Sloveniasta löytyneessä 6500 vuotta vanhassa hampaassa voi olla Euroopan vanhin tunnettu hammaspaikka. Vasta julkaistun tutkimuksen kohteena ollut hammas kuuluu leukaluuhun, joka on löydetty slovenialaisesta karstiluolasta läheltä Lonchen kylää, osittain luolan kalsiittiseinään upotettuna. Löytöalueella on useita arkeologisia kohteita ja pääasiassa eläinsuojina käytettyjä kalliosuojia. Leukaluu on kuulunut 24–30-vuotiaalle miehelle ja sen vasemmassa kulmahampaassa on pystysuuntainen halkeama, joka on täytetty pihkamaisella aineella. Tutkimuksessa selvitettiin hammaspaikan ikää ja koostumusta mm. tietokonetomografian, radiohiiliajoituksen ja elektronimikroskopian avulla. Analyysien perusteella aine on mehiläisvahaa ja ajoittuu leukaluun tavoin neoliittiselle kivikaudelle, noin 6500 vuoden taakse.
Hammasvaivojen hoito ei neoliittisella kivikaudella ole ilmeisesti ollut kovin yleistä, sillä merkkejä siitä on löytynyt harvakseltaan. Kuusi vuotta sitten Pakistanista löytyi neoliittisen kalmiston kaivauksissa useita paikattuja poskihampaita. Samoihin aikoihin ajoittuvia merkkejä hampaiden korjauksesta on löytynyt myös Italiasta sekä Egyptistä, josta Gebel Ramlahin nekropoliista löytynyttä tekohammasta on saatettu käyttää proteesina.
- Sloveniasta löytyneessä 6500 vuotta vanhassa hampaassa voi olla Euroopan vanhin tunnettu hammaspaikka. Bernardini et al. 2012.
Mehiläisvahaa on käytetty jo muinoin muun muassa sidosaineena. Koostumuksensa ansiosta se myös säilyy pitkiä aikoja. Koillis-Italian paleoliittisista ja mesoliittisista haudoista on löytynyt niihin antimina asetettuja kittivahakuulia. Tämä viittaa siihen, että jo metsästäjä-keräilijät ovat käyttäneet aromaattisia mehiläistuotteita, mahdollisesti fyysisten vaivojen terapeuttisina tai oireita lievittävinä hoitoina. Kirjallisten lähteiden perusteella muinaisessa Egyptissä on puolestaan hoidettu hammasvaivoja mm. hunajan ja eri mineraalien sekoituksilla. Myös Lonchen tapauksessa mehiläisvahalla on voitu pyrkiä lievittämään kipua ja herkkyyttä haljenneella hampaalla pureskeltaessa.
Tärkeä kysymys on kuitenkin se, onko hampaan halkeama syntynyt ennen vai jälkeen kuoleman. Tämän selville saamiseksi voidaan tutkia hammasluun ja -kiilteen kudosten kuivumisprosesseja. Kiilteessä on vähemmän vettä kuin hammasluussa. Kuoleman jälkeen syntyneille vaurioille on tunnusomaista halkeamien leviäminen hammasluusta kohti kiillettä, mikä johtuu kuivumisen aiheuttamasta kutistumisesta. Lonchen hampaan halkeama alkaa hampaan kruunusta ja päättyy kiilteen ja hammasluun rajapinnalle, jota pitkin se edelleen jatkuu. Tämä vastaa kuvauksia kuoleman jälkeen tapahtuneista murtumista sillä erolla, että halkeama alkaa pitkittäissuuntaisesti hampaaseen nähden eikä hammasytimestä. Toisaalta halkeama täsmää kaikkien esimerkkien kanssa, joissa kuvataan ennen tai jälkeen kuoleman, tai kuoleman hetkellä syntyneitä vammoja.
Tutkimusryhmä on esittänyt halkeaman synnystä ja hammaspaikasta kolme eri hypoteesia: A) mehiläisvaha on tarkoituksella laitettu halkeamaan henkilön eläessä, B) mehiläisvahaa on laitettu hampaan pinnalle henkilön eläessä, mutta kuoleman jälkeen halkeama on laajentunut, jolloin mehiläisvaha on joutunut syvemmälle hampaaseen, C) mehiläisvaha on laitettu hampaaseen henkilön kuoleman jälkeen, jolloin halkeama on saattanut olla jo olemassa tai syntynyt myöhemmin. Viimeisimmässä tapauksessa kyse voisi olla sekundaarihautaukseen liittyvästä rituaalista, jollaisista alueelta ei tosin aiemmin ole löytynyt merkkejä. Vaikka viimeistä vaihtoehtoa ei voi kokonaan poissulkea, tutkimusryhmä pitää vaihtoehtoja A tai B varmimpina. – Ulla Moilanen
Lue lisää artikkelista: Bernardini F, Tuniz C, Coppa A, Mancini L, Dreossi D, et al. (2012) Beeswax as Dental Filling on a Neolithic Human Tooth. PLoS ONE 7(9)
KALMISTOPIIRI 