Liisa Kunnas
Kummitustalot ja muut väitetysti yliluonnolliseen toimintaan yhdistetyt rakennukset ovat keskeinen osa paranormaaliin liittyviä kertomuksia ja uskomuksia. Kummitustalon käsitteeseen liittyvä stereotyyppinen visuaalinen ilme on useimmille tuttu: Kummitustalo on naapuritaloihin tai ympäristöönsä nähden poikkeava, yleensä tyyliltään ja rakennusmateriaaliltaan vanhanaikainen ja mahdollisesti ränsistynyt tai hylätyn oloinen. Kummitustalon tyypillinen ulkomuoto on tuttu amerikkalaisesta populaarikulttuurista. Siellä kummitustalot edustavat usein viktoriaanisen ajan arkkitehtuurin kertaustyylejä, joissa on tavoiteltu historiallisen oloista ulkomuotoa. Esimerkiksi ns. kuningatar Annen tyyli on nimetty Britanniaa vuosina 1702–1714 hallinneen kuningatar Annen mukaan, mutta sillä ei varsinkaan amerikkalaisessa olomuodossaan ole kovin paljon tekemistä alkuperäisen kanssa. USA:ssa ”Annen ajan tyyli” oli suosittua 1880–1910-luvuilla. Sille tyypillisiä elementtejä, jotka nyt saattavat näyttää ”kummitustalomaisilta”, ovat esimerkiksi talon kulmien tornit, pylväät ja epäsymmetrinen julkisivu.
Epäjärjestystä ajassa ja tilassa
Rakennuksen kummitustalomaisuus, tunne jonkin paranormaalin läsnäolosta ja epämiellyttävät tuntemukset syntyvät usein rakennuksen ulkomuodon ja arkkitehtuurin poikkeavuudesta suhteessa ympäristöönsä ja jonkinlaisesta ajallisen repeämän tai katkoksen tuntemuksesta. Talon ei tarvitse edes olla vanha, mikäli sen rakennustyyli luo epämääräisen historiallisen tai vanhan kokemuksen.
Arkeologian tieteenalan synnylle olennaisena on usein pidetty modernin ajan ja menneisyyden välillä koettua katkosta: latinan modernus merkitsee jotain, mikä on juuri nyt tässä hetkessä. Aikaan sidottuina olentoina ihmiset kokevat siis nykyhetken, juuri nyt, perustavanlaatuisesti erillisenä sitä ennen olleesta ja sen jälkeen tulevasta todellisuudesta. Rakentaminen ja tilojen luominen muokkaa fyysistä todellisuutta ihmisikää pidemmälle ulottuvilla tavoilla. Siksi vanhat rakennukset, joiden havaitsemme poikkeavan modernista, aiheuttavat ihmismielessä eräänlaista ajallista dissonanssia. Koska voimme havaita menneisyyden olevan osa nykyisyyttä aineellisten jälkien, kuten rakennetun ympäristön kautta, yhdistämme siihen myös aineettoman menneisyyden kuten jo kuolleet ihmiset ja jo tapahtuneet tapahtumat. Kummitustaloihin yhdistetyissä paranormaaleissa kokemuksissa ei esiinny pelkästään kummittelevia ihmisiä, vaan myös ikään kuin tallenteina toistuvia tapahtumia ja aistikokemuksia, kuten poikkeavia ääniä, tuntemuksia ja lämpötiloja.
Perinnöntutkimuksen alalla väitettyjä kummitustaloja on tutkittu muun muassa ”synkän turismin” (dark tourism) näkökulmasta. Tavallinenkin rakennus tai paikka, joka ei ulkomuodoltaan edusta edellä kuvattua ajallisen epäjärjestyksen tuntua, saattaa saada maineen kummittelevana paikkana esimerkiksi paikalla tapahtuneen henkirikoksen tai muun tragedian vuoksi. Kummittelevuus syntyy silloin poikkeavasta tapahtumasta, joka luo epäjärjestyksen tunteen. Synkän turismin harrastajat haluavat kokea paikkoja, joissa on tapahtunut jotain makaaberia tai poikkeuksellisen kauheaa, tai joista vähintään kerrotaan tarinoita siellä aiemmin vierailleiden karmivista kokemuksista. Aaveturismi ja monissa historiallisissa rakennuksissa ja museoissa suositut kummituskierrokset edustavat kuitenkin ”kevyttä synkkää turismia”, mikäli niissä ei suoraan ratsasteta esimerkiksi henkirikosten tai muiden tosielämän tragedioiden muistolla.
Unohdetut, hylätyt, raunioituneet
Alussa jo mainittiin, että kummitustalomaisuuden vaikutelmaan kuuluu usein myös rakennuksen hylätty tai laiminlyöty olemus. Useat arkeologian, kulttuuriperinnön ja arkkitehtuurin tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että ihmiset tyypillisesti kokevat jonkinlaisessa välitilassa olevan rakennetun ympäristön ahdistavana, epämiellyttävänä tai jopa pelottavana.
Lähes maailmanlaajuisesti raunioihin, monumentteihin ja aiemmasta ihmistoiminnasta kertoviin rakennusjäännöksiin on yhdistetty merkityksiä ja tarinoita selittämään niiden alkuperää ja olemassaoloa. Suomalaisessa kansanperinteessäkin metsissä, kylän elämänpiirin ulkopuolella kohdatut esihistorialliset röykkiöt ovat tulleet yhdistetyksi esimerkiksi jättiläisiin, hiisiin tai metelinväkeen. Raunioitunut paikka tai hylätty rakennus ei ole enää osa ihmisten käyttämää ja tuntemaa rakennettua ympäristöä: se on välitilassa, jossa sillä joko alkaa olla oma toimijuus tai sen voivat ottaa haltuun yliluonnolliset voimat.
Hyväksyttävä rakennus tai sen jäännös on siis jollain tavoin ihmisyhteisön hallinnassa: Joko käytössä olevana huollettuna rakennuksena, tai sitten raunioituneenakin selvästi jonkun tahon ylläpitämänä, mieluiten restauroituna ja siistinä. Näiden kategorioiden väliin putoavat autiotalot, “villiintyneet” rauniot ja hylätyn oloiset paikat aiheuttavat ihmisissä epämukavia tuntemuksia siitä, että niille pitäisi tehdä jotain (purkaa tai kunnostaa) ja että ne ovat jollain tavoin vääränlaisia.
Hauntologia
Jotkut tutkijat ovat havainneet, että ”kummittelu” (spectrality) on 2000-luvun aikana kasvavissa määrin tullut osaksi esimerkiksi maantieteen, kulttuuriperinnön ja historian tutkimuksessa käytettyjä näkökulmia. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että tutkijat olisivat yhtäkkiä alkaneet uskoa kummituksiin. ”Kummittelun” näkökulma sisältää sen tiedostamisen ja hyväksymisen, että ihmisten, asioiden ja esineiden olemus ja oleminen on huokoista, monitasoista ja epäjärjestelmällistä, ja että ihmisten toiminta ja tuon toiminnan jäljet ovat koko ajan olemassa eri aikatasoilla.
Hauntologiaksi kutsuttu lähestymistapa katsotaan alkaneeksi ranskalaisen filosofin Jacques Derridan (1930–2004) teoksesta Spectres of Marx (1994), jossa Derrida kuvailee marxismin olevan kuin ajasta erillinen aave, joka edelleen kummittelee Euroopassa, viitaten Kommunistisen manifestin (1848) aloitukseen ”aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”. Jos filosofiassa ontologia vastaa kysymykseen ”mikä tuo on?” ja epistemologia kysymykseen ”miten me voimme tietää, mikä tuo on?”, on hauntologiassa keskeinen kysymys ”mikä tuo oli ja miksi se on edelleen täällä?”
Hauntologinen lähestymistapa tarkastelee ilmiöiden moniajallisuutta ja sitä ”ajallista epäjärjestystä”, joka on keskeinen myös kummitustalon käsitteessä. Derridakin viittaa Shakespearen Hamletin vuorosanoihin ”on aika sijoiltaan” (the time is out of joint). Arkeologiset kohteet ja vanhat rakennukset ovatkin ”kummittelun” fyysisiä manifestaatioita, sillä ne ovat läsnä monella aikatasolla yhtä aikaa.
Kummittelevan (kulttuuri)perinnön tutkimusta hauntologisesta näkökulmasta on tehty maailmalla ehkä varsinkin kolonialismin historiaan liittyvistä paikoista. Sitä olisi kuitenkin mahdollista soveltaa kaikenlaisen kadonneen ja kadotetun perinnön tutkimukseen. Hauntologinen tutkimuskatse suuntautuu ”poissaolon läsnäoloon” (presence of absence) ja kummittelevan menneisyyden – tai tulevaisuuden – läsnäoleviin vaikka vähäisiinkin jälkiin nykyhetkessä.
Winchester Mystery House – rakennettu kummitustaloksi?
Tämän kummitustalokatsauksen lopuksi tarkastelemme vielä erikoislaatuista kummitustaloa, jonka kerrotaan olevan rakennetun kummitusten ohjeilla. Winchester Mystery Housen nimellä tunnettu Winchester House eli Llanada Villa on San Josessa, Kaliforniassa sijaitseva kartanomainen entinen yksityiskoti ja turistikohde. Kartanon rakennutti vuosina 1884–1906 Sarah Winchester (1839–1922), joka oli aseiden valmistuksella rikastuneeseen Winchester-sukuun kuuluneen William Wirt Winchesterin (1837–1881) leski.
Winchester Mystery Housen legendan mukaan Sarah Winchester oli kiinnostunut okkultismista ja paranormaalista, harrasti spiritualismia ja rakensi talonsa henkien hänelle antamien ohjeiden mukaan. Talo on tunnettu erikoisista arkkitehtonisista ratkaisuistaan, ”ei mihinkään” johtavista ovista, sokkelomaisesta pohjakaavasta ja okkultismiin viittaavista yksityiskohdista. Tarinan mukaan Sarah Winchesteriä piinasivat kaikkien niiden ihmisten haamut, jotka olivat kuolleet Winchester-yrityksen kiväärien luoteihin, ja talo rakennettiin jatkuvasti etenevänä ja muuttuvana labyrinttina eksyttämään näitä henkiä.
Sarah Winchesteriä tutkinut historioitsija Mary Jo Ignoffo on kuitenkin tuonut esiin, että sekä Winchesterin maine eksentrisenä ja mieleltään epävakaana okkultistina että Winchester Mystery Housen rakentamiseen liittyvät tarinat ovat kehittyneet vasta myöhemmin ja ovat ristiriidassa historiallisten lähteiden ja muun muassa Winchesterin henkilökunnan kertomusten kanssa. Talon erikoisuudet syntyivät pääasiassa siitä, että Winchester suunnitteli talon itse ja eteni sen rakennuttamisessa huone kerrallaan ilman pohjapiirrosta. Suunnitelmaa muutettiin moneen otteeseen, mikä johti muun muassa oudoissa paikoissa oleviin oviin. Vuoden 1906 maanjäristyksen jälkeen Winchester ei enää jatkanut talon rakentamista, mikä selittää tietyt keskeneräisyydet. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1922 talo oli huonossa kunnossa, eikä kukaan ollut kiinnostunut asumaan siinä, joten se avattiin turistinähtävyytenä vuonna 1923. Ignoffon sekä paranormaaleihin ilmiöiden tutkijan Joe Nickellin (1944–2025) mukaan Winchester Mystery Housen legendaa kummitustalona ja tarinoita sen rakennusprosessista Winchesterin okkultististen harrastusten ohjaamana on kehitetty ja pidetty yllä siitä lähtien.
Kuten alussa todettiin, stereotyyppisen kummitustalon ulkomuotoon kuuluu piirteitä, jotka olivat suosittuja 1800-1900-luvun vaihteen amerikkalaisessa rakentamisessa. Esimerkiksi labyrinttimaisuutta ja tarpeen mukaan laajentamisesta syntyneitä nyt erikoisen näköisiä arkkitehtonisia ratkaisuja esiintyy muissakin tuon ajan kalifornialaisissa yksityistaloissa, ja monet nyt ”kummitustalomaiselta” vaikuttavat Winchester Housen koriste-elementit olivat myös ajalle tyypillisiä.
Niin rakennusten kuin arkeologisten kohteidenkin olemus osana kulttuuriperintöä ja rakennusperintöä muodostuu suurelta osin niihin liitetyistä merkityksistä, tarinoista ja tulkinnoista. ”Kummitustalo” on käsite, johon sisältyvää kuvakieltä ja symboliikkaa toistetaan populaarikulttuurissa. Olemme myös virittäytyneitä tunnistamaan ympäristön merkkejä ajallisesta tai tilallisesta epäjärjestyksestä, jonka tulkitsemme merkitsevän jonkinlaista uhkaa tai poikkeavuutta. Tärkeä osa kummitustalojen tunnelmaa on sopivan ympäristön lisäksi oma mielentila. Kuka tietää – ehkä jotkut vanhat tai poikkeukselliset rakennukset vaikuttavat pelkällä olemassaolollaan todellisuuden kudokseen.
Lähteet ja kirjallisuus
Derrida, J. 1994. Spectres of Marx: The State of the Debt, the Work of Mourning, and the New International. London & New York: Routledge.
Gordon, A. 2008. Ghostly Matters: Haunting and the Sociological Imagination. Minneapolis & London: University of Minnesota Press.
Hamilakis, Y. 2017. Sensorial Assemblages: affect, memory and temporality in assemblage thinking. Cambridge Archaeological Journal 27 (1): 169–182.
Hill, J. 2016. Architecture in ruins: Palladio, Piranesi and Kahn. Teoksessa M. Bille & T. F. Sørensen (toim.) Elements of Architecture. Assembling Archaeology, Atmosphere and the Performance of Building Space: 84–104. London & New York: Routledge.
Ignoffo, M. J. 2010. Captive of the Labyrinth: Sarah L. Winchester, Heiress to the Rifle Fortune. Columbia: The Curators of the University of Missouri.
Ingomar Club. The Carson Mansion History. https://www.ingomar.org/carson-mansion/mansion-history# Luettu 29.10.2025.
Kummitteleeko Louhisaaren kartanossa? Tarinoita Louhisaaresta. https://visitnaantali.com/tarinoita-louhisaaresta-kummitteleeko-kartanossa/ Luettu 29.10.2025.
Martini, A., Sharma, N. & Timothy, D. J. 2025. Dark tourism and spectral geographies: ghosts, memories, and the rupturing of absence and presence. Tourism Geographies, 27(1): 1–16. https://doi.org/10.1080/14616688.2025.2502997
Mäkinen, T. 2013. Puumökki jäi tyhjilleen. Helsingin Sanomat 12.1.2013. https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000002605530.html. Luettu 30.10.2025.
Nickell, J. 2002. Winchester Mystery House: Fact vs. Fancy. Skeptical Inquirer 26(5).
Pétursdóttir, Þ. & Olsen, B. 2014. An archaeology of ruins. Teoksessa B. Olsen & Þ. Pétursdóttir (toim.) Ruin Memories: Materialities, Aesthetics and the Archaeology of the Recent Past: 3–29. London & New York: Routledge.
Pétursdóttir, Þ. 2016. For love of ruins. Teoksessa M. Bille & T. F. Sørensen (toim.) Elements of Architecture. Assembling Archaeology, Atmosphere and the Performance of Building Space: 365–386. London & New York: Routledge.
Sterling, C. 2021. Becoming Hauntologists: A New Model for Critical-Creative Heritage Practice. Heritage & Society 14(1): 67–86.
Thomas, J. 2004. Archaeology and Modernity. London & New York: Routledge.
Wikipedia: Carson Mansion. https://en.wikipedia.org/wiki/Carson_Mansion. Luettu 29.10. 2025.
Wikipedia: Winchester Mystery House. https://en.wikipedia.org/wiki/Winchester_Mystery_House. Luettu 29.10.2025.
Winchester House. California Historical Landmark No. 868. https://www.californiahistoricallandmarks.com/landmarks/chl-868. Luettu 30.10.2025.
FT Liisa Kunnas on viime aikoina Aalto-yliopistossa ja Helsingin yliopistossa työskennellyt arkeologi ja historiantutkija.
KALMISTOPIIRI 