Janne Rantanen
”Kirkko ensimäinen Räntämäillä,
toinen Hämeen-Kyrössä,
kolmas Kokkolan torilla,
neljäs Neulaniemellä (Pietarsaaressa),
viides Kyrön kyntäjillä.”
– Vanha kansanruno, Väinö Tuomaalan mukaan
Etelä-Pohjanmaan vanhimmat kirkot ja kristilliset haudat
Etelä-Pohjanmaalta, jolla tarkoitetaan tässä tekstissä Keski-Pohjanmaan eteläpuolista Pohjanmaan osaa, eli nykyisten Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan maakuntien aluetta, ei toistaiseksi tunneta keskiaikaisia kirkkomaita vanhempia kristillisiä ruumiskalmistoja. Alueelta tunnetaan vain kaksi yhden tai muutaman ruumishaudan käsittänyttä 1000–1100-luvun hautapaikkaa: Alavuden (Töysän) Niku-Pennala ja Teuvan Lautamäki. Maanotossa vuosina 1908 ja 1958 löytyneet ja vain osittain arkeologisin kaivausmenetelmin tutkitut haudat ovat esineellisiä ruumishautoja, jotka edustavat esikristillisen ja katolisen hautaustradition siirtymävaihetta. Lautamäessä on tutkittu myös yksi mahdollinen esineetön hauta. Hautapaikat sijaitsevat Kyrönjoen ja Lapuanjoen latvavesien äärellä, eikä niillä ole mitään tekemistä varhaisten kirkonpaikkojen kanssa. Haudat osoittavat kuitenkin, että Etelä-Pohjanmaan sisämaassa on jo ristiretkiajalla oleillut kristillisiä hautaustapoja noudattanutta väkeä.
Etelä-Pohjanmaan vanhimmat kirkkopitäjät olivat Närpiö, Mustasaari, Kyrö (nyk. Isokyrö) ja Pedersöre. Ne on perustettu 1200-luvun jälkipuolella tai viimeistään 1300-luvun alussa. Vöyrin ja Kaarlelan kappeliseurakunnat erkanivat niistä 1400-luvulla. Nämä emäpitäjät ovat hallinneet laajaa aluetta Suomenselän ja Pohjanlahden välissä, ulottuen kauas sisämaahan suurten jokien latvoille. Kirkkopitäjien keskuspaikat sijaitsivat Isonkyrön vanhaa kirkkoa lukuun ottamatta rannikolla ja jokien suilla, 1500-luvun asiakirjalähteiden osoittaman tiheimmän asutuksen äärellä. Vanhimmat kivikirkot on rakennettu 1500-luvun alkupuolella (Mustasaari, Isokyrö, Pedersöre ja Kaarlela) tai vasta 1550-luvulla (Närpiö). Vöyrin puukirkossa on ollut kivestä ja tiilestä 1500-luvun alussa muurattu sakasti, jonka perustukset on kaivettu esiin 1950-luvulla nykyisen puukirkon alta. Keskiajalla puukappeleita on saattanut olla muillakin rannikkopaikkakunnilla.
Isonkyrön vanhan kirkon seinämuurin alta on löytynyt 1920-luvun korjaustöiden yhteydessä ruumishauta, joka voidaan ajoittaa relatiivisesti kivikirkon rakentamista eli 1500-luvun alkua vanhemmaksi. Viime vuosisadalla tehdyissä tutkimuksissa kirkon alta on saatu esiin myös vanhemman puukirkon rakennejäännöksiä ja 1400-luvun alkupuolen rahoja. Paikka on siis arkeologistenkin todisteiden perusteella ollut kirkollisessa käytössä ainakin jo 1400-luvulla, Markus Hiekkasen arvion mukaan jo 1400-luvun alussa. Osa Etelä-Pohjanmaan myöhäiskeskiaikaisista puu- ja kivikirkoista on ehkä rakennettu eri paikkaan kuin seutujensa vanhimmat puukirkot. Mustasaaren ensimmäiseksi kirkonpaikaksi on muun muassa epäilty läheistä Kappelinmäkeä, jonka pahoin tärvellyllä hiekkakankaalla on 1700-luvun lopulla perustettu ja yhä käytössä oleva Vaasan kaupungin hautausmaa. Ennestään tuntemattomia varhaiskeskiaikaisia kirkonpaikkoja ja ruumiskalmistoja on löytynyt viime vuosiin asti eri puolilta Suomea, joten kuva voi vielä tarkentua Etelä-Pohjanmaankin osalta, mikäli muinaisjäännökset ovat säilyneet.
Kirkkoteitä ja väliaikaishautoja
Harvaan asutusta sisämaasta on ollut keskiajalla lähimpään kirkkoon usean peninkulman matka, joka on täytynyt kulkea metsä- ja suomaita halkoneita talvi- tai kesäteitä pitkin. Ikivanhat kulkureitit ovat jääneet elämään kansantarinoiden kirkkoteinä, joista nykyisin tunnetuimpia on Töysästä Lapuan kautta Isoonkyröön johtanut Tohnintie. Tohnintiehen yhdistyvät kansantarinat Kyrön kirkkoa rakentaneesta Tohni-jättiläisestä ja Simpsiönvuorelta peikkoja karkottaneesta autuaasta Hemmingistä. Reitin alkupäässä, Töysän Tohnissa, on ollut kuulu ristiraunio. Alfred Hackman ja Kaarlo Soikkeli tutkivat ristiraunion paikkaa vuonna 1908 ollessaan pitäjässä Niku-Pennalan hautalöydön vuoksi. Edellisellä vuosisadalla kerättyihin tietoihin nojaten tutkimusraportissa on annettu värikäs kuvaus ristiraunion ”puujumalasta” rautakorvineen.
”Mainitun kuvan nimenä oli ristiraunio, koska kivet olivat siinä riitatut ristiin. Puukuva, jolle uhrattiin kaikesta esikoinen, oli suuren miehen kokoinen ja muotoinen, honkapuusta tehty, suuret rautarenkaat korvissa. Kuvan oli hävittänyt joku Lapuan nimismies. Kun rauniota myöhemmin 1700-luvun alulla hajoitettiin, löydettiin siinä vielä osa kuvaa, jonka sisällä oli hopearaha ja raunion pohjasta pieniä ristejä ynnä sormuksen tapaisia.”
Tohnintiellä, Simpsiön ja Karhumäen välissä, on ollut myös Ristinpykälä-niminen paikka, johon Kyrön kirkon papin kerrotaan tulleen ruumissaattueita vastaan. Nimen perusteella Ristinpykälässä on voinut olla puuristi, jollaisia taikauskoisten lapualaisten kerrotaan pystyttäneen teiden varsille peikkoja karkottamaan vielä 1700-luvulla. Hans Löfwendahlin 1750-luvulla laatimaan Lapuan pitäjänkarttaan on merkitty peninkulmamerkki Ristinpykälän kohdalle. Muinaiset tie- tai muut merkit eivät ole kuitenkaan säilyneet paikalla tähän päivään.
Toinen tunnettu tarinapaikka, johon liittyy muistoja etäisen kirkon papin vierailuista, on Alajärven Möksyn mäkikylässä lähellä Keski-Suomen rajaa. Pedersören kirkon papin kerrotaan muinoin käyneen saarnaamassa paikalla, mistä osoituksena erääseen Papinkivi-nimiseen maakiveen on, niin väitetään, kovasta istumisesta kulunut papin takamuksen muotoinen jälki. Paikkaa, jossa Papinkivi ja ruumiskuopat sijaitsevat, on kutsuttu Kirkkohiekaksi. Papinkiven vieressä, jykevän kivimuurin rajaaman pellon reunassa, on väliaikaishaudoiksi tiedettyjä maakuoppia, eräänlaisia kansanomaisia ruumiskellareita. Väinö Tuomaalan 1950-luvulla keräämä perimätieto kuvaa paikkaa seuraavasti: ”Vanha Heikki Möksyssä kerto, että yhtä kuoppaa heidän pellon nurkassa on sanottu ruumiskellariksi. Kun Pietarsaareen meni vain huono kesätie kankaita Möksystä jokitie oli huono, haudattiin tänne kuoppaan kesäksi ruumiita ja talvella kaivettiin pois ja vietiin Pietarsaareen ja Lappajärvelle. Tämä kuoppa on kuin perunakellari.”
Tuomaala on kirjoittanut keruukorttiin huomautuksen, jonka mukaan Lappajärven kirkonkirjoissa on merkintöjä monista Möksyssä kesällä kuolleista, jotka vasta seuraavana talvena on haudattu, mm. monta tapausta vuodelta 1697. Kirkkohietikosta on myös seuraava kertomus: ”Kirkkohietikko on Alajärven Möksyssä, Möksyn talon maalla. Siellä on sellaisia istuinkiviä, joilla väki on istunut, kun Pietarsaaren pappi tuli selekähevosella sinne kesällä toimituksia pitämään. Kasto lapsia, vihki paria jne. Nämä papin kulukemiset siellä vuosikausia eellepäin tiettiin. Se oli aina määräpäivä kesästä millon pappi sinne tuli.”
Kansanperinne tuntee vastaavia väliaikaishautapaikkoja eri puolilta Pohjanmaata, ja ne sijaitsevat yleensä joko asuinpaikkojen äärellä tai kirkkoteiden varsilla jokien ja nevojen saarissa. Myös järvissä oleviin Ruumissaariin liittyy tarinoita tilapäishaudoista, mutta tutkimus on osoittanut varsinaisten ruumissaarten olevan usein pysyviksi tarkoitettuja saarikalmistojen paikkoja.
Ruumissaaret
Etelä-Pohjanmaan Järviseudun kunnista sekä Alavudelta ja Ähtäristä tunnetaan useita ruumissaaria, joihin liittyy tarinoita väliaikaisesta tai pysyvämmästä hautaamisesta ennen muinoin, kun kirkot hautuumaineen ovat sijainneet kaukana ylimaista. Joistakin ruumissaarista tiedetään löytyneen ihmisluitakin. Tunnetuimpia niistä on Evijärven Ruumissaari, josta jo Hans Henric Aspegren on kirjoittanut vuonna 1766 julkaistussa Turun akatemian väitöskirjassaan. Aspegrenin mukaan Evijärven Ruumissaareen haudattiin vainajia ennen Lappajärven kirkon rakentamista vuonna 1637 ja kalmisto on ollut yhä nähtävissä. Saarikalmistoa on tuhottu pahoin maanotossa 1800- ja 1900-luvun taitteessa, esi-isien luita on kertoman mukaan päätynyt maakuormien mukana jopa tiesoraksi. Sanomalehti Pohjalaisen numerossa 16.8.1894 on julkaistu seuraava Samueli Pykärin kirjoitus:
”Ewijärven selänteellä on, kirj. meille, eräs saari, jota wanhastaan on paikkakunnalla nimitetty Ruumissaareksi, waikka ei sitä kukaan ole uskonut että siihen on ihmisiä haudattu. Mutta nyt kun mainitusta saaresta on ajettu someroa tielle, niin on ilmaantunut ihmisten luita kuoppien reunoille. Kävin tuolloin wastawarten katsomassa mainitussa saaressa ja siellä oli ihmisten pääkalloja ja leukaluita, joissa oli aiwan täydet hampaat. Kyllä olisi paras, ukot, että jättäisitte tästä saaresta someron ajon pois ja antaisitte kuolleitten luiden olla rauhassa etteiwät tulisi pitkin pitäjän teitä. Olen kuullut, että on niitä ollut jo teitten wierillä. Kuinka kauan sitten lienee kun tähän on haudattu sitä ei kukaan tiedä. Eikä kirkon wanhoista kirjoistakaan kuulu olewan mitään tietoa. Kummastuttawa asia ettei kunnioitettava prowastimme tästä ole mitään hiiskunut ja selwyyttä alkuperäisesti tutkinut ja tiedustanut. Eiköhän tätä mainittua saarta sopisi selittää ja toimittaa siunatuksi maaksi ja perustaa jonkun muistopatsaan keskelle?”
On epävarmaa, onko saarella enää lainkaan ehjänä säilyneitä hautoja. A. O. Heikel on kerännyt Ruumissaaresta talteen ”polttamattomia pääkallon luita” vuonna 1901. Väinö Tuomaala on koonnut Ruumissaarta koskevaa perimätietoa ja kirjoittanut aiheesta monta lehtijuttua 1900-luvun puolivälin tienoilla. Tuomaala kertoo mm. seuraavaa: ”Särkikylässä Evijärven vanhimpana asukkaana kuolleen n.s. ”Ollinahon Tuhuvan” leski, joka on kotoisin Jokikylän Hanhikoskelta kertoi, että Österpakan lähellä, Hanhenkytöjen luona on saari, jolla on nimenä ”Ruumissaari”. Katariina kertoi muistavansa täällä saaressa olleen lahonneita ristejä. Hän oli kysynyt vanhemmilta, että onko vesi ollut jolloinkin niin ylhäällä, että vesi on sinne ristejä kuljettanut? Vanhat olivat vastanneet, ettei niitä ristejä ole vesi kuljettanut, vaan ovat ne ylimaalaisten laittamia.”
Eräästä Ähtärinjärven Ruumissaaresta on kirjoitettu seuraavasti:
”Ähtärijärven eteläpäässä on eräs saari, jota sanotaan Ruumissaareksi. Mainitulla saarella on paljon hautoja, ja koska ei liene oikein selvillä, milloin ja miten vainajat ovat sinne tulleet, olisi suotavaa, että joku muinais-ajan tutkija kävisi niitä katsomassa. Ehkäpä niistäkin saataisiin jonkinmoista valaistusta himmeästä muinaisuudestamme. Kansan puheen mukaan pitäisi muissakin, kuin Ruumissaaressa, oleman ruumiita.”
Ähtärissä on tiettävästi käynytkin joitain hautatutkijoita 1900-luvun alussa, mutta kunnollisia arkeologisia kaivaustutkimuksia Etelä-Pohjanmaan ruumissaarissa ei ole toistaiseksi tehty. Useita ruumissaaria ja kalmoniemiä on kuitenkin inventoitu ja saatu suojelun piiriin. Arkeologisilla tutkimuskaivauksilla voitaisiin saada parempi käsitys kohteiden iästä ja tarkentaa kuvaa seudun asutushistoriasta.
Sisämaan kappelit 1500-luvulla
Katolisen ajan lopussa ja Vaasa-ajalla alettiin perustaa kappeliseurakuntia sisämaahan, jonne asutus työntyi myös jokivarsia pitkin Kyrönmaalta. Kyrön emäseurakunnasta Vöyrin jälkeen ensimmäisinä itsenäistyivät Laihia ja Ilmajoki eli Ilmola. Laihian ensimmäinen kappelikirkko on vihitty vuonna 1508. Sen paikasta ei ole varmuutta, mutta mahdollisesti se on sijainnut samalla paikalla kuin reilut sata vuotta myöhemmin rakennettu toinen kirkko, nykyisessä Napuenpuistossa Laihianjoen rannalla. Ilmajoen ensimmäinen kappelikirkko vihittiin vuorostaan käyttöön Suomen viimeisen katolisen piispan, Arvid Kurjen, toimesta vuonna 1516. Laihian ja Ilmajoen vanhat kirkonpaikat ovat nykyisin muinaismuistoalueita kirkkorakennusten ja kirkkomaiden siirryttyä muualle 1700–1800-luvuilla.
Kappelit tai saarnahuoneet rakennettiin 1500-luvulla myös Lapualle ja Kauhajoelle. Lapuan ensimmäisen kappelikirkon kerrotaan sijainneen ns. Turjan töyrällä Lapuanjoen rannalla, Lapuan nykyisen keskustan itäpuolella. Se on saatettu rakentaa jo 1550-luvulla. Lapuan seurakunta on itsenäistynyt Kyrön emäseurakunnasta 1580-luvulla saatuaan oman kirkkoherran. Ensimmäinen kirkkorakennus on tuhoutunut tapaninpäivän rajuilmassa vuonna 1594. Tapahtumasta on raportoitu esivallalle seuraavasti: ”Pyhän Tapanin yönä ankaran peloittava tuuli ja ilkeä myrsky siirsi kirkon sijoiltaan yli kirkkomaan, hajoitti ja rikkoi sen niin, ettei kahta kappaletta yhdessä, että kauhea ja surkea on katsella sen hävitystä”.
Kertomuksen perusteella kyseessä on ollut melko vaatimaton ja kevytrakenteinen rakennus. Tämän jälkeen kirkon paikka siirrettiin muualle, mahdollisesti Lapuan emäntäkoulun ja nykyisen matkailupuutarhan alueelle, viipyäkseen siellä puoli vuosisataa ennen Lapuan nykyisen kirkonpaikan käyttöönottoa. Emäntäkoulun alueelta kerrotaan löytyneen hautakiviä, ja 1950-luvulla Saurun talon edustalla on kaivettu rakennustöissä esiin maanalainen perustus, jota on pidetty toiseen kirkkoon kuuluneena. Varmoja arkeologisia todisteita Lapuan vanhimmista kirkonpaikoista ei ole, sillä mainittuja paikkoja ei ole tutkittu ammattilaisten toimesta.
Saarnahuone on ollut myös Ilmajokeen kuuluneella Kauhajoella, jonne sellainen on rakennettu piispa Erik Sorolaisen aikana vuonna 1584. Rakennus kesti vain muutaman vuosikymmenen, sillä uusi kappelitupa on rakennettu jo 1622. Sekään ei ollut pitkäikäinen, kolmas kappeli on rakennettu näet vuonna 1687. Kolmas kappelirakennus on ollut suorakaiteen muotoinen ja mitoiltaan noin 17 x 10 metriä. Kirkonpaikka on ilmeisesti pysynyt samana aina 1500-luvun lopulta nykypäivään. Kauhajoelta on säilynyt kiinnostava 1600-luvun lopun asiakirjatieto, jonka mukaan kirkkomaalla ei pystynyt kaivamaan hautoja kuin yhden kyynärän (noin 60 cm) syvyyteen. Matalien hautakuoppien päälle rakennettiin ainakin 1700-luvulla matalia hirsikatoksia. Maaperä Kauhajoen kirkkomaalla on savista, kuten totesin arkeologista valvontatutkimusta tehdessäni vuonna 2019. Tutkimuksessa löytyi kirkkomaan aidan maanalaista peruskiveystä ja 1700–1800-luvuilla rakennettujen, tulessa tuhoutuneiden puisten ristikirkkojen perustuksia, mutta sitä vanhemmista rakennusjäännöksistä, saati haudoista, ei saatu havaintoja.
Lähteet
Arkistolähteet ja sanomalehdet
Museovirasto. Kulttuuriympäristön tutkimusraportit. https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/raportti/read/asp/r_default.aspx.
Numminen, Jaakko. Lapuan seurakunnan vaiheet. Lapuan Sanomat 4.9.1958.
Ruumissaari. Uusi Suometar, 23.07.1880, nro 88, s. 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/427024?page=6. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Viitattu: 17.12.2024.
Väinö Tuomaala. Tarua ja totta Evijärveltä. Seurakunnan esihistoriaa. Ilkka, 20.01.1936, nro 18, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1989231?page=4. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 17.12.2024.
Väinö Tuomaala. Tarua ja totta Evijärveltä. Ilkka, 01.02.1936, nro 30, s. 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1989165?page=6. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 17.12.2024
Väinö Tuomaalan arkisto. Seinäjoen museot, Seinäjoki.
Kirjallisuus
Elenius, Jaakko (toim.) 1997. Lakeuden kirkot. Kirjapaja Oy.
Ikola, Kaisa 2004. Puoli vuosituhatta Laihian seurakunnassa. Laihian seurakunta.
Hiekkanen, Markus 2007. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Jern, Kurt 2000. Korsholmsbygden genom seklarna. Ett vrångt och svårt folk – Korsholm under 650 år, s. 25–215. Korsholms kommun.
Lehtinen, Erkki ja Luho, Ville 1963. Lapua historia I. Esihistoriallisesta ajasta Suomen sotaan. Vaasa Oy.
Muhonen, Timo 2017. The Place of Stone: Movement, Spatial Differences and Accumulating Stone Depositions in Finland and Karelia. Suomen Museo 2016–2017, s. 6–61.
Väyrynen, Leo 2004. Pohjan Kyrön kirkkotiet. Lapuan hiippakunnan tuomiokapituli.
KALMISTOPIIRI 