Pronssikaudella Suomen rannikkoseudulle levisi lännestä uusi hautaustapa: polttohautaus, joka tavallisesti on liitetty aurinkokulttiin ja indoeurooppalaisiin uskomuksiin sielun nopeasta vapautumisesta tulen avulla. Roviolla polttamisen jälkeen luut saatettiin asettaa suuriin paasiarkkuihin, joiden päälle kasattiin kiviröykkiö. Satakunnan pronssikautisista röykkiöistä on toisinaan löytynyt poltettujen ihmisluiden lisäksi palaneita tai palamattomia eläinten luita, mutta kovin yleisiä eläinluulöydöt eivät pronssikauden röykkiöistä ole. Vuonna 2013 Estonian Journal of Archaeology –lehdessä ilmestyneessä Auli Bläuerin et al. artikkelissa kerrotaan Nakkilan Viikalan Selkäkankaan röykkiöstä löydettyjen luiden uusista tutkimustuloksista.
Selkäkankaan suuri röykkiö on monumentaalisen kokoinen hautaraunio varhaiselta pronssikaudelta: 43 metriä pitkä, noin kymmenen metriä leveä ja noin metrin korkea. Turun yliopiston arkeologian oppiaine kaivoi röykkiön vuosina 1978–1981, jolloin siitä löytyi palanutta ihmisluuta ja palamattomia naudan poskihampaita. Palaneita ihmisluita oli yhteensä 640 grammaa, ja ne oli murskattu ja puhdistettu noesta. 1980-luvulla tehdyn osteologisen analyysien perusteella luut ovat peräisin vähintään yhdestä aikuisesta, jonka sukupuolta ei pystytty määrittämään. Uusissa luuanalyyseissä havaittiin röykkiön kahden muun luukeskittymän kuuluvan myöa aikuisille henkilöille. Pienten palaneiden luiden ajoittaminen ei ollut vielä 1980-luvun alussa mahdollista, joten ihmisluiden tarkempi ajoitus jäi puuttumaan. Naudan hampaat tulkittiin automaattisesti moderneiksi, sillä palamattomien luiden ei uskottu säilyvän pronssikaudelta asti maatumatta.
Satakunnasta on aikaisemmin löytynyt palaneita lampaan tai vuohen luita kahdesta röykkiöstä. Ruotsissa pronssikautisista röykkiöistä on toisinaan löytynyt eläinten luita, kuten palaneita lampaan luita tai palamattomia naudan hampaita, mutta yleisemmäksi tavaksi eläinten hampaiden röykkiöihin asettaminen tuli vasta rautakaudella. Rautakautisten polttohautausten yhteydestä löydetyt palaneet eläinten luut on yleensä tulkittu vainajan kanssa roviolla poltetuiksi eläinuhreiksi. Kokonaisena poltetut eläimet, kuten hevoset tai koirat, on voitu nähdä statussymboleina ja vainajan henkilökohtaisena omaisuutena. Lehmien, lampaiden ja sikojen jäännökset on tavallisesti tulkittu hautajaisaterian jäänteiksi tai ruoka-uhreiksi. Pronssikautisten röykkiöiden palamattomat luut on lähes poikkeuksetta tulkittu sekundaarisiksi ja hautauksia nuoremmiksi, mahdollisesti rituaalien jäänteiksi.
Vuonna 2010 Selkäkankaan röykkiön palaneista ihmisluista ja yhdestä palamattomasta naudan hampaasta teetettiin radiohiiliajoitus, jonka mukaan sekä ihmisluut että naudan hampaat ajoittuvat varhaiselle pronssikaudelle, noin 1500–1200-luvuille eaa. Ajoitustulosten mukaan Selkäkankaan röykkiötä on käytetty hautauksiin tai rituaaleihin useita kertoja pronssikauden kuluessa. Röykkiön ihmisluiden ja naudan hampaiden välillä on todennäköisesti ollut jokin yhteys. Osa naudan hampaista on voinut toiminut hauta-antimina, sillä mitään muita antimia hautausten yhteydestä ei löytynyt.
Naudan hampaiden valinta on voinut olla tarkoituksellista, ja ne ovat voineet edustaa hautausrituaalissa eläimen sielua tai elämänvoimaa. Pronssikaudella viljely ja kotieläimet tekivät vasta tuloaan nykyisen Suomen alueelle, ja Selkäkankaan naudanhammas on toistaiseksi Suomen vanhin ajoitettu naudanluulöytö. Hampaasta teetetyn isotooppitutkimuksen mukaan eläin on kuljetettu alueelle muualta. Ehkä röykkiöön hautaajat olivat tulokkaita, jotka naudan luiden hautaukseen asettamisella halusivat korostaa kulttuurista identiteettiään ja erilaisia elinkeinojaan verrattuna paikalliseen metsästäjä-keräilijäpopulaatioon.
Lue lisää:
Bläuer, A., Korkeakoski-Väisänen, K., Arppe, L., Kantanen, J. 2013. Bronze Age Cattle Teeth and Cremations from a Monumental Burial Cairn in Selkäkangas, Finland: New Radiocarbon Dates and Isotopic Analysis. Estonian Journal of Archaeology, 2013, 17: 3-23.
KALMISTOPIIRI 