Jani Oravisjärvi
Suomalainen lääkäri Herman Frithiof Antell (1847–1893) oli taiteen kerääjä ja mesenaatti, jonka kokoelmiin Ateneumin taidemuseo perustuu. Antellin kokoelmia on myös Saamelaismuseo Siidassa sekä Suomen kansallismuseossa, jossa niihin kuuluu muun muassa merkittävä rahakokoelma. Myös Amerikkaan palautetut pueblointiaanien esineet olivat osa Antellin kokoelmaa (ks. Mesa Verden pueblointiaanien kiistanalainen kokoelma Suomen kansallismuseossa).
Lähtökohdat Antellin elämäkerran kirjoittamiselle eivät ole olleet kovin kummoiset ottaen huomioon, että häneltä itseltään ei jäänyt Suomen kansalle testamenttaamansa kokoelmansa ohella muuta kuin vain yksi päiväkirja vuodelta 1888 sekä tilikirjoja ja muuta hyvin sekalaista jäämistöä ja sitäkin hyvin vähän. Tätä taustaa vasten Talvion tavoitetta Antellin elämäkerran kirjoittamisesta voidaan pitää erittäin kunniahimoisena. Toisaalta hänellä on siihen ollut varmasti parhaimmat edellytykset, sillä Talvio on tullut tunnetuksi vuosien saatossa lukuisista eri historiateoksista alkaen Rahapajan historiikista (Suomen rahapaja 125 vuotta: historiaa ja nykypäivää, 1989) Kansallismuseon historiikkiin (Suomen kansallismuseo – Ikkuna menneeseen ja tulevaan, 2016), unohtamatta myöskään Antellin valtuuskunnan historiikkia (H. F. Antell ja Antellin valtuuskunta, 1993) ja lukuisia muita henkilöhistoriaa ja numismatiikan oppihistoriaa käsitteleviä artikkeleita. Tätä taustaa vasten Talvio on juuri oikea henkilö vastaamaan haasteeseen.
Tästä huolimatta – senkin uhalla, että paljastan julkisesti oman moukkamaisuuteni – ensimmäinen ajatukseni kuultuani, että Antellista on ilmestymässä uusi teos oli, että mitähän uutta aiheesta on kerrottavana. En olisi voinut enemmän väärässä ja olen siitä vilpittömästi iloinen, sillä läpi koko teoksen käy ilmi, ettei Talvio ole jättänyt kiveäkään kääntämättä etsiessään Antellin tunteneiden henkilöiden kirjeenvaihdosta ja julkaisuista vähäisetkin maininnat tästä. Näiden ohella hän hyödyntää asiantuntevasti jäämistöstä olleita matkaesitteitä, turistikarttoja, lehtikirjoituksia yms muodostaessaan kokonaiskuvan Antellin maailmanmatkoista. Näistä pienistä palasista Talvio saa lopulta parsittua varsin ehjältä vaikuttavan läpileikkauksen kirjan päähenkilöstä ja hänen monisyisestä elämästään. Samalla lukija jää kuitenkin pohtimaan sitä mitä kaikkea menetettiinkin tämän päiväkirjojen kadotessa tämän kuoltua yhtä hänen Vaasan kodissaan ollutta lukuun ottamatta.
Tiivistetysti elämäkerta kertoo tulevan suurlahjoittajan kotikaupungista Vaasasta, Tukholmasta ja Pariisin pohjoismaisesta taiteilijayhteisöstä, jossa päihdeongelmasta kärsivä matkustamista rakastava upporikas taiteenkeräilijä pitää vuoron perää tukikohtaansa. Päihderiippuvuus koituikin mitä ilmeisemmin hänen lopulta kohtalokseen suhteellisen varhaisessa vaiheessa. Alkoholismi tuntuu varjostaneen hänen sosiaalisia suhteitansa läpi aikuisiän. Toisaalta voi pohtia sitä kuinka vaikea yhtälö on ollut yhdistää ns. suomalainen juomatapa ranskalaiseen viinikulttuuriin taidemaailman keskuksena toimineessa 1800-luvun Pariisissa.
Ottaen huomioon, että Antell vietti huomattavan osan elämästään Pariisissa, niin kirjan perusteella suhteet ranskalaisiin verrattaessa suomalaisiin ja ruotsalaisiin kulttuurihenkilöihin jäävät teoksessa selvästi taka-alalle. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole koko totuus, joka käy teoksessa paikoitellen ilmi, sillä jatkuvasti testamenttiaan muuttanut Antell oli jossain vaiheessa suunnitellut jättävänsä perintönsä Ranskan akatemioille. Lopullisessa testamentissa hän muisti toki ranskalaista palvelijaansa Charles Françoista, mutta muuten ranskalaiset ovat testamentissa poisjätettyjen joukossa. Se, että Antellin jokapäiväinen elämä Ranskassa jää teokselle vähemmälle huomiolle ei ole kirjoittajan vika, sillä käytettävissä olevien vähäisten lähteiden perusteella asiasta on mahdotonta muodostaa eheä kokonaiskuva. Toisaalta ei ole myöskään syytä olettaa hänellä olleen mitään täysin pimentoon jäävää ranskalaista kaksoiselämää, sillä hän vaikuttaa kontaktiensa perusteella viettäneen elämänsä Pariisissa varsin pohjoismaalaisessa ”kuplassa”, kuten nykyään asia on tapana ilmaista.
Talvio on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi erityisesti numismaatikkona ja Kansallismuseon Rahakammion (nyk. numismaattiset kokoelmat) entisenä johtajana. Tässä yhteydessä syytä mainita, että Talvio osoittaa teoksessa tuntevansa syvällisesti myös taidehistorian nykytutkimuksen, jota hän hyödyntää monin paikoin ja jonka hän vaikuttaa tuntevan läpikotaisesti ainakin Antellin taidekokoelman osalta. Numismatiikka jääkin varsinaisessa elämäkertaosiossa toiseksi verrattaessa taidekokoelmaan, joka on looginen valinta, sillä olihan Antell ennen kaikkea taiteenkeräilijä, jolla oli tiiviit suhteet oman aikansa tunnetuimpiin taiteilijoihin, joiden merkitys oli merkittävä myös Antellin yksityiselämässä ja näin ollen syystä myös elämäkerrassa.
Teoksen kirjoittajalla on ollut tapana kritisoida entistä työnantajaansa aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, eikä hän tässäkään jätä tilaisuuttaan käyttämättä (ks. myös Immonen 2025). Useimmiten Talvion esittämä kritiikki on kyllä täysin oikeutettua, mutta toisinaan asioilla on useampi perusteltu näkökulma. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon esimerkiksi välillä ”varastoksi” (Immonen 2025) tituleerattu Vantaalla sijaitseva Museoviraston Kokoelma- ja konservointikeskus. Sen kaukaisesta ja syrjäisestä sijainnista olen täysin samaa mieltä kirjailijan kanssa, mutta mikäli asiaa tarkastellaan pelkästään kokoelmatilojen olosuhdehallinnan näkökulmasta, niin Kansallismuseon kivijalan olosuhdehallintaan verrattaessa Kokoelmakeskus on tällä hetkellä selkeästi parempi vaihtoehto minkä tahansa kokoelman – puhumattakaan kansalliskokoelman – pitkäaikaissäilytykselle.
Teoksen lopussa on oma erillinen luku testamentille, jossa käsitellään sen sisältöä ja toimeenpanoa. Tämän osalta teoksessa tuodaan useaan otteessa ilmi, että Antell oli luvannut henkilökohtaisesti Hans Hildebrandille (1842–1913) testamentata rahakokoelmansa harvinaisimmat rahat Ruotsin valtiolle. Näin ei kuitenkaan lopulta käynyt mikä aiheutti Ruotsissa ymmärrettävästi katkeruutta ja vihaa. Antellin tiedetään usein päivittäneen testamenttiaan, joten syytä mielen muutokselle voidaan vain jälkikäteen arvailla. Ottaen huomioon, että Antellin numismaattinen ystäväpiiri koostui meritoituneista henkilöistä, olihan Hildebrand valtion antikvaari (riksantikvarie), Carl Snoilsky (1841–1903) diplomaatti ja kuninkaallisen kirjaston ylikirjastonhoitaja ja August Wilhelm Stiernstedt (1812–1880) valtionheraldikko, niin epäilen, että Antell jolla ei koskaan ollut varsinaista työuraa sanan nykymerkityksessä on täytynyt kokea kokoelman jollain tavalla hänen elämäntyökseen. Tämän on täytynyt tapahtua siinä vaiheessa, kun tunsi terveytensä heikkenevän, eikä sen vuoksi halunnut elämäntyönsä murenevan useaan osaan.
Antellin rahakokoelman parissa aikaa viettäneenä Ruotsin rahahistoriaa heikosti tunteville henkilöille kyseisen kokoelman merkitystä on hyvin haastava selittää siten, että he todella ymmärtävät kokoelman poikkeuksellisen merkityksen. Usein kuulee mainittavan Antellin ruotsalaisten rahojen kokoelma olevan paras lajissaan Ruotsin ulkopuolella. Tällöin hänen kokoelmaansa verrataan Juhana III:n (1537–1592) vuonna 1572 perustamaan Kuninkaallisen rahakabinetin (Kungliga myntkabinettet, nyk. Ekonomiska museet) Ruotsin rahojen systemaattiseen kokoelmaan. Teknisesti ottaen tämän valtiollisen kokoelman vastinpari Suomessa on Kansallismuseon numismaattiset kokoelmat, johon Antellin kokoelmat niin ikään kuuluvat yhtenä osana. Antellin saavutuksesta kertoo se, että kokoelmallaan hän kykeni aidosti haastamaan kokonaisen satojen vuosien etumatkan saaneen valtiollisen museoinstituution. Hänen on täytynyt käsittää saavutuksensa viimeistään siinä vaiheessa, kun sai hankittua edellä mainitun maineikkaan Stiernstedtin rahakokoelman vuonna 1884 eli kaksi vuotta ennen Akseli Gallen-Kallela maalausta hänestä, jossa hän keskittyneesti tutkii rahakokoelmaansa.
Lopuksi Talvio käsittelee Kansallismuseon nykytilaa, jonka osalta hän toteaa Kansallismuseon ongelmana olleen alusta lähtien se, että Museoviraston (sekä sen edeltäjän Muinaistieteellisen muinaismuistohallinnon) jokapäiväisessä toiminnassa on keskitytty muinaislöytöjen ja historiallisten rakennusten suojeluun. Toki Kansallismuseon poikkeusasema osana Museoviraston organisaatiota on sinällään tunnustettu jo nyt lainsäädännön tasolla, sillä Kansallismuseo on ainoa Museoviraston osastoissa, jonka johtajan (ylijohtajan) nimittää opetus- ja kulttuuriministeriö, eikä viraston pääjohtaja. Tämän lisäksi Kansallismuseon henkilökunnan nimittää museon ylijohtaja, eikä viraston pääjohtaja, kuten muiden museoviraston osastoiden henkilökunnan. Talvio ei ole ajatuksineen mitä ilmeisemmin yksin ongelmallisesta organisaatiorakenteesta, sillä parhaillaan käynnissä olevassa opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalanvirastouudistuksen lakiluonnoksessa (13.12.2024) Kansallismuseon tulevasta asemasta organisaatiossa todetaankin: ”Suomen kansallismuseo on kulttuurihistoriallista museotoimintaa harjoittava kansallinen kulttuurilaitos, jonka tehtävä ja asema vertautuvat monin osin vastaavaa tehtävää taidemuseotoiminnan alalla harjoittavaan Kansallisgalleriaan, joka toimii nykyisin julkisoikeudellisen säätiön muodossa. Suomen Kansallismuseon erityisen aseman vuoksi sen organisatorinen asema on perusteltua järjestää tavanomaista itsenäisemmäksi verrattuna viraston muihin toimintayksiköihin. Keskeisen kansallisen kulttuuriperinnön turvaamiseksi on tarpeen jatkossa selvittää eri vaihtoehtoja Suomen Kansallismuseon toiminnan turvaamiseksi ja järjestämiseksi.”
Teoksen taitto on varsin perinteinen ja sinällään onnistunut, vaikkakin suhteellisen tiivis. Leipäteksti olisikin voinut olla fonttikooltaan yhden pykälän suurempi, ja riviväli hivenen väljempi. Kuvitukseltaan ja toimitukseltaan teos on korkeatasoinen. Kokonaisuutena se on erinomainen, ja ansainnut paikkansa kaikkien museologiasta, numismatiikasta tai taidehistoriasta kiinnostuneiden henkilöiden kirjahyllystä. Teosta voi huoletta suositella myös kaikille elämäkertojen ystäville.
Kirjoittaja on Kansallismuseon numismaattisten kokoelmien vs. intendentti.
Oheislukemisto
Immonen, Olli. Tuukka Talvion kirjauutuus tarjoaa piikikkään katsauksen museoiden nykytilanteeseen. Julkaistu Suomen Museoliiton verkkosivuilla 31.3.2025.
Hallituksen esitys eduskunnalle opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan virastouudistusta koskevaksi lainsäädännöksi. Hallituksen esityksen luonnos 13.12.2024.pdf
KALMISTOPIIRI 