Minna Silver
Vuoden 2021 arkeologisiin elokuvatapauksiin kuului filmi The Dig (Kaivaus). Se kertoo arkeologisista kaivauksista ja englantilaisesta naisesta, Sutton Hoon tilanomistaja Edith Prettystä (1883–1942), jonka mailla tehtiin hautakummusta merkittävä löytö vuonna 1939.
Muinaiset kummut ja röykkiöt ovat eri puolilla maailmaa kätkeneet sisäänsä vainajia ja esinelöytöjä. Eri kielissä ja kulttuureissa hautakumpuja nimitetään vaihtelevasti, esimerkiksi latinan pohjalta tumulus-haudoiksi tai Itä-Euroopassa ja Aasian puoleisella Venäjällä kurgaaneiksi. Tällaisia hautoja on rakennettu etenkin pronssi- ja rautakaudella. Monet naiset olivat 1900-luvun alusta vuosisadan puoliväliin kiinnostuneita metallikautisista hautakummuista niin Euroopassa kuin Aasian puoleisella Venäjälläkin, ja he tutkivat innokkaasti niiden arvoituksia. Nämä naiset tekivät merkittäviä löytöjä, jotka valaisevat eri alueiden kulttuureja ja jopa ihmisryhmien alkuperää. Tässä artikkelissa kaivaudun hautakumpujen ja -röykkiöiden historiaan ja naisarkeologien tutkimuksiin niiden parissa. Samalla sivuan tapausta, joka tuli yllättäen eteeni tutkiessani professori Ella Kivikosken (1901–1990) kirjeenvaihtoa: Kivikosken oppilas Aarni Erä-Esko (1923–2017) teki 1950-luvulla taustatukimusta Edith Prettyn entisellä tilalla Sutton Hoossa.
Kurgaanit johdattivat naisia sukujuurille
Suomen suvun alkuperä kiinnosti erityisesti 1800–1900-luvun tutkijoita. Suomalaisten sukujuuria jäljitettiin Volgan mutkasta ja Uralin alueelta, jossa pronssikautinen kulttuuri näyttäytyi kurgaanihautauksina. Pronssikausi olikin arkeologisten tutkimusten keskiössä aina 1900-luvun alkupuolelle, ja Venäjän löytöjä verrattiin Suomen materiaaliin.
Suomessa pronssikausi (1700–500 eKr.) ei näyttäytynyt kumpuhautauksina, vaan hautaröykkiöinä. Anna-Lisa Lindelöf (1893–1988) tutki pronssikautisia röykkiöitä kollegansa Aarne Michaël Tallgrenin (1885–1945) kanssa 1900-luvun alussa. Tallgren väitteli Helsingin yliopistossa tohtoriksi arkeologiasta Länsi- ja Itä-Venäjän kupari- ja pronssikautisesta kulttuurista vuonna 1911. Hän oli pohjoisen Euraasian ja siten myös Uralin alueella sijainneiden pronssikautisten hautakumpujen asiantuntija, ja hän pystyi kytkemään Suomen löydöt laajempaan kansainväliseen yhteyteen. Helsingin yliopistossa opiskellut Lindelöf puolestaan valmistui arkeologiasta ensimmäisenä naisena Suomessa ja Pohjoismaissa vuonna 1917. Neuvosto-Venäjällä Vera Golmsten (1880–1942), joka oli valmistunut arkeologiksi jo tsaarin ajalla vuonna 1910, nousi Uralin alueella tekemillään pronssikauden kohteiden kaivauksilla Suomea ja sukulaiskansoja kiinnostavaksi tutkijaksi. Tallgren, josta tuli Helsingin yliopiston arkeologian professori, tunsi Golmstenin, mutta Neuvostoliiton poliittinen tilanne katkaisi yhteydenpidon.
Alun perin liettualainen Marija Gimbutas (1921–1994), myöhemmin Yhdysvaltoihin muuttanut ja siellä professorina toiminut arkeologi, nosti 1950-luvulla erityisesti kurgaanit eurooppalaisten alkuperää koskevan tutkimuksen keskiöön. Syntyi niin sanottu kurgaaniteoria tai -hypoteesi. Sen mukaan Mustanmeren ja Kaspianmeren alueelta lähti toisiaan seuraavia paimentolaisten muuttoliikkeitä, niin sanottuja kurgaaniaaltoja, kohti Itä- ja Keski-Eurooppa noin 4400 eKr. Näihin muuttoaaltoihin Gimbutas jäljitti Euroopan juuria, ja yhdisti niihin esi-indoeurooppalaisten levinnän seuraten osittain kielitieteilijä Otto Schraderin ja arkeologi V. Gordon Childen (1892–1957) tulkintoja.
Kolme muuttoaaltoa merkitsivät samalla kesytetyn hevosen levintää. Perustana toimivat kurgaanihautaukset ja niiden esineistö. Gimbutas määritti kurgaanikulttuurin jamnajakulttuurin kuoppahautausten alueelle Ukrainaan, josta sotakirves- ja nauhakeraaminen kulttuuri kumpuhautoineen lähti Childen mukaan liikkeelle. Myös Gimbutas määritteli esi-indoeurooppalaisten lähtökohtia jamnajakulttuuriin. Gimbutas piti kurgaanihautoja koko kulttuuria nimittävänä ilmiönä ja sijoitti jamnajakulttuurin kolmanteen kurgaaniaaltoon noin 3000–2900 eKr.
Sotakirveskulttuuri levisi vasarakirveskulttuurin ja nuorakeraamisen kulttuurin (2800–2300 eKr.) muodossa myös Suomeen, ja Ruotsissa kulttuuri ilmeni niin kutsuttuna venekirveskulttuurina. Indoeurooppalaisiin liitetty sotakirveskulttuuri vastaa Gimbutasin toisen ja kolmannen aallon ajoitusta ja osittain siis jamnajakulttuurin levintää. Ihmetystä ovat herättäneet Suomen alueelta löydettyihin kivikirveisiin jäljennetyt pronssin valinsaumat, jotka kertovat Suomesta kauempana sijaitsevasta kupari- ja pronssikautisesta kulttuurista. Aaltoliikkeessä ilmeni viiveitä, ja vaikka arvokas kupari ja siitä sekoitteena syntynyt pronssi eivät olleet levinneet Pohjolaan, metallia haluttiin jäljitellä. Suomessa vasarakirveiden yhteyteen ei myöskään ilmestynyt kumpuhautoja, vaan kiviröykkiöt ja kummut ilmenevät täällä vasta osana pronssi- ja rautakautista hautausta. Kotieläinten pidosta on sen sijaan saatu vasarakirveskulttuurin ajalle ajoittuvia todisteita Suomessa.
Gimbutaksen ajatukset ovat saaneet kannatusta viimeaikaisissa geenitutkimuksissa, jotka jäljittävät indoeurooppalaisten perimän nimenomaan jamnajakulttuurin piiriin (Ks. esim. Mistä nuorakeraaminen kulttuuri tuli? Esihistoriallisen arvoituksen jäljillä). On edelleen mietitty, missä määrin aroilta lähteneet elinkeinot ja hevosen hyödyntäminen kotieläimenä vaikuttivat kulttuurin leviämiseen. Myös kuva suomalaisten sukujuurista on monipuolistunut. Nykyisin niitä jäljitetään niin Uralille, Siperiaan kuin jamnajakulttuuriinkin. Mielenkiintoinen kysymys on jamnajakulttuurin suhde Uralin alueen myöhäiskivikautisiin ja pronssikautisiin väestöihin.
Edith Prettyn kummusta paljastui venehauta
Hautakumpututkimukset avasivat 1900-luvun aikana myös Keski-Euroopassa uusia näköaloja eurooppalaisten kulttuurikehitykseen. Ennen toista maailmansotaa englantilainen tilanomistaja Edith Pretty oli vakuuttunut, että arkeologiset kaivaukset hänen maillaan Englannissa Woodbridgessä Suffolkin kreivikunnassa sijaitsevilla Sutton Hoon kummuilla kannattaisivat. Ei tiedetty, mitä kummut kätkivät sisäänsä, mutta Pretty oli uteliaisuudessaan peräänantamaton ja pestasi omalla kustannuksellaan työhön kokeneen maallikkoarkeologi Basil Brownin, joka aloitti kumpujen tutkimukset vuonna 1938.
Aluksi kolmesta kummusta paljastui esineiden palasia ja polttohautauksesta ruumishautaukseen vaihtelevia hautoja, joita aarteenetsijät olivat osittain tuhonneet. Esinejäännöksistä voitiin kuitenkin päätellä, että haudat kuuluivat arvohenkilöille. Niinpä kaivauksia jatkettiin vuonna 1939 Ipwichin museon valvonnassa, ja päätettiin avata alueen suurin kumpu, jonka kaivamisen Brown aloitti.
Muinaismuistoviranomaisten ja suuren yleisön hämmästykseksi kummusta paljastui suuri venehautaus, ja niin ammattiarkeologit – joukossa ajan suurnimiä, kuten Stuart Piggott ja Grahame Clark – jatkoivat kaivauksia Brownin kanssa. Kun venehautauksesta alkoi tulla esiin jälkiä, niitä verrattiin norjalaisiin löytöihin, mikä antoi aihetta olettaa haudan kuuluneen viikingeille, ajallisesti noin vuosiin 800–1050. Mutta veneen osien joukosta saatiinkin esiin mittava ja esinerikas hautaus, joka oli viikinkejä varhaisempi ja kuului vaiheeseen, jolloin anglosaksit hallitsivat Britteinsaarilla 500–700-luvulla. Samaan aikaan merovingit pitivät valtaa Manner-Euroopassa Ranskassa, mistä syystä Suomessakin kyseistä jaksoa nimitetään merovingiajaksi.
Sutton Hoosta paljastuneen venehautauksen löydöissä oli kypärä, miekkoja, taistelupuukko, keihäs sekä kullattuja aseiden ja kilven osia. Löytö oli ainutlaatuinen. Ajallisesti se liittyy vuonna 2009 tehtyyn metallinetsinlöytöön, Staffordshiren aarteeseen, joka on Britannian suurin aarrelöytö ja josta kirjoitin Helsingin Sanomissa vuonna 2010. Ihmisjäännöksistä ei Sutton Hoon hautauksessa ollut jäljellä enää muuta kuin pohjamaassa havaittavaa kohonnutta fosfaattipitoisuutta. Löytöjen perusteella kuitenkin arveltiin, että kyseessä oli suuri sotapäällikkö, jota on pidetty Itä-Anglian kuningas Raedwaldina.
Esineiden koristelu Sutton Hoon venehautauksissa ja Staffordshiren kätkössä edustaa useissa tapauksessa germaanista eläinornamentiikkaa, jota esiintyy myös Skandinavian ja Suomen muinaislöydöissä. Vastaavia koristetyyppejä on löydetty myös Vanhan Uppsalan kuningaskummuista sekä Vendelin ja Valsgärden venehaudoista. Vendelaika, joka sijoittuu Ruotsissa vuosiin 550–750, vastaa Sutton Hoon venehautauksen ajankohtaa ja meillä siis merovingiaikaa. Ruotsalaisen Greta Arwidssonin (1906–1998) tutkimukset Vendelin ja Valsgärden venehautausten parissa synnyttivät jo ennen toista maailmansotaa ja sotien aikana esinetutkimuksia, joissa skandinaavisille löydöille etsittiin vastineita Sutton Hoosta. Vendelin ja Valsgärden esineissä esiintyy Sutton Hoon löytöihin verrattavia kypäriä, aseita ja koruja, joissa germaaninen eläinkoristelu ilmenee monimuotoisena. Suomessa muun muassa Euran Pappilanmäen rengasmiekka vastaa loistossaan ja koristeluillaan Vendelin ja Valsgärden sekä Sutton Hoon ja Staffordshiren löytöjä. Brittitutkijat ovat arvelleet, että Sutton Hoon hautalöydön esineistö on ainakin osittain voinut olla peräisin Skandinaviasta.
Hanna Rydh jäljitti Adelsön kumpuhaudoista Birkan kuninkaallisia
Skandinaviassa esineiden koristelu eläintyyleillä jatkui merovingiajalta (500–800-luvulta) viikinkiajalle (800–1000-luvulle). Birkan viikinkiaikaisen kauppapaikan tai kaupungin ympäristössä sijaitsee tuhansia hautakumpuja, joista osa on tutkittu. Ruotsalainen Hanna Rydh (1891–1964) oli tehnyt miehensä kanssa kaivauksia läheisellä Adelsön saarella sijaitsevilla kumpuhaudoilla vuosina 1916–1930, jo ennen Sutton Hoon laivahaudan löytymistä, sillä Adelsön kumpujen kätköissä uskottiin lepäävän viikinkiaikaisen Birkan kauppapaikkaa hallineita kuninkaita.
Hanna Rydh julkaisi kaivausraportin Förhistoriska undersökningar på Adelsö (Esihistoriallisia tutkimuksia Adelsöllä) vuonna 1936. Adelsön kummuista oli löytynyt aseita, massoittain nauloja, upeita eläinkoristeisia esineitä, kuten koruja, erivärisiä lasihelmiä, itämaisia rahoja, kaiverrettuja luuesineitä ja keramiikkaa. Kolmea hautausta Adelsön Hovgårdenin alueella kutsutaan kuningaskummuiksi, ja Birkaa hallinneen päällikön talon tulkittiin sijainneen Hovgårdenin yhteydessä. Suurimpia hautoja on edelleen pidetty Birkan päälliköiden hautoina.
Vuonna 1878 Birkasta oli löydetty soturihautaus, jota jopa arveltiin naisen haudaksi, mutta ajalla vallinneiden sukupuolirooleihin liittyneiden käsitysten perusteella ajatus tyrmättiin: uskottiin, ettei naisen haudassa voinut olla aseita. Helsingin yliopistoon vuonna 1930 valmistuneessa historian maisterin tutkielmassa Ella Kivikoski lainaa Rydhin tutkimuksia muinaispohjoismaisista naisista, ja hän oli jo tuolloin vakuuttunut, että naissotureita oli muinoin ollut Pohjolassa. Vasta viime vuosina Birkan soturihautaus on geeneettisissä tutkimuksissa varmistettu naissoturille kuuluvaksi. Kivikoski oli siis tulkinnoissaan aikaansa edellä. Kivikoski osallistui valmistuttuaan Balttilaisen instituutin arkeologiselle kurssille Tukholmassa vuonna 1931 ja Birkan kaivauksiin vuonna 1932, jolloin kohteella kaivoi Greta Arwidsson. Arwidsson kunnostautui Vendelin kalmiston venehautausten asiantuntijana, ja väitteli niistä toisen maailmansodan aikana vuonna 1942.
Ella Kivikosken tähtäimeksi Ahvenanmaan viikinkiaikaiset kummut
Valmistuttuaan historiasta Kivikoski vaihtoi tutkimusalansa arkeologiaan ja tähtäsi nyt väitöskirjaan. Ahvenanmaa kiinnosti Kivikoskea, koska hänen äitinsä isä oli sieltä kotoisin, ja Kivikoskien hämäläisperhe oli hänen lapsuudessaan vieraillut kesäisin myös Ahvenanmaalla. Niinpä Kivikoski suuntasi Ahvenanmaan hautakummuille löytääkseen niiden kätköistä tietoja eri kulttuurien vaikutuksista ja kirjoittaakseen niistä väitöskirjan. Pohjoismaissa ensimmäisenä naisena arkeologiasta vuonna 1919 väitelleestä Hanna Rydhistä oli selvästi tullut Adelsön ja Birkan kumpututkimusten myötä ja viikinkinaisten elämän kuvaajana Kivikoskelle innoittaja ja esikuva. Kivikoski etsi itselleen vastaavan tutkimuskentän ja alkoi vuonna 1933 aktiivisesti johtaa tutkimuksia Ahvenanmaalla. Kuten Adelsölläkin, Ahvenanmaalla kummut ajoittuivat Sutton Hoota myöhäisempään viikinkiaikaan, mutta eläinornamentiikkaa saattoi niidenkin kätköistä odottaa. Tuota koristelua Kivikoski oli tavannut jo kotiseutunsa Hämeen rautakautisissa hautalöydöissä, ja se oli innostanut häntä jäljittämään myös erilaisia esinetyyppejä.
Ahvenanmaan sadat hautakummut olivat Kivikoskelle otollinen tutkimuskohde, olihan sellaisista tehty jännittäviä löytöjä Ruotsissa. Kivikosken suunnitelmat Ahvenanmaan kumpuja käsittelevästä väitöskirjasta kuitenkin kokivat kuitenkin takaiskun yhden tutkijan ja ahvenanmaalaisten viranomaisten pistäessä hanttiin. Tullessaan erään kerran Ahvenanmaalle Kivikoskea oli vastassa poliisi ja tutkimukset tyssäsivät siihen, vaikka Kivikoski oli valtion Muinaistieteellisen toimikunnan (nykyisen Museoviraston) arkeologi. Ahvenanmaan itsemääräämisoikeus ja suomalainen muinaishallinnon viranomainen kaivamassa alueella eivät ilmeisesti silloin sopineet yksiin.
Erityisenä ongelmana pidettiin kuitenkin kummuista löytyneitä savikäpäliä, jotka saatettiin nähdä arkeologisen tutkimusreviirin ylityksenä tai jopa poliittisesti arkaluontoisena asiana. Vuosisadan alussa eräs toinen tutkija oli nimittäin tehnyt Ahvenanmaalla ensimmäisiä savi-idoli- ja -käpälälöytöjä, eikä tämä halunnut Manner-Suomesta muita tutkimaan aihetta. Savikäpäliä löytyi viikinkiaikaisista hautauksista, ja niiden uskottiin toimineen maagisina taikakaluina. Niitä on tulkittu milloin karhun, milloin majavan käpäliksi ja viime vuosina myös hylkeen eviksi. Käpäliä on löytynyt Ahvenanmaalta ja Keski-Venäjältä. Ehkä jälkimmäinen yhteys ei ajan hengessä miellyttänyt länteen kiinnittyvällä Ahvenanmaalla, vaikka viikinkiretket Keski-Venäjälle tunnettiinkin. Savikäpälien varhaisimman esiintymisen vuoksi Keski-Venäjällä on jopa arveltu olleen Ahvenanmaalta lähtöisin olevia viikinkikolonioita.
Kivikoski joutui siis vaihtamaan väitöskirjan aihetta, mutta valmistui viimein vuonna 1939 tohtoriksi. Väiteltyään hän pääsi toisen maailmasodan aikana Ahvenanmaalle tekemään arkeologisia tutkimuksia. Kumpukaivauksia hän johti myös jatkosodan aikana toisaalla, sillä hän lähti kaivamaan Karjalaan Aunuksen alueelle Viteleen kurgaaneja. Tuosta retkestä dosentti Pirjo Uino on kirjoittanut seikkaperäisen kuvauksen. Karjalassa Kivikoski johti valtion pestaamana naistutkimusretkikuntaa, joka yritti jäljittää, mille väestöryhmälle Aunuksen hautakummut kuuluivat: olivatko ne Karjalan ristiretkiaikaan liittyviä vainajia vai muinaisia vepsäläisiä? Hautakummut osoittautuivat viikinkikulttuuriin kuuluviksi ruumishautauksiksi, joita Kivikoski piti todennäköisemmin jälkimmäiselle ryhmälle kuuluvana. Hänen mukaansa Vitelen kurgaanit olisivat siis kuuluneet suomensukuisille vainajille.
Kivikosken oppilas tulkitsi kummuista paljastunutta eläinkoristelua
Kun Gimbutas esitteli kurgaaniteoriaansa, Kivikoski palasi Ahvenanmaalle rautakautisten kumpujen pariin. Hän piti siellä kesäisin myös Helsingin yliopiston kenttätyökursseja. Germaanit, anglosaksit ja viikingit mukaan luettuna, olivat indoeurooppalaisia, jotka jatkoivat kumpuhautausta uusilla kotikonnuillaan. Indoeurooppalaisten goottien mahdollinen vaikutus Suomessa valtasi myös Kivikosken mielen.
Kivikosken suurtyöksi oli sotien jälkeen muodostunut Suomen rautakauden kuvasto I–II (1947, 1951), joka on esinetutkimukseen perustuva rautakauden esineistön kuva-atlas. Joukossa oli esineitä niin merovingi- kuin viikinkiajaltakin – myös esineistöä, jossa esiintyy germaanista eläinkoristelua. Päästäkseen aihepiiriin sisälle vielä syvemmin, Kivikoski innosti 1950-luvulla oppilastaan Aarni Erä-Eskoa tutkimaan Sutton Hoon kummuistakin paljastunutta ornamentiikkaa. Kivikoski halusi taustoittaa laajemmin Suomen germaanisen eläinornamentiikan syntyä ja yhteyksiä, joten hän kehotti Erä-Eskoa hautaamaan ajatuksensa Saimaan kivikauden väitöskirjatutkimuksista. Erä-Esko innostuikin professorinsa antamasta uudesta aiheesta. Hän pääsi vuosina 1958–1959 väitöskirjatutkimuksia varten opintomatkoille Saksaan, Hollantiin ja Englantiin. Näissä maissa eläinornamentiikka esineissä oli rikasta, ja kuuluisin löytö oli nimenomaan Sutton Hoon venehautaus.
Erä-Esko teki tutkimusta muun muassa Edinburghissa ja Lontoossa British Museumissa, josta hän suuntasi retkille lähimuseoihin ja kaivauskohteisiin. Hän kirjoitti raportteja matkoistaan työtään ohjaavalle Kivikoskelle Suomeen ja kehui Kivikosken oppilaana British Museumin toimistoissa saamaansa vastaanottoa. Kivikosken nimi sai tutkijat innostuneena kertomaan tapaamisistaan Kivikosken kanssa eurooppalaisissa kokouksissa. Yksi matkakertomus kytkee mielenkiintoisella tavalla Erä-Eskon tutkimukset Sutton Hoohon. Erä-Esko kertoo Kivikoskelle matkastaan Sutton Hoon kummuille vuonna 1959 tammikuun 28. päivätyssä kirjeessä.
Aamuvarhain Erä-Esko saapui Sutton Hoon tilalle ja huomasi, ettei tilalla liikkuminen ollutkaan ennakkotiedoista poiketen vapaata. Hän tapasi tilalla miesapulaisen ja pyysi tältä tapaamista tilanomistajan kanssa saadakseen tutustua alueeseen. Mies kertoi omistajatar rouva Bartonin, joka oli seurannut rouva Prettyä, ehkä nukkuvan vielä. Erä-Esko pyysi miestä kertomaan rouvalle, että hän oli saapunut Suomesta ja haluaisi nähdä kumpuhautoja. Erä-Esko jäi odottamaan. Pian rouva saapuikin ja lupasi kulkuluvan kummuille ja oppaan Erä-Eskon mukaan. Tämä sai nyt rauhassa tutustua kumpuihin ja valokuvata niitä. Tutkiessaan kaivettuja kumpuja Erä-Esko havaitsi venehautauksen olevan peittämättä ja edelleen selvästi maassa näkyvissä, vaikka esineistö olikin siirretty museoihin rouva Prettyn lahjoitettua ne ennen kuolemaansa British Museumille.
Dokumentoituaan kumpujen muotoja ja näkyviä jäännöksiä Erä-Esko sanoi oppaalle kiitokset, ja että tämä saattoi lähteä, sillä hän osasi yksin takaisin päärakennuksen pihalle. Niinpä Erä-Esko jäi yksin tarkkailemaan aluetta. Palatessaan hän kuuli kiukkuista ärjyntää, kun kivääriä kantava tilanhoitaja, joka ei tiennyt suomalaisarkeologin läsnäolosta, saapui paikalle. Tilanhoitaja alkoi huutaa, että mitä hänellä oli alueella tekemistä. Mies kuitenkin rauhoittui, kun Erä-Esko kertoi matkansa syyt ja rouva Bartonin luvat. British Museumiin palatessaan Erä-Eskolle kerrottiin, että onneksi hän ei ollut joutunut tilan vihaisten koirien kynsiin.
Kivikoski arkeologisten kysymysten ratkojana
Jo lapsena Kivikoski oli kuullut Hämeessä laulettavan Lounais-Hämeen laulua, jonka säkeistössä vakuutettiin, että muinaisista kummuista löytyisi esi-isien muistoja. Kivikoski pääsi useiden kumpukaivausten kautta piirtämään Suomelle menneisyyttä laajoissa esihistoriaa käsittelevissä teoksissaan, joiden teksti oli yleistajuista ja suurelle yleisölle suunnattua.
Kivikoski palasi jatkuvasti Ahvenanmaalle. Dosentti Eva Ahl-Waris on tutkinut Kivikosken kirjeenvaihtoa, ja tutkimusten perusteella Kivikosken kollega, Ahvenanmaan maakunta-arkeologi Matts Dreijer, intoutui uskomaan, että Ahvenanmaan satojen kumpujen ja muinaistalojen alue olisi itse asiassa ollut alkuperäinen viikinkien Birka. Tähän ei Kivikoski kuitenkaan yhtynyt. Hän perusti näkemyksensä arkeologiseen löytöaineistoon, ja olihan hän itsekin kaivanut Birkassa.
Ahvenanmaalta Kivikoski kirjoitti vuonna 1960 ystävälleen professori Kustaa Vilkunalle, että oli tehnyt kalmistomäestään hautakummun huipulta huomattavan löydön: pronssikattilan, jonka sisältö askarrutti häntä. Kattila toi mieleen vanhojen tarujen vaskikattila-aarteen, ja sen sisältö tutkittaisiin museossa. Siinä olisi saattanut olla aarre, ehkä arabialaisia rahoja. Vaskikattilan lisäksi löytyi hautoja. Hautaukset vaihtelivat aseita sisältävistä esineellisistä haudoista esineettömiin, joiden katsottiin jo olevan kristinuskon vaikutuksen piirissä. Pitkään niin pronssi- kuin rautakauden tutkimus on maassamme nojannut hautalöytöihin, mutta Kivikoski teki töitä myös muinaistalojen parissa avaten tietä asumusten ja yhteisöjen kehityksen tutkimukseen.
Erä-Eskon väitöskirja valmistui 1965, ja ennen kuolemaansa (2017) hän kertoi eläinkoristelun muistuttavan salakirjoitusta. Erä-Esko jäljitti ornamentiikasta eri eläinten hahmoja ja toisiinsa lomittuvia ruumiinosia numeroiden eri osia ja vertaillen niitä toisiinsa. Symbolien tulkinta oli hänen mukaansa kiehtovaa. Kivikoski kirjoitti Viroon professori Harri Mooralle, että Erä-Eskon analyysi oli niin loistava, että aihe oli nyt meillä tutkittu paremmin kuin muualla.
Maailmansotien jälkeinen aika oli otollinen erilaisten ihmisryhmien vaelluksiin perustuville teorioille, jopa näkemyksille erilaisista valloitusretkistä. Näihin teorioihin kuuluivat myös Gimbutasin kurgaaniaallot. Kivikoski puolestaan katsoi germaanisperäisten goottien saapuneen Suomeen. Tulkinta heijasteli osin sotien vaikutusta, ja vasta 1960–1970-luvulla tulkinnoissa tapahtui muutos ja kulttuureissa alettiin nähdä rauhanomaista vaikutusta ja jatkuvuutta. Kivikoski oli kuitenkin hautalöytöjen perusteella tehnyt jo 1950-luvulla päätelmän kristinuskon vähittäisestä ja rauhanomaisesta omaksumisesta maahamme jo ennen ristiretkiä ja niiden aikana.
Ella Kivikoski oli aikoinaan Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen arkeologian professori ja samalla Helsingin yliopiston ainoa naisprofessori synnytys- ja naistentautiopin professori Laimi Leideniuksen kuoltua 1938. Kivikoski nousi myös Suomalaisen Tiedeakatemian ensimmäiseksi naisjäseneksi. Greta Arwidssonista puolestaan tuli Ruotsissa ensimmäinen arkeologian naispuolinen professori Tukholman korkeakouluun (nykyinen Tukholman yliopisto). Kummatkin naiset olivat erikoistuneita rautakauteen ja siinä erityisesti viikinkiaikaan. He tunsivat toisensa ainakin Birkan kaivauksista, ja Kivikoski osallistui tiettävästi Arwidssonin alaisuudessa kaivauksiin Gotlannissa tämän ollessa Gotlannin antikvariaatti. Molemmista naisista ilmestyi heidän työtään ja elämäänsä luotaavat teokset vuonna 2020 (Silver & Uino, toim. 2020 ja Arrhenius 2020).
———
Kirjoittaja on arkeologian dosentti Oulun yliopistossa. Hän kiittää dosentti Pirjo Uinoa tekstin lukemisesta ja sitä koskevista tarkennuksista.
Lähteitä:
Arrhenius, B, 2020. Forngreta: En biografi om Greta Arwidsson, den första kvinnan som blev landsantikvarie och professor i arkeologi. Stockholm: Bokförlaget Langenskiöld.
Erä-Esko, A. 1965. Germanic animal art of Salin’s Style I in Finland. Helsinki: SMYA.
Ilves, K. 2019. Seals as a ritual signifier: Re-evaluating the ålandic clay paw burial rite. Fennoscandia archaeologica XXXVI: 33–52.
Rydh, H. 1936. Förhistoriska undersökningar på Adelsö. Stockholm: Kungl. vitterhets historie och antikvitets akademien.
Silver, M. 2021. Professori Ella Kivikoski (1901–1990): suomalainen tiedenainen arkeologiassa. – Professor Ella Kivikoski: A Finnish female scientist in archaeology. Teoksessa: Freverst, U., Osterkamp, E. & Stock, G. (eds), Women in European Academies: From Patronae Scientiarum to Path-Breakers: 267–306. Berlin/Boston: Walter de Gruyter.
Silver, M. & Uino, P. (toim.) 2020. Tiedenainen peilissä. Arkeologian professori Ella Kivikosken elämä ja tutkimuskentät. Turku: Sigillum.
KALMISTOPIIRI 