Katja Hippeläinen
Tässä jutussa esittelen arkeologian harrastajien ajatuksia yleisöarkeologiasta. Olen Helsingin yliopiston arkeologian opiskelija, ja osallistunut useille yleisökaivauksille avustajan roolissa. Tätä juttua varten on kerätty kommentteja Hämeenlinnan Suttenhaan kivikautisen asuinpaikan yleisökaivauksilla 18.–26.5.2024. Kaivaus oli Vanajaveden Opiston järjestämä, ja sen vetäjinä toimivat arkeologit Janne Soisalo ja Teemu Väisänen. Harrastajista kysymyksiin vastasi kaiken kaikkiaan kuusi. Osa ei halunnut itseään tunnistettavan vastauksista, joten en tuo esiin harrastajien nimiä, ikää tai sukupuolta, koska en koe sen olevan tärkeää.
Mikä saa harrastamaan arkeologiaa?
Yllättäen vastaus kysymykseen syistä lähteä harrastamaan arkeologiaa ei ollutkaan niin yhdenmukainen kuin olisi voinut odottaa. Kaikki eivät suinkaan olleet toteuttamassa lapsuuden haaveitaan, vaikka toki niitäkin harrastajia on paljon. Muutamat sanoivat innostuneensa ajatuksesta osallistua kaivauksille vasta hieman myöhemmällä iällä, ja joku oli opiskellut arkeologiaa avoimessa yliopistossa ja saanut ajatuksen sitä kautta. Tämänkertaisessa kaivausporukassa pisimpään harrastanut oli aloittanut jo vuonna 1995, kun kotikunnalle oli osunut arkeologian kurssi, joka sisälsi yleisökaivaukset.
Mutta mikä sai ihmiset tulemaan juuri Suttenhakaan? Vastaus oli varsin yksimielinen, sillä kaikki olivat valinneet kurssin sijainnin perusteella. Lähes kaikki osallistujat olivat paikallisia ja muutamat olivat tulleet pääkaupunkiseudulta. Tämä ilmiö on yleisökaivauksilla yleinen: lähes kaikki kurssilaiset ovat aina paikallisia tai esimerkiksi paikkakunnalla mökkeileviä.
Vuosikymmenten harrastus
Osallistujista muutama oli ensimmäistä kertaa mukana kaivauksilla ja pisimpään harrastaneet ovat osallistuneet tasaisesti kaivauksille jo 30 vuotta. Harrastajien joukosta siis löytyy niin konkareita kuin vasta-alkajiakin. On hienoa huomata, kuinka harrastus ja yleisökaivaukset houkuttelevat sekä uusia että vanhoja tekijöitä arkeologian pariin.
Vaikka ajatus osallistumisesta kaivauksille on monella herännyt vasta myöhemmin, on yleinen kiinnostus arkeologiaa kohtaan monella herännyt jo lapsena. Yksi osallistujista oli aloittanut omilla pienillä kaivauksilla jo kouluaikana, kun välitunnit käytettiin koulun pihan rajojen ulkopuolen tutkimiseen. Monella lukeminen tuntui olevan alkuperäisen kipinän sytyttäjä: etenkin muinaisesta Egyptistä kertovat kirjat mainittiin. Perhe on myös ollut osalle kimmokkeena, kun arkeologia ja historia on ollut kaikille yhteinen kiinnostuksen aihe.
Kavereita ja hyttysiä
Parasta yleisökaivauksissa lähes kaikkien mielestä oli seura. Harrastus vetää puoleensa samanhenkisiä ihmisiä ja olivat jotkut löytäneet kavereita ja ystäviäkin harrastuksen kautta. Eräs osallistuja kertoi yleisökaivausten olevan juuri sopiva paikka löytöretkeilijälle matkustamatta kauas: ”tässä voi istualtaan tehdä löytöretken menneisyyteen”.
Löytämisen ilokin mainittiin, mutta se ei tuntunut olevan pääasia lähes kenellekään. Tämä lämmitti mieltäni. On ilo huomata, että yleisökaivauksille osallistuvat arkeologian harrastajat eivät suhtaudu alaan aarteenmetsästyksenä vaan mukavana harrastuksena ja yhdessäolona. Jopa ensikertalaiset pitivät tekemistä ja osallistumista löytöjä tärkeämpänä. Kokemus voi siis olla positiivinen löytöjen määrään katsomatta.
Mikään harrastus ei ole jatkuvaa ruusuilla tanssimista, ei edes arkeologinen kaivaus. Pahimmiksi puoliksi lähes kaikki mainitsivat ötökät ja mahdollisen huonon sään. Suttenhaassa etenkin hyttyset aiheuttivat kaikille päänvaivaa, koska niitä oli kaivauspaikalla erittäin runsaasti. Onneksi hyttyskarkotin pelasti tilanteen.
Myös huono työergonomia sai mainintoja ja varsin ymmärrettävästä syystä. Kaivaminen ei ole missään nimessä ergomisinta toimintaa, ja harrastajista monella alkaa olla esimerkiksi polvi- tai selkävaivoja. Tätä ei kuitenkaan koettu ylitsepääsemättömäksi esteeksi ja monet ovatkin löytäneet ajan kuluessa itselleen parhaan tavan kaivaa.
Yksikään kaivajista, uusista tai vanhoista, ei sanonut jättävänsä harrastusta tähän, vaan he odottavat seuraavia kaivauksia. On hienoa huomata, kuinka monelle kyseessä on rakas harrastus. Myös uudet osallistujat olivat kaivauskokemukseen erittäin tyytyväisiä. Suurin kohteliaisuus oli kuitenkin erään kaivajan kommentti: ”täällä tunnen oloni turvalliseksi”. Tällä hän tarkoitti, että ei tarvitse pelätä tekevänsä väärin tai pilaavansa jotain, koska apu on lähellä ja ammattiarkeologit ohjeistavat aina tarvittaessa.
Yleisökaivauksia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta:
Aalto, I. 2020. Possibilities of Public Excavation in the Urban Context. Fennoscandia archaeologica XXXVII: 147–164.
Laine, A. & Aalto, I. 2011. ”Jag har hittat en släkting!” Yleisökaivaukset Kruunupyyssä. SKAS 3/2011: 27–32.
Mikkola, E. 2010. Yleisölle avoimen tutkimuskaivauksen haasteet, toiveet ja todellisuus. Arkeologipäivät 2009. Arkeologian haasteet | muinainen yksilö: 32–36. Helsinki: Suomen arkeologinen seura.
Modarress, M. 2023. Maasta kaivettu – ajatuksia ja kokemuksia yleisön osallistamisesta ja metallinilmaisinharrastajien toiminnasta arkeologin näkökulmasta. Muinaistutkija 2/2023: 13–20.
Moilanen, U., Jokela, J., Siltainsuu, J., Aalto, I., Koivisto, A., Viljanmaa, S. & Näränen, J. 2019. Yleisökaivauksen suunnittelun ja toteutuksen hyvät käytännöt. Muinaistutkija 3/2019: 2–17.
Siltainsuu, J. 2012. Voimavara vai uhka? Yleisön ja asiantuntijan kohtaaminen yleisökaivauksella. Pro gradu, Helsingin yliopisto.
KALMISTOPIIRI 