todennäköisesti käytetty aina rinnan muiden kuolainten kanssa eri tehtävissä, joissa ei vaadita suurta kokoamista tai täysin ehdotonta kontrollia. Yksi suuosaltaan särmikäs rautakautinen nivelkuolain ristinmuotoisilla heloilla oli poikkeus; sen vaikutus on ollut suuosan vuoksi raju. Yksi vipuvarrellinen kuolain voitiin yhdistää tiettyyn ilmiöön, niin kutsuttuun korkeaan kouluratsastukseen (manège, haute école). Aineiston esineistä erityisesti kuolaimet mahdollistivat ratsastus- ja kommunikaatiotavan arvioinnin. Lisäksi jako vipuvarrellisiin ja vipuvarrettomiin kuolaimiin mahdollisti kommunikaatiosuhteen arvioinnin.
Ratsastus lajienvälisenä kommunikaationa ja esineiden rooli siinä
Tutkielmassani ratsastaminen käsitetään kehollisena, esineiden avulla tapahtuvana kommunikaationa – äärimmäisen harvoin hevosella ratsastetaan ilman esineiden apua. Tutkielmaan valittuja esineitä yhdistääkin se, että niitä on käytetty ja käytetään edelleen ratsastuksessa hevosen kanssa kommunikointiin. On toki tavallista ratsastaa ilman satulaa tai kannuksia, mutta on hyvin harvinaista ratsastaa ilman mitään kommunikaatioyhteyttä hevosen suuhun tai päähän. Ratsastuksen käsittäminen lajienvälisenä kehollisena kommunikaationa eikä vain esimerkiksi paikasta toiseen siirtymisenä tai sotimistapaan liittyvänä käytäntönä, laajentaa tulkintamahdollisuuksia ja huomioi myös hevosen toimijuuden ja jopa sen yksilölliset ominaisuudet (ks. Brandt 2004, 2006; Schuurman 2012: 88; Argent 2010: 101–102; Leinonen 2013: 30). Osa ratsastuksessa käytetyistä esineistä toimii viestien voimistajina ja/tai välittäjinä hevosen ja ratsastajan kehojen välillä kumpaankin suuntaan, siis ihmiseltä hevoselle ja päinvastoin. Hevosen ja ihmisen välistä kommunikointia ja hevosen toimijuutta ovat viime vuosina tutkimuksessaan käsitelleet myös Sanna Karkulehto & Nora Schuurman (2021).
Monica Mattfeld (2019) on puolestaan tuonut esille kuolaimet teknologisina välineinä lajienvälisessä kommunikaatiossa. Hän tuo artikkelissaan esille teknologian roolin ihmisen ja hevosen välisessä suhteessa tarkastelemalla Britanniassa 1700-luvulla käytyä keskustelua siitä, pitäisikö hevosella käyttää mieluummin nivel- vai kankikuolainta. Mattfeld myös yhdistää nämä kaksi kuolaintyyppiä erilaisiin käsityksiin hevosen ja ihmisen välisestä suhteesta.
Kuolainten tarkastelussa taustalla on analogia, jonka mukaan kuolaimet on valittu ratsastustyylin ja siihen liittyvien kommunikaatiotarpeiden ja -tapojen mukaan, mutta toisaalta myös hevosen ja ratsastajan yksilöllisten tarpeiden ja ominaisuuksien mukaan – siis monella tapaa samoin perustein kuin nykyäänkin. Kuolaimen valintaan vaikuttavat esimerkiksi hevosen suun anatomia ja mittasuhteet (esimerkiksi matala kitalaki, hampaiden sijainti, kielen paksuus), hevosen yksilölliset ominaisuudet ja herkkyydet (esimerkiksi kielen ja hammasloman herkkyys), ongelmat kuolaintuntumassa ja kommunikaatiossa (esimerkiksi vauhdin säätelyn ja kääntymisen ongelmat) jne. Myös tarve niin sanotusti koota hevosta vaikuttaa kuolaimen valintaan. Myös kannuksilla on ratsastuksessa kommunikatiivinen funktio pohjeapuja vahvistamassa ja monipuolistamassa. Jalustimet puolestaan vaikuttavat ratsastajan asentoon eli istuntaan ja täten tapaan ratsastaa eli kommunikoida hevosen kanssa (esim. Blomqvist 1948: 101). Jalustimet ovat lisäksi osoitus satulan olemassaolosta, vaikka pääosin orgaanisista materiaaleista valmistettu satula itsessään ei olisikaan säilynyt.
Eläinkäänne
Esinetutkimuksen lisäksi asemoin tutkimukseni yhteiskunnalliseen ja humanistiseen eläintutkimukseen – viime aikoina arkeologian ja historian alun perin ihmiskeskeinen tutkimus on enenevissä määrin kiinnostunut myös muunlajisista elämistä. Lisäksi tarkastelu on monipuolistunut, eikä toisia eläimiä enää nähdä vain esimerkiksi ihmisten hyödykkeinä, välineinä tai esineenkaltaisina objekteina, vaan muunlajisten toimijuuden vaikutus historiaan ja ihmisyhteisöihin on tunnustettu. Puhutaan paradigmanmuutokseksi luonnehditusta eläinkäänteestä (animal turn), joka on tuottanut monitieteisesti uutta ymmärrystä ihmisen ja muunlajisten välisistä suhteista, hierarkioista ja kohtaamisista (Ritvo 2007; Johnson 2020: 145; Schuurman & Räsänen 2020: 8; Kaarlenkaski 2021: 329; Latva & Lähdesmäki 2022: 470). Eläinkäänteen myötä humanistisessa tutkimuksessa on jouduttu uudelleentarkastelemaan tieteenalojen ihmiskeskeisiä perustuksia, sillä eläinten ottaminen uudella tavalla tutkimuksen kohteiksi on vaikuttanut monien tieteenalojen filosofisiin lähtökohtiin (Kaarlenkaski 2021: 331). Eläinkäänne on vaikuttanut myös ihmisen ja hevosen välisen suhteen tutkimukseen, sillä kiinnostus on siirtynyt symbolien ja resurssien tutkimisesta siihen, että hevonen nähdään suhteen aktiivisena osapuolena (Leinonen 2013: 30; Ropa 2019: 3).
Maarian Taskulan rautakautinen kuolain
Esimerkkinä kuolaimen käytön ja ratsastustavan tulkinnan mahdollisuuksista esittelen tarkemmin yhden kiinnostavaksi osoittautuneen esineen, joka oli mahdollista liittää tietynlaiseen ratsastustapaan ja josta oli mahdollista tehdä yksityiskohtaisia päätelmiä käyttötavoista.
Maarian Taskulan rautakautisen ruumiskalmiston vuoden 1938 kaivauksilta haudasta numero 12 (Cleve 1948: 13–14) löytyneessä nivelkuolaimessa (TMK13150:118) on särmikkääksi muotoiltu suuosa. Kotimaisten ja ulkomaisten vastineiden perusteella kuolain voidaan ajoittaa viikinkiaikaiseksi. Suitsien poskihihnoihin kuolain on kiinnitetty ristinmuotoisilla pronssikoristeisilla heloilla, joihin myös turparemmi on todennäköisesti ollut kiinnitettynä (ks. esim. Sundkvist 2001: 115, Fig. 6:6). Lisäksi kuolaimessa on kuolainrenkaissa vapaasti liikkuvat, ulkonäöltään vipuvarsia muistuttavat pitkät leikarit, joihin ohjat on kiinnitetty. Leikarien tarkoitus lienee ollut ainakin ohjien kiertymisen estäminen. Pienempiä leikareita tavataan vipuvarrellisten kuolainten vipuvarsien alaosissa. Taskulan kuolaimen leikarit eivät kuitenkaan kankiketjunkaan kanssa aiheuttaisi vipuvarsivaikutusta, eikä niillä ole varsikuolainten kääntävää vaikutustakaan. Kuolain siis ikään kuin näyttää vipuvarsikuolaimelta, mutta toimii nivelkuolaimen tavoin. Voisikin spekuloida, että kuolainten on haluttu näyttävän vipuvarrelliselta kuolaimelta, mutta niiden toimintaa ei ole joko tunnettu tai vipuvarrellisen kuolaimen vaikutusta ei olla haluttu.
Ristinmuotoiset helat viittaavat siihen, että suitsissa olisi ollut turpahihna (ks. Luoto 1984: 207, HDA; Sundkvist 2001: 115, Fig 6.6). Ohjaspainetta on poskihihnoihin kiinnittyvän turpahihnan avulla saatettu jakaa suusta nenäpiille. Turpahihna olisi myös mahdollistanut hevoseen kontrollia lisäävän apuohjan, kiinteän martingaalin, eli satulavyöstä hevosen etujalkojen välistä rintaremmin kautta turparemmiin kulkevan hihnan, jonka tarkoitus on estää hevosta nostamasta päätään niin ylös, että kuolaimen vaikutus heikkenee. Kiinteä martingaali on rekonstruoitu Sösdalan kansanvaellusaikaisiin ratsuhevosen varusteisiin (Fabech & Näsman 2017: 334, Fig 5).
Särmikkääksi muotoillun suuosan vuoksi kuolaimen vaikutus on ollut erittäin kova. Herääkin kysymys siitä, miten sillä on ratsastettu hevosen suuta jatkuvasti vahingoittamatta. Jatkuvan ohjastuntuman pitäminen tuskin on ollut mahdollista, eli kuolaimella lienee ratsastettu pääosin löysin ohjin, jolloin kommunikaatio on ratsastajan taholta tapahtunut pääosin muilla avuilla, kuten istunnalla. Mahdollinen selitys erittäin kovalle ja potentiaalisesti hevosen suuta vahingoittavalle suuosalle yhdistettynä kuolainrenkaaseen liikkuvasti kiinnitettyihin leikareihin saattaa löytyä siitä, että leikareiden tarkoitus olisi ollut antaa hevoselle korostettu signaali ohjia lyhennettäessä tuntumalle. Kova kuolain kuitenkin mahdollistaisi tarvittaessa äärimmäisen kontrollin hevoseen. Muiden vipuvarrettomien kuolainten tapaan tämä kuolain on vaikutukseltaan nopea, sekä ohjastuntuma että myötääminen välittyvät nopeasti hevosen suuhun. Kuolaimen voi arvella mahdollistavan esimerkiksi ratsastustavan, jossa pitkänä ja löysänä pidetyt ohjat ovat yhdessä kädessä, mahdollisesti kilven kanssa, jolloin toisella kädellä käytetään aseita. Kääntävä ohjasapu voisi tällöin olla kaulaa vasten painautuva vastakkaisen puolen ohja.
Ratsastus- eli kommunikointitapa on toisinaan, kuten varmasti esimerkiksi sodassa, ollut sellainen, joka vaatii ratsastajan ehdotonta kontrollia hevoseen. Myös Maarian Taskulan kalmiston kuolaimesta on pääteltävissä tarve kontrolliin. Kannusta ja kuolainta voi ajatella turvavarusteena sodassa, jossa hevosen nopea ja oikea reagointi on ollut tarpeellista hengen säilyttämiseksi. Mahdollisesti tämän vuoksi nämä varusteet ovat olleet toisinaan sellaisia, että niillä on mahdollista aikaansaada äärimmäistä kontrollia kipua aiheuttamalla (ks. esim. Nylén 1983: 182).
Jussi-Pekka Taavitsainen (1976: 15; 1990: 204) on määrittänyt Taskulan kuolaimen kaltaiset rautakautiset kuolaimet omaksi viikinkiaikaiseksi ajoitetuksi ryhmäkseen. Tyypillistä tälle ryhmälle on kuolainrenkaiden rombimainen muoto ja suuosan ”siivekkeet”, silmukat tai leikarit sekä ristinmuotoiset tai levymäiset helat (Taavitsainen 1976: 15). Taskulan kuolaimelle on paljon samoja piirteitä omaava vastine (KM 22445:61) Kuhmoisten linnavuorelta (Taavitsainen 1990: 205–205, 291, Plate 14). Taavitsainen huomioi, että kuolain on vaikutukseltaan kova ja esittää, että se tuskin on tarkoitettu työhevoselle vaan ratsulle, jolta vaaditaan nopeita reaktioita.
Ruotsista Valsgärden kalmistosta on löytynyt kuolaimen vastine haudasta hevosen pääkallon suusta (Fridell 1930: 220–221). Vastineen löytyminen kallon suusta on kiinnostavaa, sillä Ing-Marie Munktellin (2013: 131) mukaan Valsgärden kalmiston hienoimmat, oletettavasti seremoniakäyttöön tarkoitetut, hevosten varusteet sijaitsivat muualla haudassa. Särmikkäät kuolaimet lienevät siis käyttöesineitä.
———
Kirjoittaja toimii väitöskirjatutkijana Turun yliopiston arkeologian oppiaineessa aiheenaan esineellinen ratsastuskulttuuri. Artikkeli perustuu hänen vuonna 2023 valmistuneeseen Pro gradu -tutkielmaansa.
Lähteet:
Argent, G. 2012. Toward a Privileging of the Nonverbal: Communication, Corporeal Synchrony, and Transcendence in Humans and Horses. Teoksessa Smith, J. A. & Mitchell, R. W. (toim.) Experiencing animal minds: An anthology of animal-human encounters: 111–128. New York: Columbia University Press.
Blomqvist, R. 1948. Stigbyglar. Kulturens Årsbok 1948: 92–124. Lund.
Bläuer, A. 2015. Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Karhunhammas 17. Turku: Turun yliopisto, arkeologia.
Brandt, K. 2004. A Language of Their Own: An Interactionist Approach to Human-Horse Communication. Society and Animals. Vol 12 (4): 299–316.
Brandt, K. 2006. Intelligent Bodies. Embodied Subjectivity Human-Horse Communication. Teoksessa Vannini, P., & Waskul, D. (toim.) Body/Embodiment. Symbolic Interaction and the Sociology of the Body: 141–152. London: Routledge.
Cleve, Nils 1948. Maarian Taskulan nuor.rautakauden ruumiskalmisto. Kaivausraportti. Museoviraston arkisto.
Fabech, C. & Näsman, U. 2017. Sösdala interpreted in its glocal context. Teoksessa Fabech, Teoksessa Fabech, C. & Näsman, U. (toim.) The Sösdala Horsemen and the equestrian elite of fifth century Europe: 205–218. Jutland Archaeological Publications 99. Højbjerg: Jutland Archaeological Society.
Fridell, A. 1930. Den första båtgraven vid Valsgärde i Gamla Uppsala socken. Fornvännen. Vol 25: 217–237. Stockholm.
Härmä, S-V. 2023. Kuolaimista, kannuksista ja jalustimista Turun arkeologisissa kokoelmissa. Esineet lajienvälisessä kommunikaatiossa. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, arkeologian oppiaine. https://www.utupub.fi/handle/10024/175156
Johnson, M. 2020. Archaeological Theory. An Introduction. Third Edition. Hoboken: Wiley-Blackwell.
Kaarlenkaski, T. 2021. Katse ei-inhimilliseen. Eläinkäänne perinnetieteissä. Teoksessa Hämäläinen, N. & Kauppi, P. (toim.) Paradigma. Näkökulmia tieteen periaatteisiin ja käsityksiin: 329–349. Kalevalaseuran vuosikirja 100. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Karkulehto, S. & Schuurman, N. 2021. Learning to Read Equine Agency: Sense and Sensitivity at the Intersection of Scientific, Tacit and Situated Knowledges. Animal Studies Journal. Vol 10 (2): 111–139. https://doi.org/10.14453/asj.v10i2.6
Latva, O. & Lähdesmäki, H. 2022. Eläimet, kasvit ja kulttuurihistoria. Teoksessa Mähkä, R., Ahonen, M., Heikkilä, N., Ollitervo, S. & Räsänen, M. (toim.) Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan: 469–484. Cultural history – Kulttuurihistoria 17. Turku: Kulttuurihistorian seura.
Leinonen, R-M. 2013. Palvelijasta terapeutiksi. Ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kulttuuriset mallit Suomessa. Väitöskirja. Oulun yliopisto, Oulun yliopiston tutkijakoulu, humanistinen tiedekunta, kulttuuriantropologia. Acta Universatis Ouluensis, B Humaniora 115. Oulu: Oulun yliopisto. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526201832.pdf
Luoto, Jukka 1984. Liedon Vanhalinnan mäkilinna. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 87. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.
Mattfeld, M. 2019. ONE / Machines of Feeling: Bits and Interspecies Communication in the Eighteenth Century. Teoksessa Guest, K. & Mattfeld, M. (toim.) Equestrian Cultures. Horses, human society, and the discourse of modernity: 11–25. Chicago: The University of Chicago Press.
Munktell, I-M. 2013. Hästarna i Valsgärde. Teoksessa Andersson, Marianne & Sjöberg, Johan (toim.) Till häst. Ridundervisningen vid Uppsala universitetet 350 år: 129–136. Uppsala: Acta Universitatis Upsaliensis
Nylén, Erik 1983. Vendelryttaren, en länk mellan öst och väst – forntid och medeltid. Tor: Tidskrift för nordisk fornkunskap 1980–1982. Vol. 19: 163–188. Uppsala: Gustavianum.
Ritvo, H. 2007. On the Animal Turn. Daedalus. Vol 136 (4): 118–122. https://doi.org/10.1162/daed.2007.136.4.118
Ropa, A. 2019. Introduction. Teoksessa Ropa, A. & Dawson, T. (toim.) The Horse in Premodern European Culture: 1–10. Studies in Medieval and Early Modern Culture 70. Berlin: De Gruyter.
Schuurman, N. 2012. “Hevoset hevosina”. Eläimen ja sen hyvinvoinnin tulkinta. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 37. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.
Schuurman, N. & Räsänen, T. 2020. Johdanto. Teoksessa Räsänen, T. & Schuurman, N. (toim.) Kanssakulkijat. Monilajisten kohtaamisten jäljillä: 7–19. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1464. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sundkvist, A. 2001. Hästarnas land. Aristokratisk hästhållning och ridkonst i Svealands yngre järnålder. Occasional Papers in Archaeology 28. Uppsala: Institutionen för Arkeologi och Antik historia, Uppsala universitet.
Taavitsainen, J-P. 1976. Joitakin ajatuksia kuolaimista ynnä muista rautakautisista hevoskaluista. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, arkeologian laitos. Moniste n:o 12. Helsinki.
Taavitsainen, J-P. 1990. Ancient Hillforts of Finland. Problems of Analysis, Chronology and Interpretation with Special reference to the Hillfort of Kuhmoinen. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 94. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.
KALMISTOPIIRI 