Aasia DNA-tutkimus Etu-Sihvola Heli Hautaustavat Historiallinen aika Itä-Eurooppa ja Venäjä Moilanen Ulla Skandinavia Suomi Yhteisöarkeologia ja popularisointi

Romanien historiaa ja arkeologiaa

Heli Etu-Sihvola & Ulla Moilanen

Romaneja asuu Euroopassa nykyään yli kymmenen miljoonaa ja he ovat yksi maanosan suurimmista vähemmistöistä. Euroopan romanien historia on ainakin tuhannen vuoden mittainen, joskin tarinoiden mukaan he lähtivät liikkeelle Pohjois-Intian alueilta jo 500-luvulla. Syitä siihen, miksi romaniväestö alunperin päätyi vaeltamaan on hankala tutkia, sillä sen alkujuurista ei ole olemassa varmaa kirjoitettua tai suullista historiaa. Yksi kiinnostava, vaikkakin ajallisesti nuorempi, romaneihin yhdistetty lähde kuitenkin on. Vuoden 1000 tienoille ajoittuvan Persian kansalliseepoksen Shahnamehin myytin eli Kuninkaiden kirjan mukaan sassanidien kuningas Bahram pyysi Intian kuninkaalta itselleen kymmenentuhatta huilunsoittajaa. Intiasta lähetetyt ihmiset saivat kukin itselleen viljaa, härkiä ja aaseja paikoilleen asettumista varten, mutta viljelyn sijaan ihmiset söivätkin annetun viljan ja karjan. Tästä raivostunut kuningas karkoitti huilunsoittajat vaeltamaan ikiajoiksi. (Hancock 2002: 5–6)

Shahnamehin myytti, Kuninkaiden kirjan kuvitusta
1000-luvun taitteesta peräisin olevan Kuninkaiden kirjan runojen myöhempää kuvitusta: vihollisjoukko hyökkää iranilaisleiriin yöllä. 1500-luvun alkupuolelta peräisin oleva maalaus, tekijä mahdollisesti Qadimi. (Metmuseum 1970.301.36)

Romanikieli kuuluu indoeurooppalaisiin kieliin ja sen alkuperä on kielitieteilijöiden mukaan Intiassa. Kielestä tunnetaan yli 60 murretta, mutta yhtenäistä kirjoitustapaa ei ole. Tästä syystä romaneilla ei ole ollut omaa historiankirjoitusta ja heidän historiaansa koskeva tutkimus on pääasiassa keskittynyt kielitieteeseen tai muiden kansanryhmien tekemään historiankirjoitukseen (Melegh et al. 2017). Geneettisten tutkimusten perusteella Euroopan romanit ovat sekoitus Keski- ja Itä-Euroopan sekä Luoteis-Intian ja Pakistanin väestöjä (Melegh et al. 2017). Toisessa tutkimuksessa romanien intialaisalkuperä jäljitettiin doma-nimiseen nomadikansaan (Rai et al. 2012), jolla on samankaltainen historia kuin romaneilla. Romaneilla yleinen isälinjainen haploryhmä on H1a1a, ja äitilinjaiset haploryhmät M5a1, M18 ja M35b. Nämä kaikki ryhmät ovat yleisiä Pohjois-Intiassa ja lähialueilla (Rai et al. 2012).

Romaniväestöä asettui Bysanttiin 900–1200-luvuilla ja sieltä he pakenivat turkkilaisvalloitusta Eurooppaan 1300–1400-luvuilla (Bánffy 2013: 77; Jäppinen 2009: 6). Saksaan romaneja saapui 1400-luvun alussa ja Ruotsiin kirjallisten lähteiden mukaan ensimmäisen kerran vuonna 1512. Romaneja muutti Saksasta myös Baltiaan 1500-luvun kuluessa. Suomeen ensimmäiset romanit saapuivat todennäköisesti pääosin Ruotsista. Tätä on perusteltu sillä, että Suomessa puhutulla romanikielellä on yhteyksiä ruotsin luoteismurteisiin (Rekola 2012: 19).

Keskiajalla romanit muodostivat tärkeän osan Unkarin ja Slovakian sotajoukoista (Crowe 2011: 17), ja heitä toimi 1500-luvulla myös Puolan hovin palveluksessa (Mróz 2015: 25, 51, 55). Vähitellen romaneista kuitenkin tuli ei-toivottuja monissa Euroopan maissa. Tämä johtui osittain uskonpuhdistuksesta, jonka myötä liikkuvissa ammateissa – esimerkiksi kiertävinä metalli- ja aseseppinä – työskentelevistä tuli elämäntapansa vuoksi ”lainsuojattomia” (Jäppinen 2009: 6). Liikkeelläolo herätti pelkoja ja epäluuloja sekä lisäsi syrjintää, mikä näkyi monella tapaa myös virallisissa yhteyksissä. Esimerkiksi Saksassa romaneilta kiellettiin 1500-luvulla hautaaminen kirkkomaahan (Mróz 2015: 96).

Romaneja Bernissä 1400-luvulla
Romaneja saapuu Berniin ensimmäistä kertaa 1400-luvulla. Diebold Schillinger vanhempi (1485).

Suomen romanit

Suomessa ensimmäiset kirjalliset maininnat romaneista ovat Kastelholman linnan tileissä vuodelta 1559, joskin heitä on voinut olla alueella jo aiemmin (Granqvist 2012: 272; Rekola 2012: 18–19). Itä-Suomessa romaneja tiedetään olleen viimeistään 1500-luvun lopussa (Jäppinen 2009: 7). Vielä tuolloin ”tattareiksi” nimitettyä joukkoa pidettiin ”Vähästä-Egyptistä” lähteneenä. Ruotsia 1500-luvulla hallinneet Kustaa Vaasa ja tämän seuraaja Juhana III pyrkivät karkottamaan kaikki tattarit maasta hirttotuomion uhalla. On kuitenkin huomioitava, että tattariksi nimitettiin romanien lisäksi myös muita kierteleviä ihmisryhmiä ja asetukset, jotka määräsivät ettei ”tattareita” tule sietää tai majoittaa, koskivat myös muita ”toisiksi” miellettyjä ryhmiä, kuten ”lappalaisia” (Rekola 2012: 24; 2020).

”Mustalaista” tarkoittavaa zigenare-termiä ryhdyttiin käyttämään 1600-luvulla, ja sillä on ilmeisesti viitattu lähinnä romaneihin. Vuonna 1637 säädettiin ”tappo-” tai ”hirttolakina” tunnettu asetus, jonka mukaan tattarien ja mustalaisten tuli poistua maasta kolmen kuukauden kuluessa tai muutoin nämä sai teloittaa ilman oikeudenkäyntiä. Tällaisia rangaistuksia ei kuitenkaan tiedetä tapahtuneen. Laki oli voimassa vuoteen 1748 saakka, minkä jälkeen sovellettiin muita irtolaisuuteen liittyviä lakeja. (Rekola 2012: 18; 21–26; 2020). Kaikesta huolimatta romanit kävivät jatkuvasti kauppaa muun väestön kanssa ja saivat erilaisia suojeluskirjeitä ja passeja, mikä Rekolan (2012: 21) mukaan osoittaa suhtautumisen heihin olleen yksilötasolla myös positiivista.

Matkapassi vuodelta 1593
Ote Karl Sturen tattareille vuonna 1593 myöntämästä matkapassista. Riksarkivet, Tukholma.

Romanit saattoivat toimia 1600–1700-luvuilla sotilaina, torppareina, talonpoikina ja kaupunkien porvareina (Jäppinen 2009: 7). Kirkon virallinen suhtautuminen oli kuitenkin hyvin jyrkkä. Väestöltä kiellettiin kaikki kirkolliset toimitukset, eli heitä ei periaatteessa saanut haudata eikä heidän lapsiaan kastaa. Käytännössä tämä riippui kuitenkin kirkkoherrasta (Rekola 2012: 21–22). Ainakin Porissa haudattiin vuonna 1712 romaninainen Maria Olofsdotter kirkkomaahan tavallisten seremonioiden kera (Rekola 2012: 47). Voi kuitenkin spekuloida, että kirkolliset toimitukset ovat riippuneet henkilön kuulumisesta kirkkoon, sillä vuoden 1686 kirkkolain mukaan tattarit haluttiin islamilaisten ja juutalaisten ohella seurakuntien jäseniksi (Jäppinen 2009: 7; Rekola 2012: 34). Kirkonkirjoista löytyykin 1700-luvun lopussa merkintöjä kastetuista, vihityistä ja haudatuista romaneista.

Per Brahe pyrki asuttamaan tattarit paikoilleen 1650–1660-luvuilla ja otti heitä töihin Ristiinaan Brahenlinnaan. Tattareita sijoitettiin myös Saloisiin ja Pielisjärvelle autiotiloille. Talvet olivat kuitenkin hankalia, minkä vuoksi väestö joutui käytännössä hankkimaan elantonsa liikkuvilla tilapäistöillä (Rekola 2012: 26–28). Vuonna 1663 koettiin paha katovuosi, mikä kaatoi hankkeen lopullisesti (Åberg 2018). Tämän jälkeen romaneja toimi paljon sotilaina, mutta myös esimerkiksi hevoskauppiaina ja käsityöläisinä, kuten hakaseppinä, langanvetäjinä ja kattilanpaikkaajina (Rekola 2012: 34–35).

1280px-Brahenlinna
Ristiinan Brahenlinnan rauniot. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Assimilaatiota ja kulttuurin tukahdutusta

Romanien kiertelevä elämäntapa ei sopinut historialliseen yhteiskuntakäsitykseen. Jo edellä mainittiin Brahen pyrkimyksistä tehdä romaneista osa pysyvää viljelyväestöä. Maria Teresian hallitessa Itävalta-Unkaria 1700-luvulla romaneja pyrittiin ”eurooppalaistamaan” väkisin. Tämä johti siihen, että suurin osa alueen romaniväestöstä alkoi pysyä paikoillaan ja tapahtuneen assimilaation seurauksena lähes menetti oman kielensä (Bánffy 2013: 77).

Varsinaisten romani-identiteettien rakentaminen alkoi Euroopassa kansallisuusaatteiden nousun myötä 1800-luvun lopulla. Tähän liittyi kansallisten symbolien, kuten tiettyjen ruokien, musiikin ja vaatteiden identifioiminen romanikulttuuriin kuuluviksi (Piotrowska 2013). Samalla tosin ryhdyttiin yhä vahvemmin ajamaan ajatusta romanien oman kulttuurin tukahduttamisesta ja sulauttamisesta valtaväestöön (Jäppinen 2009: 8). Myös Suomessa romaneja pyrittiin (eurooppalaista esimerkkiä seuraten) sulauttamaan osaksi viralliseksi katsottua suomalaisuutta. Keskusteluissa painotettiin romanivähemmistöön liitettyjä negatiivisia stereotypioita, jotka lisäsivät epäluuloa ja kielteisiä mielikuvia suomalaisväestön keskuudessa (Heikkinen 2020: 24–25).

Syrjivä politiikka jatkui aina 1970-luvulle saakka ja on ulottunut kotimaiseen historiankirjoitukseen. Åberg (2018) mainitsee, että romaniväestön olemassaolo on unohdettu esimerkiksi Sortavalan paikallishistoriaa koskevista teoksista, vaikka Karjalan romaniasutus laajeni jo 1700-luvulla huomattavasti. Juuri ilmestyneessä Sortavalan historiateoksessa romanien vaiheita on kuitenkin käsitelty (Hämynen & Itkonen 2020). Suur-Ilomantsin tuhatsivuisessa historiateoksessa (Björn 1991: 201–203) heidät mainitaan vain parin kappaleen verran viranomaisten asiakirjoihin perustuen. Vuonna 2012 julkaistu teos Suomen romanien historia (Pulma, toim. 2012) paikkaa osaltaan myös tilannetta. Romanien puuttumista historiankirjoituksesta kuvaa hyvin myös se, miten vaikea oli löytää tätä juttua varten lähteitä romanien varhaisimmasta historiasta Suomessa.

R. W. Ekmanin maalaus ”Mustalaisseurue” vuodelta 1849.

Romanien kulttuuri tutkimuskohteena

Jo 1800-luvun puolivälissä Henrik August Reinholm keräsi tietoja Suomen romaneista ja heidän kulttuuristaan. Arkeologi J. R. Aspelin puolestaan kirjoitti Reinholmin käsikirjoituksen pohjalta juttusarjan, joka julkaistiin Uudessa Suomettaressa vuosina 1894–95. Sarjan alussa Aspelin kertoo, ettei romanien historiasta Suomessa löydy kirjallisuudesta juuri mitään mainintoja, ja Reinholmin olleen ainoa, joka heidän kielestään ja kulttuuristaan oli koonnut muistiinpanoja. Kirjoituksissa Aspelin käsittelee tarkemmin esimerkiksi romanien käsityöläisyyttä, parannuskeinoja sekä hautaustapoja (ks. kansalliskirjaston digitaalinen aineisto).

Risto Blomster ja Kati Mikkola (2017) ovat tutkineet romaneja kotimaisen kansanperinneaineiston tuottajina. Romanit on nähty myös kansanperinteen kerääjien näkökulmasta ”toisina” ja heiltä saatuja runoja on talletettu silloin kun se on sopinut suomalaiseksi miellettyyn perinteeseen. Romaneilta ei ylipäätään kerätty tietoa järjestelmällisesti ennen 1960-lukua. Epäluuloisuus (mahdollisesti puolin ja toisin) näkyy myös Suomen kansan vanhat runot -kokoelmaan (SKVR) talletetussa aineistossa, josta on tunnistettu yhteensä 16 romani-informanttia. Heiltä saadusta aineistosta huomattava osa on taikoja, eikä kokoelmaan päätynyt aineisto sisällä kalevalamittaista runoutta, vaikka esimerkiksi Virossa tällaista runoutta on talletettu myös romaneilta (Blomster & Mikkola 2017). Åberg (2018) huomauttaa karjalaista musiikkihistoriaa luotaavassa artikkelissaan, että romanit on unohdettu paitsi ”karjalaisuusmyytin” luomistarinasta, myös sivuutettu nykyisen, edelleen kehittyvän karjalaisidentiteetin pohdinnassa.

Saga Weckman (1998: 7–8) antaa kirjassa Gypsies – An Interdisciplinary Reader neuvoja suomalaisten romanien tutkimukseen romanien omasta näkökulmasta. Hän muistuttaa yhteistyön tärkeydestä ja lähdekritiikin merkityksestä kirjallisten lähteiden kohdalla sekä kulttuurien eroavaisuuksista (Ks. myös Stenroos 2015). Kuten muidenkin vähemmistökulttuurien kohdalla, tulee romanikulttuurin ulkopuolelta tulevan tutkijan pyrkiä ymmärtämään tutkimaansa kohdetta. Romanikulttuuria ei esimerkiksi kannata pyrkiä asettamaan eurooppalaiseen muottiin. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura on julkaissut lähinnä yläkoululaisille tarkoitetun Romanien reitit-oppimateriaalin (Virén & Peltonen 2011), jossa kerrotaan perusasioita romanikulttuurista ja sen vaikutuksesta kulttuuriympäristöön. Materiaalin esittämät tiedot eivät välttämättä ole tuttuja monille aikuisillekaan, mikä kertoo romanikulttuurin olevan edelleen ihmisille vierasta.

Romaniperhe Mönttisen pihalla Ägläjärvellä. Kuva: Tyyni Vahter 1929. (Finna.fi CC BY 4.0)

Romanien arkeologia?

Minkälaisia tunnistettavia arkeologisia jälkiä voisi jäädä romaniväestöstä, jota on useimmiten tutkittu käsityötaitojen, ennustamisen ja musiikkilahjojen näkökulmasta? Romaneihin liittyvän arkeologisen tutkimuksen olemassaoloa kartoittanut Eszter Bánffy huomauttaa, että vaikka romanit ovat pysyneet paikoillaan pitkäänkin, heidän materiaalinen kulttuurinsa on usein jäänyt kokonaan tutkimatta (Bánffy 2013: 78). Bánffy ei artikkelinsa julkaisuun mennessä tuntenut yhtäkään arkeologia, jolla olisi romanijuuret eikä arkeologisia kaivauksia romanien asuinpaikoilla ollut tehty. Arkeologisissa tutkimuksissa ei hänen mukaansa ylipäänsä ollut havaittu mitään romaneihin viittaavia jälkiä (Bánffy 2013: 78–79).

Bánffylta on artikkelia kirjoittaessaan mennyt (ehkä kielimuurin vuoksi) ohi Ruotsissa vuosina 2004–2007 tehdyt arkeologiset kaivaukset, joissa keskityttiin tutkimaan nimenomaan kiertolaisten (resandefolket) materiaalista kulttuuria sekä kiertolaisten suhteita muuhun väestöön. Ruotsin resandefolket-termiä on käytetty ”tattarin” tapaan tarkoittamaan kiertävää elämää eläneitä ihmisiä ja vaikka ryhmään on kuulunut eri taustoista tulleita henkilöitä, ovat nämä käytännössä usein olleet romaneja. Arkeologisia kaivauksia tehtiin Snarsmonissa (myös Tattarsdalen), joka oli pieni kiertolaisten asuttama kylä 1800-luvun lopussa (Lindholm 2012) sekä Krämarstadenissa, joka on 1900-luvun alkuun ajoittuva asuinpaikka (Sannerstedt 2011). Snarsmonin ja Krämarstadenin kaivaukset on toteutettu yhteisöarkeologisina hankkeina, joihin on osallistunut sekä paikallisia asukkaita että romanitaustaisia henkilöitä. Kaivausten lisäksi Bohuslänin museo on kerännyt muutoin tietoa kiertolaisten kulttuuriperinnöstä ja sen jäljistä maastossa. Näitä tutkimuskohteita esitellään museon kokoamalla verkkosivulla.

Snarsmon_h
Ruotsin Snarsmossa arkeologisesti tutkitun vanhan talon jäänteet vuonna 2009. (Ingth25, Wikimedia Commons CC BY 3.0)

Vastaava hanke toteutettiin Ruotsissa myös vuosina 2015–2016, jolloin tutkimuskohteena oli Tukholman ulkopuolelle vuonna 1956 perustettu Skarpsnäckslägretin leiripaikka. Leiri perustettiin asuinpaikaksi niille romaneille, joilla ei vielä ollut kaupungissa asuntoa, ja se oli käytössä noin vuoteen 1964 saakka. Tutkimuksen tarkoituksena oli lisätä arkeologista tietämystä sekä tuoda esiin paikan historiaa ja merkitystä nykypäivänä. Tutkimusta monipuolisti se, että Skarpsnäckslägretistä oli jo ennestään olemassa erilaisia arkistoaineistoja, kuten karttoja, valokuvia ja televisiodokumentti. Myös tämä projekti toteutettiin yhteistyössä arkeologien, etnologien sekä romaniväestön edustajien kanssa. (Arnberg 2017).

Tuoreimpien kansainvälisten romaniväestöön liittyvien arkeologiaprojektien joukossa ovat myös holokaustiin liittyvät tutkimukset. Natsien uhrien joukkohautoja on etsitty Tsekissä Letyn keskitysleirin jäänteillä geofysikaalisten mittausten avulla. Letyssä oli työleirin tilalle perustettu erillinen ”mustalaisleiri”, jossa vankina pidetystä 1309 ihmisestä lähes tuhat menehtyi, suurin osa heistä lopulta Auschwitzissa (Lhotka 2011). Alueella on tehty arkeologisia tutkimuksia viime vuosien aikana ja niissä on ensi kertaa löydetty todennäköisesti myös romaniuhrien jäännöksiä (Roma.cz 2018, 2019).

Ruotsin romanit ovat pitäneet aiemmin mainittuja yhteisöarkeologisia hankkeita tärkeinä, sillä niiden on koettu tuovan romanivähemmistö osaksi ruotsalaista historiankirjoitusta – ovathan he olleet osa alueen historiaa jo vuosisatojen ajan. Suomessa vastaavia tutkimuksia ei tiettävästi ole tehty. Romanit ovat kuitenkin olleet osa myös Suomen historiaa viimeistään 1500-luvun lopulta lähtien, ja asutushistoriallisesti he kuuluvat esimerkiksi Itä-Suomen ja Karjalan menneisyyteen siinä missä suomalaisväestökin. Suurin osa Suomen alueen romaneista asui 1800-luvulla Mikkelin, Kuopion ja Viipurin lääneissä (Granqvist 2012: 277), ja koska asutus painottui Karjalaan, oli romanien osuus myöhemmin evakoissa suuri (Virén & Peltonen 2011: 6).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
1900-luvun alusta peräisin oleva 50 ja 25 pennin kolikoista tehty kaulakoru Wiipuri-museon kokoelmista (WMWE1462:1). Kuva: Finna.fi (CC BY-NC-ND 4.0)

Entä voisiko romanien materiaalista kulttuuria tunnistaa arkeologisesti, kuten Bánffy (2013) on esittänyt? I. M. Andronikova on vuonna 1972 ilmestyneessä artikkelissaan ollut sitä mieltä, ettei romanien materiaalinen kulttuuri ole ollut yhtenäistä. Hänen mukaansa se riippuu täysin siitä ajallisesta ja alueellisesta ympäristöstä, jossa romanit kulloinkin ovat eläneet. Todennäköisesti romaneilla on kuitenkin jo menneinä vuosisatoina ollut omanlaista käsityötä, mikä voisi näkyä esineistössä. Voisiko esimerkiksi osan rei’itetyistä historiallisista rahoista yhdistää romaninaisten koristautumiseen, etenkin kun 1900-luvun alussa heidän tiedetään käyttäneen rahoista tehtyjä käätyjä (Blomster & Lindberg 2012)? Koska romanikulttuurin muusta väestöstä eroavat hautaustavat ovat mahdollisesti arkeologisesti havaittavia piirteitä, voisi pohtia myös sitä, näkyvätkö romanit poikkeavasti tai poikkeaviin paikkoihin haudattujen joukossa.

Romanien hautajaiset on perinteisesti pidetty sen uskontokunnan mukaan, mihin vainaja on kuulunut. Venäjän Karjalassa asuvista romaneista valtaosa on ortodokseja, mutta joukossa on myös luterilaisia. Lännessä romanit ovat uskonnoltaan useimmiten luterilaisia tai helluntalaisia (Virén & Peltonen 2011: 22; Åberg 2018). Perinteisiin romanihautajaisiin kuuluu kolme vaihetta: pukijaiset, valvojaiset sekä hautaan siunaaminen. Vainaja puetaan aina romaniasuun, ja vaatteiden tulee olla uusia. Lisäksi vainajalle voidaan pukea omia koruja (Malkavaara 2000: 28–29). Bánffy (2013: 80) kertoo esimerkin rikkaan – oletettavasti unkarilaisen – romaniperheen hautajaisrituaaleista. Kuollutta varten tehty hautakammio tuli rakentaa kuten talo. Pöydällä oli muun muassa viskiä, kännykkä ja tupakat. Bánffy näkee rikkauksien esittelyssä merkkejä juurettomuudesta ja pyrkimyksiä oman historian luomiseen puuttuvan tilalle. Bánffyn näkemystä voi myös hieman kritisoida, sillä hän keskittyy pitämään kirjallisten lähteiden ja arkeologisen tutkimusaineiston puutetta merkkinä juurettomuudesta eikä keskustele mahdollisen suullisen perinnön merkityksestä. On kuitenkin selvä, että romanien huomioiminen osana historiallisen ajan arkeologista tutkimusta tekee vähemmistökulttuuria tutummaksi ja siten mahdollisesti osaltaan poistaa nykypäivänkin ennakkoluuloja vieraaksi koetusta kulttuurista.

Lisäys 8.4.2020 klo 13.25: Sortavalan romaniväestön vaiheita käsitellään vasta ilmestyneessä historiateoksessa Hämynen, T. & Itkonen, H. (toim.) Sortavala Muutosten ja muistojen kaupunki, viite päivitetty juttuun.

Lue lisää:

Ajankohtainen kakkonen. Romaneiden Tuntematon Sota (YouTube)

Lety u Písku Gypsy Camp. https://letypamatnik.cz/en/

Lähteet:
Andronikova, I. M. 1972. Evolution of the Dwellings of the Russian Gypsies, Soviet Anthropology and Archeology 11:1: 3–28.

Arnberg, A. 2017. Skarpnäckslägret. Arkeologisk undersökning av en svensk-romsk lägerplats vid Flatenvägen i Skarpnäck. Statens Historiska Museer. FoU Rapport 17.

Bánffy, E. 2013. The nonexisting Roma archaeology and nonexisting Roma archaeologists. In Heritage in the Context of Globalization: 77–83). Springer, New York, NY.

Björn, I. 1991. Suur-Ilomantsin historia. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran historia vuoteen 1860. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran paikallishistoriatoimikunta. Pieksämäki 1991.

Blomster, R. 2016. Romanien kulttuuriperintö Pohjoismaissa. Vähäisiä lisiä. Kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä 14.10.2016.

Blomster, R., & Mikkola, K. 2017. Kenen perinnettä? Romani-informantit Suomen Kansan Vanhat Runot-aineistoissa. Etnomusikologian vuosikirja, 29: 1–40.

Blomster, R. & Lindberg, V. 2012. Romaninaisten ja -miesten koruja. Teoksessa: Suomen romanien historia: 422–425. Pulma, P. (toim.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Crowe, D. 2011. A History of The Gypsies of Eastern Europe and Russia. St. Martin’s Griffin, New York.

Granqvist, K. 2012. Romanikielen historiaa Suomessa. Teoksessa: Suomen romanien historia: 272–289. Pulma, P. (toim.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Hancock, F. 2002. We are the Romani People. University of Hertfordshire Press.

Heikkinen, S. 2020. ”He owat kuin metsän pedot – vaikka tosin kastetut”: Suhtautuminen romaneihin Kaiku-sanomalehdessä vuosina 1880–1890. Kandidaatintutkielma, Historian tutkinto-ohjelma, Oulun yliopisto.

Historiska.se. Skarpsnäckslägret.

Hämynen, T. & Itkonen, H. 2020. Uskontoja, kohtaamisia, hyväntekeväisyyttä, 136–154 teoksessa: Hämynen, T. & Itkonen, H. (toim.) Sortavala Muutosten ja muistojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Jäppinen, J. 2009. Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historiaa. Sofia. Helsingin kaupunginmuseon asiakaslehti 1/2009: 6–9.

Lhotka, Petr 2011. The gypsy camp at Lety. Holocaust.cz.

Lindholm, K. 2012. Arkeologiska utgrävningar på Snarsmon. In: B. Andersson (ed.). Snarsmon – resandebyn där vägar möts. Uddevalla: Bohusläns museum.

Malkavaara, M. 2000. Romanien hautajaistavat. Teoksessa: Hautajaisperinnettä Lahden seudulta. Tempus fugit – aika rientää: 27–32. M. Forsius (toim.), Lahti.

Melegh, B.I., Banfai, Z., Hadzsiev, K. et al. 2017. Refining the South Asian Origin of the Romani people. BMC Genet 18, 82.

Mróz, K. 2015. Roma- Gypsy Presence in the Polish-Lithuanian Commonwealth: 15th–18th centuries. Central European University Press.

Piotrowska, A. 2013. ’Gypsy music’ as music of the Other in European culture. Patterns of Prejudice, Vol.47(4-5): 395–408.

Rai, Niraj, et al. 2012 ”The phylogeography of Y-chromosome haplogroup h1a1a-m82 reveals the likely Indian origin of the European Romani populations.” PloS one 7.11.

Reinholm, H.A. 1860. Finlands zigenare (Suomen mustalaiset). Muinaistieteellisen toimikunnan arkistot, kotelo 87.

Rekola, T. 2020. Suojaa vailla: romanit 1600–1700-luvulla. romanit.fi, Sisäministeriö/Yhdenvertaisuus etusijalle -hanke.

Rekola, T. 2012. Romanien varhaisvaiheet Suomessa: 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Teoksessa: Suomen romanien historia: 18–83. Pulma, P. (toim.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Roma.cz 2018. Czech archaeological samples yet to find exact location of mass grave at site of the Holocaust of the Roma. 12.11.2018

Roma.cz 2019. Czech archaeologists discover two graves of Romani concentration camp victims at Lety u Písku. 14.9.2019.

Sannerstedt, H. 2011. Krämarstaden. Plats och berättelse. Örebro läns museum. Rapport 2011: 30.

Stenroos, M. 2015. Kaikki tuntevat romanit – vai tuntevatko? Antroblogi 29.10.2015

Virén, H. & Peltonen, L. 2011. Romanien reitit. Romanikulttuurin vaikutus kulttuuriympäristöön. Suomen
 Kulttuuriperintökasvatuksen 
seuran 
julkaisuja
 1.

Weckman, S. 1998. Researching Finnish Gypsies: Advice from a Gypsy In: Gypsies: An Interdisciplinary Reader: 3–13. Tong, D. (Ed.) Garland Publishing, Inc.

Åberg, K. 2018. Karjalan Kaaleet osana itäsuomalaisuutta – 100 vuoden hiljaisuus. Musiikin suunta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.