Loputtoman utelias mieli – Milton Nuñezin matka Kuubasta arkeologian professoriksi Ouluun

Oulun yliopiston arkeologian emeritusprofessori Milton Nuñez syntyi Kuubassa ja päätyi lopulta arkeologiksi Suomeen. Tässä Kalmistopiirille antamassaan haastattelussa hän kertoo monipuolisesta kansainvälisestä urastaan ja päätymisestään Suomeen. Haastattelusta julkaistaan poikkeuksellisesti myös englanninkielinen versio (read the English version here). Haastattelun ovat suomentaneet Ulla Moilanen ja Heli Etu-Sihvola. Kuvituksena on käytetty Nuñezin valitsemia kuvia hänen tutkimuksistaan.

Kuinka päädyit arkeologiksi (ja Suomeen) ja minkälainen urasi on ollut?

Amerikkalaisen arkeologian pioneeri Jesse Jennings nimesi muistelmansa otsikolla Accidental archaeologist (Sattumalta arkeologi) ja monen muun arkeologin ohella myös minä sovin tuohon kuvaukseen. En oikeastaan voi sanoa, että törmäsin arkeologiaan sattumalta. Se on kuitenkin totta, että en koskaan unelmoinut olevani arkeologi. Arkeologia ja menneisyyden tutkimus olivat jännittäviä aiheita, mutta en ikinä ajatellut niistä ammattia itselleni. Asia kirkastui pikkuhiljaa ollessani täällä Suomessa ja Kanadassa 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa.

Vanhempani toivoivat, että olisin opiskellut insinööritieteitä Yhdysvalloissa, mutta halusin opiskella jotain jännittävämpää – jotain, mihin liittyi uusien asioiden löytämistä, kuten astrofysiikkaa. Ja niin olisinkin tehnyt, ellei Kuuban vallankumous olisi vaikeuttanut asioita. Lähdin Yhdysvaltoihin 16-vuotiaana, mutta pakolaisena, eivätkä vanhempani saaneet lähettää minulle rahaa Kuubasta. Onneksi sain insinööritieteiden opiskeluun niin kutsutun coop scholarshipin. Työskentelin insinöörinä Detroitissa, mikä oli aika tylsää ja kaupunki oli melko rauhaton – hauska mutta ei ehkä niin hyvä paikka olla 1960-luvun puolessa välissä. Vuonna 1968 lensin Pariisiin ja toivoin voivani opiskella siellä, mutta menin sinne pian opiskelijamellakoiden jälkeen ja huomasin, että Pariisi oli vielä Detroitiakin levottomampi paikka.

Detroitissa ollessani olin saanut muutamia ystäviä, jotka asuivat Helsingissä, ja päädyin pian itsekin Suomeen. Huomasin, että Suomi oli miellyttävän rauhallinen paikka. Kirjauduin Helsingin yliopistoon syyskuun puolivälissä ja valitsin kursseja, jotka eivät vaatineet suomen kielen taitoa: englantilaista ja espanjalaista kirjallisuutta, differentiaaliyhtälöitä ja tilastotiedettä. Kesällä 1969 matkustin Englantiin, missä lumouduin Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa esillä olleista fossiileista ja Englannin roomalaisajasta. Innostukseni johti siihen, että kävelin koko Hadrianuksen muurin Newcastlesta Carlisleen, yhteensä noin 118 kilometriä, ja vierailin muurin varrella sijaitsevilla roomalaisaikaisilla kohteilla. Myöhemmin liftasin pidemmälle pohjoiseen ja kävin Lindisfarnessa, johon viikingit tekivät ensimmäisen merkittävän hyökkäyksensä vuonna 793. Sen jälkeen elokuun lopulla kuljin Ranskan ja Pohjois-Espanjan halki vieraillen vaikuttavilla arkeologisilla kohteilla kuten Pont du Gardin akveduktilla ja Ampuriaksen (katalaaniksi Empúries) muinaisessa kaupungissa.

Palatessani Helsinkiin syyskuussa, professori Joakim Donner toivotti minut tervetulleeksi opiskelemaan geologiaa ja paleontologiaa. Myöhemmin hän puhui minusta juuri virkaansa nimitetyn arkeologian professori Carl Fredrik Meinanderin kanssa ja niin aloin osallistua myös arkeologian luennoille tammikuusta 1970 alkaen. Geologia ja paleontologia pysyivät pääaineenani ja arkeologia sivuaineena seuraavien kymmenen vuoden ajan, vaikkakin kanssakäymiseni arkeologien kanssa lisääntyi koko ajan. Osallistuin Outokummun Sätöksen opetuskaivauksille ja Hauhon Ilmoilan tutkimuksiin vuonna 1970, mutta työskentelin myös geologina arkeologisilla kohteilla sekä Suomessa että ulkomailla.

Vuonna 1971 professori Donner järjesti minut Ranskaan professori François Bordesin johtamille kaivauksille Moustierin kulttuuriin liittyvälle Pech de l’Azén luolakohteelle. Opin sedimentologisia (kerrostumien kuvailuun liittyviä) tekniikoita, joita sitten sovelsin Dordognen paleoilmastoja koskevassa pro gradu -tutkimuksessani, jossa käytin aineistona myöhäispaleoliittiselle ajalle ajoittuvan Abri Pataudin kalliosuojan sedimenttejä.

Suoritettuani filosofian kandidaatin tutkinnon keväällä 1972 tein (malminetsintään liittyviä) prospektointitöitä Outokumpu Oy:lle Lapissa. Hyvistä tienesteistä huolimatta tunsin, ettei työ ollut minua varten. Vuonna 1973 olin taas Ranskassa ja työskentelin lyhyesti Les Taresin ja Salt Vieuxin paleoliittisilla kohteilla. Osallistuin myös Vantaan Mätäojan ja Ahvenanmaan Hammarlandin Katbyn tutkimuksiin, jälkimmäisessä tapauksessa ensimmäistä kertaa kaivausjohtajana! Vuonna 1974 olin apulaisjohtaja Vantaan Kilterin kaivauksilla. Siellä ymmärsin, että osasin jotakin sellaista, mitä voisin myydä arkeologeille, nimittäin fosfaattianalyysin teon. Siitä lähtien aloin työskennellä palkkasoturimaisesti arkeologien projekteissa tehden erilaisia kemiallisia ja geologisia analyyseja, jotka toteutin Helsingin yliopiston Geologian laitoksella ollessani siellä Björn Kurténin sijaisena paleontologian museon amanuenssin toimessa vuoden 1976 loppuun saakka.

Vuonna 1977 kirjoitin arkeologian sivuainelaudatur-tutkielman maaperäanalyyseista ja sain valmiiksi geologian lisensiaattityöni Ari Siiriäisen löytämistä rannansiirtymäkronologian anomalioista, hyödyntäen työssä geologiaa ja matematiikkaa. Saadessani geologian ja paleontologian lisensiaatin arvon keväällä 1978, näin itseni edelleen geologina, joka työskenteli arkeologien kanssa. Niin myös seuraavana vuonna 1979, jolloin aloin tehdä tutkimusta spatiaalisista tekniikoista Calgaryn yliopiston tietotekniikan laitoksella Kanadassa. Calgaryssa oli mahtavaa, sillä siellä oli sekä fossiileja että arkeologiaa. Kanadassa ollessani osallistuin erilaisille arkeologian kursseille, joilla perehdyttiin Mesoamerikan ja Andien arkeologiaan sekä bioantropologiaan. Myöhemmin arkeologian osasto pyysi minua opettamaan bioantropologian laboratoriotöitä (ja maksoi siitä). Tutkimukseni tietotekniikan laitoksella oli myös lähestymässä loppuaan, joten minua käskettiin hakemaan kolmivuotista arkeologian väitöskirja-apurahaa, jonka sitten sain vuosiksi 1981–1983. Niinpä joskus 1980-luvun alkupuolella aloin pikkuhiljaa nähdä (ja hyväksyä) itseni arkeologina.

Tämän sanottuani tuumin, että avioliittoni arkeologian kanssa saattoi kuitenkin olla sinetöity jo kauan ennen kuin päädyin suoraan kosketukseen alan kanssa. Haluni tarttua juuri arkeologiaan saattaa palautua yhteen äärimmäisen voimakkaasti vaikuttaneeseen lapsuustapahtumaan. Ollessani yhdeksänvuotias ja asuessani Kuubassa, kuulin tarinan miehestä, joka oli kuumana päivänä nojaillut tienvarressa kasvaneeseen varjostavaan puuhun ja kadottanut taskukellonsa. Tarinalla oli onnellinen loppu, sillä mies sai paikannettua puun ja löysi myös kellonsa. Tästä sain kuitenkin ajatuksen: ihmiset, jotka olivat käyttäneet maatilamme ohi kulkevaa satoja vuosia vanhaa tietä, olivat myös saattaneet pysähtyä lepäämään suurten puiden alle ja kadottaa esineitä. Seuraavana lauantaina valitsin valtavan suuren varjostavan jagüey-puun (Ficus citrifolia, eräs fiikusten laji) ja kaivoin sen juurten väliä ruuvimeisselillä. Kaivuutyöni palkittiin pian kultadublonilla, joka oli vuodelta 1789. Se oli hyvin voimakas kokemus. Olin löytänyt vanhoja kolikoita aiemminkin, mutta kultadublonin löytäminen järkeilyn ja logiikan avulla oli aivan jotakin muuta. Saan yhä kylmiä väreitä, kun ajattelen asiaa. Kenties kokemukseni on vaikuttanut siihen, että päädyin lopulta arkeologiksi.

Mitkä ovat olleet keskeisimpiä tutkimusintressejäsi?

Olen aina ollut kiinnostunut kysymyksistä, joihin ei vielä ole vastausta. Tämä asia veti minut ensin astrofysiikkaan, sitten paleontologiaan ja lopulta arkeologiaan. Mikä tahansa asia, jonka perässä on kysymysmerkki, on aina kiinnostanut minua – kuten myös vastausten löytämisen riemu (kuten löytämäni dublonin tapauksessa). Minulla on kuitenkin sellainen piirre (tilanteesta riippuen ongelma tai etu), että kyllästyn työstämiini asioihin 5–10 vuodessa. Tästä johtuen tutkimusintressini ovat muuttuneet ajan myötä: 1970-luvulla tutkin ihmis- ja eläinfossiileita, paleoliittista aikaa ja muinaisympäristöjä, 1980-luvulla puolestaan tietokonesovelluksia, bioantropologiaa, Suomen kivikauden pioneeriasutusta ja Ahvenanmaan esihistoriaa, 1990-luvulla bioantropologiaa ja jätinkirkkoja, ja 2000-luvulla muumioita, paleopatologiaa ja muinaisruokavalioita. Nyt katsoessani taaksepäin, luulen että ihmisjäännösten tutkimus on ollut bioantropologian eri näkökulmien kautta mukana koko ajan. Itse asiassa minulla on aina ollut morbidi kiinnostus luihin. Aina lapsena löytäessäni maatilaltamme kuolleen eläimen (liskon, linnun tai kissan), vein sen muurahaispesään, ja kun muurahaiset olivat puhdistaneet luut, kokosin luurangon uudelleen.

Minkälaisilla kalmisto- tai hautakohteiden kaivauksilla olet ollut mukana? Mikä tutkimuksissa on ollut kaikista mieleenjäävintä?

Haluatteko todella tietää kaikki? Olen ollut mukana tutkimassa monia erityyppisiä ja eriaikaisia hautakohteita, luita ja muumioita. Yritän listata joitakin mieleeni tulevia kronologisessa järjestyksessä:

1970: Rautakautinen kalmisto Ilmoilassa
1974: Esiroomalainen ruumishauta Kilterissä
1975: Palamattomia ihmiskallon kappaleita Retulansaaresta
1976: Tutkimus Hattulan kirkkomaan ihmisluista
1978: Porvoon kirkon reisiluiden mittaus
1980: Kanadan preerialle haudattu 1800-luvun uudisraivaajamies
1984: Rengon kirkon vainajien tutkimus
1986–1994: Useita myöhäisrautakauden hautakumpuja eri puolilla Ahvenanmaata
1986–2000: Ahvenanmaan keskiaikaisten ja varhaismodernien kirkkohautojen luita (Finström, Hammarland, Kökar, Saltvik, Sund)
1987: Föglön ja Tranvikin 1700-luvun joukkohautojen ihmisjäännökset
1990–2010: Ahvenmaan Jettbölen irrallisten luiden tutkimukset, luissa leikkuujälkiä
1995: Varhaismetallikautiset lapinrauniot Keminmaalla
1995: 1860-luvun joukkohauta Ruukissa
1996–2018: Pohjois-Pohjanmaan kirkkohautojen luurankojen ja muumioiden analyysejä (Hailuoto, Haukipudas, Keminmaa, Kempele, Manamansalo, Oulu)
2002–2004: Vertaileva tutkimus takaraivonluussa esiintyvästä painaumasta (suprainiac fossae) espanjalaisilla neandertaleilla sekä Levänluhdan, Oulun ja Savukosken rautakautisilla ja historiallisilla yksilöillä.
2004: Napoleonin sotien aikaisen joukkohaudan tutkimus Barcelonan lähellä.
2005: Keskiaikainen islamilainen hautausmaa Granadassa, Espanjassa.
2006: Pronssikautiset luolahautaukset (polttohautauksia) Forat de Conquetassa Katalonian Pyreneillä (Espanjassa).
2006–2007: Yhdeksän Puerto Ricosta löytyneen, todennäköisesti kupasta kärsineen intiaanin kallon tutkimus (jatkuu edelleen).
2007–2010: Tutkimus Monthemhatin ja kolmen muun haudan ihmisjäännöksistä (n. 300 luurankoa ja sata muumiota) Luxorin Al-Asasifin nekropoliissa, joka ajoittuu 1200-luvulta eaa. roomalaisaikaan.
2010: Tutkimus ihmislajille kuuluvista, yli miljoona vuotta vanhoista kallonpaloista Valle del Orcesta, Granadasta (Espanja).

Luulen, että kaikkein vaikuttavimpia ja muistorikkaimpia tutkimuskohteita ovat olleet hyväkuntoiset, mutta haudanryöstäjien kohteeksi joutuneet egyptiläiset muumiot. Hauskoja sattumuksia urani varrelta ovat puolestaan kenties seuraavat:

Kesällä 1978 opettaessani Salon Ketohaan opetuskaivauksella, sain yhteydenoton Kaarina Rissaselta, joka tiesi kiinnostuksestani ihmisjäännöksiin. Porvoon kirkon lattian alta oli löytynyt kymmeniä luurankoja sekä muumio, jotka hän halusi tutkittavan. Lähdin Porvooseen kahden patologiaa opiskelevan ystäväni kanssa lauantaina, mutta oli jo myöhäistä: rakennusyhtiö oli ehtinyt kasata kaikki luut yhteen nurkkaan kirkon alla. Ainoa mitä pystyimme tekemään, oli viidenkymmenen reisiluun kokoaminen ja mittaaminen. Näin me sitten teimme, mutta lisäksi kirkossa oli vielä muumio – hyvin säilynyt ja jossain määrin edelleen kaunis, noin 30–35-vuotias nuori nainen. Yritin valokuvata häntä huonossa valossa ja valitin kuvaamiseen vaadittavan kolmenkymmenen sekunnin valotusajan pituutta, oli nimittäin hankala pitää kamera vakaana niin kauan. Yhtäkkiä kuulin: “Vi tar henne ut!” (Otamme hänet ulos!)  ja näin kameran linssin läpi kahden käden tarttuvan muumioon ja nostavan sitä. Haukoin henkeäni hämmästyneenä ja epäuskoisena. Samalla kun muumiota nostettiin, pilvi ruskeaa muumiopölyä kohosi ympärillemme. Hienojakoinen pöly meni syvän sisäänhengitykseni mukana suoraan suuhuni ja kurkkuuni, kuivaten ne täysin, ja aloin yskiä.  Minun piti juoda runsaasti vettä päästäkseni kuivuudesta eroon. Myöhemmin yskäni kroonistui ja vaimoni pelkäsi minun saaneen muumiolta jonkin tappavan bakteerin. Yskä kuitenkin vähitellen häipyi neljän-viiden viikon kuluttua. Aina kun näytän oppitunneilla Porvoon muumion kuvia, sanon: “Tällä rouvalla ja minulla on ollut hyvin läheinen suhde.”

Vuonna 1984 Markus Hiekkanen kertoi minulle Rengon kirkon lattian alta löytämistään haudoista. Olin tuolloin melko kiireinen Ahvenanmaalla, mutta ohjeistin häntä tekemään laitteen pitkien luiden mittaamista varten, ja sitten yhtenä päivänä lähdin tekemään tarkempia ikä- ja sukupuolimäärityksiä. Aikaa oli rajallisesti ja luurankoja oli paljon, joten jouduin työskentelemään kellon ympäri – noin puolestapäivästä, jolloin saavuin, kello viiteen aamuyöllä. Illallisen jälkeen olin kryptassa yksin, ja valoa tuli kahdesta voimakkaasta spottilampusta. Ne antoivat erinomaisen työskentelyvalon, mutta samalla saivat aikaan luurangoista melko kauhistuttavia varjoja kryptan seinille. Tunnelma oli aavemainen jopa minulle, vaikka olin tottunut työskentelemään ihmisjäännösten kanssa. Keskityin työhöni, mutta muistutin itseäni ja luisia kumppaneitani, että olimme vihityllä maaperällä. Lievittääkseni jännitettä juttelin jokaiselle yksilölle, kertoen hänelle mitä olin tekemässä. Tämä auttoi minut työrupeaman läpi, mutta ei liene tarpeen sanoa, että olin hyvin helpottunut, kun sain viimeisen luurangon valmiiksi ja pääsin aamulla ulos sarastavaan päivänvaloon.

Kesällä 1987 Ranskan suurlähetystö suunnitteli pystyttävänsä muistomerkin Oolannin sodassa Bomarsundin taistelussa (1854) kaatuneille ranskalaissotilaille, joiden hautapaikkoja etsittiin kiivaasti. Mitään ei löytynyt, mahdollisesti koska suurin osa oli kuollut koleraan ja haudattu (maatumista edistävän) sammuttamattoman kalkin kanssa. Ranskalaissotilaiden sijaan löysimme 1700-luvun venäläisen joukkohaudan. Työskentelimme vimmalla kellon ympäri ennen vainajien kansallisuuden tai ajoituksen tunnistamista. Jopa ateriat tuotiin kaivaukselle. Kerran kun toimittajat tulivat paikalle ja ryhtyivät ottamaan kuvia, työryhmäni (ruotsalaiset opiskelijat) varoittivat minua. Olin juuri syömässä voileipää vasemmalla kädelläni ja oikeassa kädessäni oli tutkittavana oleva pääkallo. Onneksi sain nopeasti nielaistua voileivän, jolloin etusivulle päätynyt kuva oli minusta tutkimassa kalloa.

Vuonna 2011 Oulun yliopiston kirkkomuumiotutkijoille myönnettiin lupa Nikolaus Rungiuksen tietokonetomografiatutkimukseen. Muumio kuljetettiin arkussaan pakettiautolla Keminmaan kirkosta Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa TT-skanneri oli. Odotimme tarkoituksella iltapäivään ajankohtaan, jolloin paikalla ei olisi potilaita. Kukaan ei nähnyt meitä mennessämme sisään, mutta juuri kun kärräsimme Rungiusta ovista, vanhempi rouva yllätti meidät. Minä kävelin viimeisenä ja näin hänen tuijottavan Rungiuksen muumiota hämmästyneenä. Silloin häijy kuubalainen otti minussa vallan, enkä voinut kuin todeta vakavana päätäni pudistellen: ”Pitkät jonot.” Ovesta astuessani ehdin nähdä, kuinka naisen suu avautui ja kulmat kohosivat.

Mikä arkeologinen kohde Suomessa tai muualla tehnyt on sinuun erityisen vaikutuksen?

Niitä on monta, Suomessa esimerkiksi Hossan Värikallion ja Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalaukset sekä jotkut saamelaisten seitapaikat. En inspiroidu niinkään paikoista itsessään vaan siitä kunnioituksen tunteesta, jota ne herättävät. Sitä voi verrata esimerkiksi tunteeseen, joka tulee Vatikaanin Pietarinkirkkoon astuessa. Tunsin saman myös vieraillessani Lascaux’n luolassa vuonna 1971.

Myös Antiikin Rooman ja muiden kulttuurien arkkitehtuuri ja rakennustaito on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen; akveduktit, Colosseum, Hadrianuksen muuri, suuri pato ja kirkon kokoiset vesisäiliöt keskellä syyrialaista aavikkoa. Sama pätee Egyptin monumentaalisiin temppeleihin ja hautoihin, kuten Monthemhatin hautaan. Se on Luxorin toiseksi suurin hauta, johon kuuluu kaksi avointa piha-aluetta ja 57 hautakammiota kolmessa eri tasossa – kaikki peruskallioon louhittuja.

Minkälaiset ominaisuudet ovat arkeologille kaikista tärkeimpiä?

Arkeologille on hyötyä uteliaisuudesta, lannistumattomuudesta, neuvokkuudesta, ennakkoluulottomuudesta, rohkeudesta sekä uskalluksesta kyseenalaistaa vakiintuneita käsityksiä. Erittäin tärkeää on myös kärsivällisyys – joka itseltäni puuttuu – sekä onnekkuus, joka omalla kohdallani on kompensoinut kärsimättömyyttäni.