FT Pirjo Uino on arkeologian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on tehnyt pitkän virkauran Museovirastossa, mutta toiminut myös tutkijana ja opettajana yliopistossa. Hänen erikoisalaansa on 1980-luvulta alkaen ollut Karjalan rautakausi ja keskiaika. Laajapohjainen yhteistyö Neuvostoliiton/Venäjän arkeologien kanssa on johdattanut monille matkoille itään, aina Siperiaan saakka.
Kuinka päädyit arkeologiksi ja minkälainen urasi on ollut?
Uravalintaani vaikutti varmaankin eniten kotitaustani ja isäni fil. lis. Aarre Rauhala, jolla oli sekä humanistinen että luonnontieteellinen koulutus. Hän oli opiskellut arkeologiaa sivuaineena ja suorittanut approbaturin A. M. Tallgrenille sekä cum laude approbaturin Ella Kivikoskelle. Isä kyllä varoitteli työnsaannin mahdollisista vaikeuksista, eikä hän mitenkään erityisesti suositellut alaa, mutta hänen kauttaan arkeologia, kansatiede ja museot tulivat minulle tutuiksi. Olin kouluaikana kesällä 1969 käynyt isän kanssa katsomassa kesämökkipaikkakunnallamme Enonkoskella Hyypiänniemen kivikautista asuinpaikkaa. Isän opiskelutoveri Oiva Keskitalo oli juuri lopettanut siellä pienen kaivauksen. Hiekkakasoissa oli kuitenkin jäljellä saviastianpaloja, ja yksi sellainen on minulla edelleen muistona.
Lapsuudessani ahmin Aku Ankkoja monen muun kouluikäisen tavoin. Suosikkeja olivat varsinkin jutut, joissa alkunäyttämönä oli Ankkalinnan museo ja sen suuret ruukut. Jännittävin oli Andien vuoristoon veljenpoikien tekemästä tutkimusmatkasta kertova ”Nelikulmaiset munat”, vahva klassikko (julkaistiin suomeksi 1964). Koulun historiantunneilla olin kiinnostunut vanhimmista vuosituhansista, mutta niissä viivyttiin kovin vähän aikaa. Uteliaisuuteni aihe oli suomensukuiset kansat, sekin isän vaikutusta. ”Koulutoverini”-kirjaan olen 11-vuotiaana kirjoittanut, että hartain toiveeni on ”päästä Viroon, Unkariin ja Itä-Karjalaan”. Ehkä siinä oli jotain enteellistä.
Ylioppilaaksi tullessani olin kyllästynyt tavallisiin kouluaineisiin enkä halunnut opiskella mitään niihin suoranaisesti liittyvää, vaan jotakin erikoisempaa alaa. Arkeologia vaikutti sopivan kiehtovalta, taidehistoria oli kakkosena ja kansatiede kolmannella tilalla. Turun yliopistoon olisin päässyt lukemaan arkeologiaa ilman pääsykoetta, mutta Helsinkiin piti pyrkiä pääsykokeen kautta. Koekysymykset koskivat koulun koko historian kurssia. Ainoa esihistoriaan liittyvä kysymys oli Aleksanteri Suuren valtakunta ja sen rajat. Myöhemmin yliopistolta kuulin, että professori C. F. Meinander olisi mieluiten – jos olisi saanut vapaasti päättää – kuulustellut pääsykokeessa matematiikkaa! Olin rämpinyt lukiossa läpi pitkän matematiikan linjan, ja minua tuo ajatus huvitti.
Aloitin opintoni Helsingin yliopistossa syksyllä 1971 pääaineena Suomen ja Skandinavian arkeologia sekä sivuaineina taidehistoria, suomalais-ugrilainen kansatiede ja – ihan huvin vuoksi ‒ yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka. Historiallis-kielitieteellisen osaston opinto-oppaassa oli tuolloin arkeologian perään haikaileville professorin muotoilema varoitus: Huom! Meikäläinen arkeologia ei ole kuningashautojen avaamista tai osallistumista eksoottisiin retkikuntiin, vaan se on kotimaisen kulttuurityöntekijän melko vaivalloinen työsarka. Pelottelusta huolimatta arkeologiaan uskaltautuneiden suussa siitä tuli tietysti hupaisa slogan.
Arkeologian laitos sijaitsi kahtena ensimmäisenä vuonna Kansallismuseon suojissa, naulakoiden vieressä. Luennot ja seminaarit pidettiin käsikirjastossa, jonka takana oli professorin pikkuinen työhuone. Oli juhlavaa nousta pääportaita karhupatsaan ohi luennoille. Museossa oli sitä paitsi aivan oma tuoksu. Professori Meinander oli loistava luennoitsija ja tärkeä oppi-isä. ”Meiuksen” jossain määrin särmikäs ja arvaamaton luonne aiheutti aina pientä jännitystä, mutta kyllä me opiskelijat koimme, että hän välitti meistä aidosti.
Vuonna 1973 laitos muutti museosta Nervanderinkatu 13:een, Museovirastoksi muuttuneen Muinaistieteellisen toimikunnan myötä. Rakennuksen alakerrassa oli professorin ja assistenttien työhuoneiden lisäksi luentosali ja kirjasto. Tunnelma uusissa avarissa tiloissa oli inspiroiva, ja me-henki vahvistui. Laitoksella vietettiin monet hulvattoman hauskat juhlat. Professorin johdolla tehtiin ikimuistoisia opintomatkoja ulkomaille, kohteina Viro ja Latvia, Petroskoi ja Gotlanti.
Valmistuin filosofian kandidaatiksi syksyllä 1977. Graduni käsitteli Liljendalin Kvarnbackenin kivikautista asuinpaikkaa, jossa olin kesällä 1973 Lauri Pohjakallion kaivauksilla piirtäjänä. Syksyllä istuin Kansallismuseon kellarissa ‒ vertailevissa kokoelmissa ‒ tekemässä Eeva-Liisa Salmen (Schulz) kanssa kaivausten jälkitöitä. On jäänyt mielikuva siitä, että ovessa olisi ollut vielä tsaarinaikainen kyltti ЗАКРЫТО (SULJETTU). Kvarnbacken oli joka suhteessa unelmien tutkimuskohde, ja kivikausi tuntui siihen aikaan läheisimmältä. Italian kielestä kiinnostuneena tein sivuaskeleen kesällä 1974 osallistumalla Herculaneumin kansainväliselle kaivausleirille.
Kevään lopulla 1978 sain kiinnityksen arkeologian laitoksella professori Meinanderin käynnistämään ja Suomen Akatemian rahoittamaan ”Salo-projektiin”, jossa selvitettiin Suomen rautakauden yhteiskuntaan liittyviä kysymyksiä. Salon Isokylän kaivauksissa löytyi rautakautisten talojen jäännöksiä, joista tein lisensiaatintutkimuksen (Iron Age Studies in Salo II). Monitieteisessä Salo-projektissa sai samalla hyvän koulutuksen muiden tieteenalojen uusimmista menetelmistä. Tutkimushankkeen operatiivisesta ja tieteellisestä johdosta vastasi Christian Carpelan.
Salo-projektin jälkeen sain taidehistorian laudaturini ansiosta 1983 työsuhteisen viran Museoviraston historian toimistosta, jossa päätehtäviäni oli kulttuurihistoriallisen esineistön luettelointi. Loma-aikoina toimin kenttätyöopettajana arkeologian laitoksen kaivauksilla Inarin Nukkumajoella ja Lopen Makasiininmäellä. Kun Suomen ja Neuvostoliiton välinen tieteellis-teknillinen yhteistyösopimus mahdollisti 1970-luvun lopulta alkaen tutkijavierailut itänaapuriin, avautuivat ovet sekä Novgorodin että yllättäen myös Staraja Ladogan (Vanhan Laatokan) kaivauksille kesällä 1984. Staraja Ladoga oli ollut vallankumouksen jälkeen suljettu ulkomaalaisilta, mutta ekspedition johtaja Anatolij Kirpičnikov urakoi kirjeitä kaikkein ylimmille tahoille saakka ja onnistui saamaan kaivauksille minut, suomalaisen arkeologin. Ladogan kaivauksiin osallistuin lopulta kolmena perättäisenä kesänä. Tämä oli tutkijanurallani tärkeä käännekohta.
Ajan mittaan aloin kaivata takaisin arkeologiaan, ja varsinkin rajantakainen arkeologia alkoi kiinnostaa, kun olin yliopistossa opiskellut venäjääkin jo monta vuotta. Tutkijavierailujen myötä heräsi kysymys: millainen rautakauden kulttuuri vallitsi nyky-Suomen ja Laatokan kaakkoisrannan välisellä alueella, siis luovutetussa Karjalassa? Neuvostoliitossa alueen rautakautta olivat tutkineet etenkin Svetlana Kočkurkina ja Aleksandr Saksa. Meillä Suomen entisen Karjalan löytöjen tutkimus oli kuitenkin vähäistä.
Suomen Akatemian nuoremman tutkijan virka oli tieteellinen lottovoitto, joka mahdollisti väitöskirjatyön. Hankkeen virallinen pääotsikko oli ”Karjala, Suomi ja varhainen Venäjä”. Työn käynnistyessä Neuvostoliitto oli vielä olemassa, ja vuoden 1988 alussa oli epävarmaa, olisiko mahdollista matkustaa luovutetulle alueelle. Perestroikan ja glasnostin myötä jo saman vuoden heinäkuussa järjestyi viisumi Käkisalmeen ja Räisälään. Siitä käynnistyi Aleksandr Saksan kanssa monivuotinen yhteistyömme ja kenttätutkimukset luovutetussa Karjalassa.
Väitöskirjani Ancient Karelia – Archaeological Studies valmistui 1997, ja seuraavana vuonna sain dosentin nimityksen. Kun Ari Siiriäisen johdolla laitoksella käynnistettiin Karjalan kivikauteen keskittyvä hanke (Saimaa‒Laatokka-projekti), osallistuin loma-aikoina kenttätöihin Kannaksella. Museoviraston organisaatiouudistus 1996 oli heittänyt minut historian toimistosta arkeologian osastoon virkatutkijaksi, sittemmin intendentiksi. Suojeluviranomaisen roolissa opin paljon uutta, ja monivuotinen vastuualueeni (Kaakkois- ja Itä-Suomi) sopi hyvin tutkijanprofiiliini.
Kun Museovirastossa suoritettiin 2011 jälleen organisaatiouudistus, jossa arkeologian osasto lakkautettiin ja yhdistettiin rakennushistorian osaston kanssa kulttuuriympäristön suojelusta vastaavaksi osastoksi, päädyin ensin Pohjois-Suomen ja sittemmin myös Itä-Suomen kulttuuriympäristöpalveluiden yli-intendentiksi. Jouduin laajentamaan paljon osaamisaluettani – kuuluihan yksikön toimialaan myös rakennussuojelu, restaurointi ja vedenalaisarkeologia. Eläkkeelle jäin keväällä 2017, osittain siksi, että halusin palata kokopäiväiseksi tutkijaksi, saattamaan ainakin ensin loppuun keskeneräiset hankkeet. Minna Silverin kanssa toimittamani teos professori Ella Kivikosken elämästä ja tutkimuskentistä on seuraavaksi tulossa painosta.
Minkälaisilla hauta-, kalmisto- ja röykkiökohteiden kaivauksilla olet ollut mukana? Mikä niissä on ollut kaikista mieleenjäävintä?
Ensimmäinen kaivaus, johon ylipäätään osallistuin (1972), oli rautakautiseksi röykkiökalmistoksi arveltu kiviröykkiöalue Helsingin Itä-Pasilassa, nykyisen kolossaalisen virastotalokompleksin paikalla. Lähtöoletus oli väärä: ainakin osa kiviröykkiöistä oli puhelinpylväiden tukiröykkiöitä – jotkut sijaitsivat nätisti 50 metrin päässä toisistaan ja yhdestä löytyi valkoinen posliinikupukin. Löydötön kohde oli aika masentava, ja motivaationi taisi olla pahasti kateissa. Onneksi sen jälkeen oli tarjolla muunlaisia kaivauksia. Opiskelijana olin piirtäjänä Lohjan Mangsin ja Sysmän Ihananiemen röykkiökaivauksilla sekä Ylöjärven Mikkolan ruumiskalmiston kaivauksilla. Hautakohteita on kenttätyöuralleni osunut kuitenkin harvemmin kuin asuinpaikkoja.
Heinäkuussa 1988 osallistuin Aleksandr Saksan johtamiin kaivauksiin Räisälän Hovinsaaren Tontinmäellä, ns. Hynnisten kalmistossa, jossa Theodor Schvindt oli tehnyt kaivauksia 1886‒1888. Tutkimuksissamme paljastui vain muutama esineetön hauta. Muuten kaivaus ja asuminen telttaleirissä oli muistorikas kokemus. Olin ennen Kannakselle lähtöä työskennellyt Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin johtamilla Euran Luistarin kaivauksilla – tarkoitus oli oppia kalmistokaivauksen niksejä ja hautojen dokumentointia. Opeille ei tarjoutunut välitöntä käyttöä, mutta Luistari-kokemus oli kuitenkin hyödyllinen ja hauska.
Käkisalmen linnan kaivausten (1989‒1990) jälkeen valitsimme Saksan kanssa kesän 1991 tutkimuskohteeksi Suotniemen ristiretkiaikaisen kalmiston. Schvindt oli 1885 löytänyt paikalta neljä rikasta ruumishautaa ja yhden polttohaudan, ja uskoimme hautoja löytyvän lisää. Ennen matkaa toimittaja Hannu Taanila kävi arkeologian laitoksella haastattelemassa radio-ohjelmaansa kentälle lähteviä tutkijoita. Hänen kysymyksensä yllätti: ”Mitä eroa on ugandalaisella ojanpohjalla (Ari S. oli lähdössä Afrikkaan) ja karjalaisella ruumishaudalla?” Juuri siihen saumaan emme keksineet mitään nerokasta vastausta. Suotniemestä ei löytynyt ruumishautoja, ainoastaan mahdollinen rautakautinen polttokalmistokiveys. Vanhimmat löydöt ajoittuivat jo 500-luvulle, joten asutuksen ikähaarukka leveni huomattavasti. Paikansimme myös kaksi 1930-luvulla raportoitua kuppikalliota. Kaksi viikkoa sadekesänä Kannelsaaren lomakylän alkeellisessa pikkumökissä koetteli joskus hermoja, mutta itse Suotniemi oli kuin luonnon paratiisi, ainoastaan laivayhteyden päässä Käkisalmesta. Ajat olivat vaikeat. Neuvostoliitto romahti elokuussa, kun olin jo palannut Suomeen.
Mitkä ovat olleet keskeisimpiä tutkimusintressejäsi?
Kun löysin Enonkosken Kurtinvuorelta isäni kanssa kivikautisen kalliomaalauksen 1975 ja tein gradun kivikautisesta aineistosta, arvelin vielä suuntautuvani kivikauteen. Salo-projekti johdatti tutkimaan metallikausia, erityisesti rautakauden taloja. Niihin oli mahdollista sittemmin perehtyä varsinkin Staraja Ladogassa eli Laatokanlinnassa, jonka viikinkiaikaiset hyvin säilyneet talonpohjat olivat tarpeellista vertailuaineistoa. Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan asutushistoriaa selvittävän väitöstutkimuksen ja Käkisalmen linnan kaivausten myötä etenin keskiaikaan. Olen siis tutkijanuran kuluessa lähestynyt nykyaikaa jokseenkin kronologisessa järjestyksessä.
Vuosien myötä profiloiduin Karjalan ja Venäjän tutkijaksi, millä on ollut suuri vaikutus elämääni. Venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnot antoivat syvyyttä kulttuurin ja arkeologian kirjallisuuden tuntemukseen ja helpottivat yhteistyötä. Paljon seikkailuja ja upeita elämyksiä mahtui noihin vuosiin. Tutkimustyötä inspiroivat myös yhteydet siirtokarjalaisiin, Karjalan liittoon ja avautuneesta Karjalasta kiinnostuneisiin toimittajiin. Usein on minulta kysytty, ovatko sukujuureni rajantakaisessa Karjalassa. Eivät ole, mutta molemmat isoäitini olivat Pohjois-Karjalasta. Tutkiessani karjalaistumisen prosessia olen itsekin ikään kuin ”karjalaistunut”.
Nykyään olen innostunut erityisesti arkeologian tutkimushistoriasta. Siihen liittyy vielä keskeneräinen kirjahankkeeni, joka koskee suomalaisten arkeologien Itä-Karjalassa jatkosodan aikana tekemiä tutkimuksia. Ja sokerina pohjalla on arkeologian alan kaskuperinteen keruu, jonka Matti Huurre aloitti ja jota minä olen jatkanut. Molempien aiheiden käsikirjoitukset ovat pitkälti valmiita, ja työ näiden julkaisujen loppuunsaattamiseksi on seuraava haaste.
Arkeologiassa kiehtovaa on sen asema eri tieteiden välisessä maastossa. Olen ollut innostunut esimerkiksi kasvitieteestä ja kielentutkimuksesta. Yhteistyö luonnontieteen edustajien (mm. Terttu Lempiäinen, Matti Saarnisto) kanssa on ollut aina antoisaa. Jännittävää on myös se, että uudet löydöt voivat kääntää hetkessä kuvan muinaisuudesta uuteen asentoon.
Taidan olla kummajainen arkeologian piirissä siltä osin, etten ole oikeastaan ollut työttömänä FK-tutkinnon jälkeen kuin muutaman kuukauden, ja sinäkin aikana valmistelin taidehistorian laudaturtyötä Kultarannan puutarha-arkkitehtuurista. On ollut tietysti onnenkauppaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sattuma sanelee itse asiassa monia valintoja, tutkimusintressien toteutumistakin – saako apurahan, työpaikan tai viran.
Mikä arkeologinen kohde on Suomessa tai muualla tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen?
Suomessa kalliomaalaukset ovat maisemaltaan ja tunnelmaltaan aivan huippukohteita. Opiskeluaikana erityisen vaikutuksen teki osallistuminen yhteispohjoismaiseen arkeologiseen retkikuntaan Grönlannissa 1976. Suomesta meitä oli kolme henkeä: Torsten ja Helena Edgren sekä minä. Jokaisella maalla oli oma tutkimuskohde Qordlortoq-laaksossa, jossa sijaitsi keskiaikaisen norjalaisperäisen siirtokunnan asutuksen raunioita. Asuimme telttaleirissämme kaksi kuukautta. Kartoitimme toistakymmentä talonpohjaa ja eläinkarsinaa sekä teimme pienen kaivauksen ”møddingissä”. Se oli sellainen ”kerran elämässä” -kokemus.
Myöhemmin olen vaikuttunut eri puolilla Venäjää sijaitsevista kohteista. Aina sykähdyttäviä ovat muinaismuistot Vuoksen seudulla, Laatokan luoteisrannikolla ja sen upeassa saaristossa. Olhavanjoen varrella sijaitseva Staraja Ladoga huokuu muinais-Venäjän historiaa linnoituksineen ja hautakumpuineen. Luulen, ettei sen vaikutusta Suomen myöhäisrautakauteen vieläkään riittävästi hahmoteta. Kaukaisempi huippukohde oli Hakassiassa Ujbatin čaatas, jonne hyvä ystäväni Sergej Kuz’minyh järjesti käynnin Minusinskissa pidetyn konferenssin yhteydessä. Hjalmar Appelgren dokumentoi tuon mahtavan kohteen piirroksin 1887 ollessaan J. R. Aspelinin avustajana tämän ensimmäisellä Siperian-matkalla.
Minkälaisia terveisiä haluat lähettää tuleville tutkijoille ja toisaalta arkeologiasta kiinnostuneelle suurelle yleisölle?
Arkeologiasta tulee koulutuksen saaneelle helposti koukuttava elämäntapa ja jopa intohimo. Ehkä on kuitenkin hyvä varoa elämästä liikaa tutussa kuplassa. Kannattaa laajentaa osaamistaan – myös muinaismuistohallinnon ja museoalan piiriin ‒ ja kurkistella lähitieteiden puolelle. Ja hankkia laaja kielitaito. Venäjän kieltä ei pidä arkailla; hyötyä on jo alkeistakin. Suomen esihistoriaa ei voi ymmärtää ilman naapurimaiden arkeologian tuntemusta. Katse tulee suunnata myös nykyisten valtiorajojen yli.
Tieteellisten julkaisujen rinnalla pitäisi tuottaa enemmän myös sujuvia populaaritekstejä. Englannin kielen valtaamassa maailmassa ei voi korostaa liikaa oman äidinkielen osaamisen tärkeyttä kaikessa viestinnässä.
Arkeologiasta kiinnostunut suuri yleisö on ollut aina tieteelle elintärkeä osapuoli. Monet merkittävät löydöt olisivat jääneet maahan tai kadonneet ilman vastuullisten harrastajien panosta. Vuorovaikutus ammattilaisten ja harrastajien kesken on arkeologian voimavara.
H. Ranta.
Pirjo Uinon julkaisuja ja toimitustöitä
Rauhala, Pirjo 1976. Enonkosken Kurtinniemen ”luolamaalaus”. Suomen Museo 1976, 83. vuosikerta. s. 53–58.
Rauhala, Pirjo 1977. Liljendalin Kvarnbacken. Helsingin Yliopiston arkeologian laitos. Moniste no 13. Helsinki. 112 s.
Uino, Pirjo 1986. Iron Age Studies in Salo I‒II. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 89:1. Helsinki. 201 s.
Uino, Pirjo 1989. On the history of Staraja Ladoga. Acta Archaeologica vol. 59–1988. København. s. 205–222.
Uino, Pirjo 1991. Inkerinmaan esihistoria. Inkeri – historia, kansa, kulttuuri. SKS, Helsinki. s. 11–34.
Uino, Pirjo 1997. Ancient Karelia. Archaeological studies. ‒ Muinais-Karjala. Arkeologisia tutkimuksia. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104. Helsinki. 426 s.
Uino, Pirjo 2003. Karjalan arkeologiaa 150 vuotta. – Keskirautakausi 300–800 jKr. – Viikinkiaika 800–1100 jKr. – Aleksandr Saksa & Pirjo Uino & Markus Hiekkanen: Ristiretkiaika 1100–1300 jKr. – Kunnittainen katsaus luovutetun Karjalan muinaisjäännöksiin, arkeologisiin tutkimuksiin ja löytöihin. Karjalan synty. Viipurin läänin historia 1. s. 117–150, 291–474, 505–511.
Pirjo Uino (Toim.) 2004. Ammoin Ankkapurhassa – Kymenlaaksossa kivikaudella. Museovirasto/Stora Enso Anjalankosken tehtaat, Helsinki. 84 s.
Pirjo Uino (Toim.) 2004. Fenno-ugri & slavi 2002. Dating and Chronology. Museoviraston Arkeologian osaston julkaisuja 10. Helsinki. 138 s.
Halinen, Petri & Immonen, Visa & Lavento, Mika & Mikkola, Terhi & Siiriäinen, Ari & Uino, Pirjo (Toim.) 2008. Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus, Helsinki. 509 s.
Uino, Pirjo 2014. Alussa oli Rakkauden lähde – Kultarannan puisto ja puutarha. Kultaranta. (Toim. Hannu Heikkilä). SKS, Helsinki. s. 142−241, 267−275.
Kirpichnikov, Anatoliy N. & Uino, Pirjo & Nosov, Evgeniy N. 2016. Finnish-Soviet/Russian Scientific Cooperation in Archaeology – Results of the Journey 1969–2014. New Sites, New Methods. Proceedings of the Finnish-Russian Archaeological Symposium, Helsinki, 19–21 November, 2014. Iskos 21. (Toim. Pirjo Uino & Kerkko Nordqvist). Helsinki. s. 9–23.
Uino, Pirjo 2017. Pälsin kuopasta noussutta – kaskuja ja tarinoita. Sakari Pälsi – Elämä ja työt. (Toim. Mirja Metsola & Jukka Relas; toimituskunnassa Arja Ahlqvist, Mervi Suhonen, Pirjo Uino). Into, Helsinki. s. 220–223.
Saksa, Aleksandr & Suhonen, Mervi & Uino, Pirjo 2020. Viipuri maan alla – keskiaikainen karttakuva ja arkeologinen aineisto. / Vyborg underground – Medieval Map Image and Archaeological Finds. Viipuri – Vyborg. Historiallinen kaupunkikartasto – Historic Towns Atlas. Scandinavian Atlas of Historic Towns. New Series, No 3, Suomi‒Finland. Toim. Kimmo Katajala ‒Marjatta Hietala ‒ Marjaana Niemi ‒ Pirjo Uino ‒ Martti Helminen ‒ Antti Härkönen ‒ Helena Hirvonen. AtlasArt, Helsinki. s. 12‒37.
Uino, Pirjo 2020. ”Erinomainen maa tämä on” – arkeologinaisia Aunuksen teillä 1943. Tiedenainen peilissä ‒ Arkeologian professori Ella Kivikosken elämä ja tutkimuskentät. Toim. Minna Silver & Pirjo Uino. Bibliotheca Sigillumiana 9. Sigillum, Turku. s. 147‒173. (tulossa)
KALMISTOPIIRI 