Ulla Moilanen
Viime päivinä mediassa on ollut esillä Smithsonian-instituutin julkaisema uutinen ihmissyönnistä Amerikan nälästä kärsineessä brittikoloniassa vuonna 1609. Vaikka makaaberilta vaikuttavat uutiset herättävät ihmisissä kiinnostusta, voidaan kannibalismia tutkia myös tieteellisesti. Tosin kannibalismi-sanaan liittyvien negatiivisten assosiaatioiden vuoksi tieteellisissä julkaisuissa samasta ilmiöstä käytetään toisinaan termiä antropofagia.
Arkeologeja ja paleoantropologeja on pitkään kiinnostanut se, milloin ihmisestä tai hänen esivanhemmistaan tuli kannibaali. Kannibalismi on tavallista etenkin petolinnuilla ja kaloilla sekä pienillä nisäkkäillä, jotka saattavat uhan edessä syödä poikasensa. Kädellisillä kannibalismi on harvinaisempaa, mutta sitä tiedetään tapahtuvan niin simpanssien kuin orankienkin keskuudessa, joskin kädellisten kannibalismi rajoittuu yleensä poikasten syöntiin.
Viitteitä paleoliittisesta kannibalismista on löydetty useilta neandertalien ja Homo sapiens sapiensin asuttamilta kohteilta. Espanjalaisen Gran Dolinan luolan löytöjen perusteella myös neandertalinihmisen edeltäjän, heidelberginihmisen tai Homo antecessorin, on tulkittu harjoittaneen kannibalismia. Samanlaisia merkkejä oman lajin ruuaksi hyödyntämisestä on löydetty vielä varhaisemmista Homo erectus –fossiileista Etiopiasta ja Kiinasta. Satunnaista kannibalismia on joskus jopa pidetty Homo-suvun erityispiirteenä.
Esihistoriallisen antropofagian syistä on esitetty erilaisia teorioita, jotka pohjaavat etnografisiin tutkimuksiin mm. Papua-Uuden-Guinean kannibalismia harjoittaneiden korowai-, fore– ja asmat-heimojen parissa. Joidenkin tutkijoiden mielestä ihmissyönti on esihistoriallisina aikoina ollut melko yleistä, toisten mielestä taas harvinaista. Arkeologisten löytöjen osteologisten ja biokemiallisten analyysien mukaan sitä on kuitenkin harjoitettu eri aikoina joka puolella maailmaa. Kannibalismin merkkeinä arkeologisessa aineistossa pidetään yleensä seuraavia piirteitä:
- Kallonpohjan puuttuminen muuten kokonaisesta luurangosta. (Oletetusti tätä kautta on haluttu päästä käsiksi aivoihin.)
- Selkänikamien puuttuminen.
- Terävän esineen jättämät leikkuujäljet luissa, etenkin V:n muotoiset jäljet merkkinä lihaskiinnikkeiden irrottamisesta.
- Leikkuujälkien määrä ja sijoittuminen lihaskiinnikkeiden tienoille.
- Pitkien luiden rikkominen (luuytimen vuoksi).
- Teurastettujen eläinten luissa näkyviin leikkuujälkiin verrattavissa olevat jäljet.
- Luissa näkyvät kypsentämisen tai kuumentamisen jäljet.
- Luiden hylkääminen samaan paikkaan muun ruokajätteen kanssa.
Kannibalismin harjoittamisen syyt ovat saattaneet vaihdella ajoittain ja alueellisesti, mutta pääpiirteissään syyt voidaan jakaa sotiin tai hautajaisrituaaleihin liittyvään uskomukselliseen ihmissyöntiin tai nälänhädän aikaiseen selviytymiseen. Oma lukunsa on moderneinakin aikoina esiintyvä harvinainen rikollinen kannibalismi, joka on jätetty tämän katsauksen ulkopuolelle.
Ihmissyönnistä puhuttaessa käytetään myös termejä ekso- ja endokannibalismi. Samat heimot ovat voineet harjoittaa ihmissyönnin molempia muotoja. Eksokannibalismissa tietty kulttuuri, ryhmä tai heimo syö toiseen ryhmään tai heimoon kuulunutta henkilöä. Toimintaan on yleensä yhdistetty aggressio, vihollisista eroon pääseminen tai kannibalismi pelotteena. Tuoreita esimerkkejä löytyy mm. kuvauksista, joissa ensimmäiseen ristiretkeen vuosina 1095-1099 osallistuneet kristityt ritarit söivät vääräuskoisia paitsi nälkäänsä myös pelotteeksi.
Endokannibalismissa puolestaan syötävänä on omaan heimoon, ryhmään tai kulttuuriin kuuluva henkilö. Endokannibalismi liittyy usein hautausrituaaleihin ja siinä suhtautuminen vainajaan on vähemmän aggressiivista ja enemmän kunnioittavaa kuin eksokannibalismissa. Usein toiminnan tarkoituksena on uhrin voimien, taitojen ja hengen siirtäminen syöjään. Endokannibalismia on harjoitettu mm. Amazonin sademetsissä elävän wari-heimon keskuudessa. Wareilla antropofagiaan liittyi vainajan taitojen siirtäminen heimolle, ja syönti miellettiin kaikista kunnioittavimmaksi tavaksi käsitellä ihmisruumista. Joskus hautausrituaaleihin liittynyttä ihmislihan nauttimista on jopa ehdotettu syyksi polttohautaukseen siirtymiseen. Mikä syy mahtaakaan siis olla Suomen kivikaudelle ajoittuvien harvojen polttohautausten takana?
Kannibalismia on myös käytetty voimakkaana syytöksenä, jonka avulla toinen on voitu leimata alempiarvoiseksi tai ”barbaariseksi”. Länsimaisessa kulttuurissa kannibalismi onkin tabu, joka tuntuu sitä kammottavammalta mitä lähemmäs se osuu joko ajallisesti tai maantieteellisesti. Kristinuskon leviäminen on vähentänyt kannibalismia, mutta ritualistisen ajatuksen antropofagiasta voi katsoa liittyvän myös kristilliseen ehtoolliseen, jossa leipä ja viini symboloivat Kristuksen ruumista ja verta.
Kivikautisesta Euroopasta löytyy useita viitteitä ihmissyönnistä. Mesoliittiseen aikaan ajoittuvia merkkejä on mm. Tanskasta, kahdelta Ertebøllen kulttuuriin kuuluvalta asuinpaikalta, joilta löydettyjä ihmisluita on selvästi rikottu luuytimeen käsiksi pääsemiseksi. Toistuvan ja pitkän aikaa jatkuneen antropofagian merkkejä on löydetty mm. neoliittisen ajan Saksasta, Herxheimin nauhakeraamisen kulttuurin joukkohaudasta. Suomen maaperässä palamaton kivikautinen luuaines ei ole säilynyt, joten meiltä puuttuvat aineistot, joista tutkia mahdollisen kannibalismin esiintyvyyttä. Lähimmät antropofagiaan viittaavat merkit on havaittu Itä-Ruotsista, Gotlannista ja Ahvenanmaalta, ja ne ajoittuvat neoliittiselle kivikaudelle noin viiden tuhannen vuoden taakse.
Ahvenanmaan Jettbölen löytöpaikkaa on tavallisesti pidetty asuinpaikkana, mutta on myös esitetty, että asuinpaikan sijaan se olisi voinut olla jokin rituaalisesti merkittävä paikka. Jettbölestä kaivettu keramiikka kuuluu ruotsalaiseen kuoppakeramiikkaan, joskin siinä on näkyvissä kampakeramiikan vaikutusta. Jettbölen ihmisluista teetetyt AMS-ajoitukset osuvat vuosien 3330-2910 eaa. väliin.
Jettbölen luuaineistosta tunnetaan osittaisia jäänteitä yhteensä 14 yksilöstä, joista yhdeksän on ollut aikuisia, viisi lasta. Vain kaksi miehen luurankoa löytyi selvästi hautaan asetettuina, muut ihmisluut ovat peräisin tunkioksi tulkitulta alueelta, jossa ne olivat sekoittuneena eläinten luihin. Luissa havaittiin lihan irrottamisesta syntyneitä työkalujen jättämiä jälkiä ja lisäksi merkkejä tulelle tai kuumuudelle altistumisesta.
Myös itäruotsalaisilta ja gotlantilaisilta kuoppakeraamisilta kohteilta on havaintoja, jotka saattavat viitata ritualistiseen antropofagiaan. Toisaalta merkit lihan irrottamisesta voi yhtä hyvin tulkita hautajaisrituaaleihin liittyväksi silpomiseksi. Sitä, onko rituaaleihin lihan irrottamisen lisäksi liittynyt ihmissyöntiä, ei voida näyttää toteen, eikä osa tutkijoista siksi uskokaan Jettbölen tai muiden kuoppakeraamisen ajan luulöytöjen kertovan kannibalismista.
Mm. Milton Núñez on pitänyt Jettbölen luissa näkyviä merkkejä osoituksena ihmissyönnistä, ja hän on artikkeleissaan pohtinut syitä toiminnalle. Kannibalismi tai pelkkä lihojen irrottaminen on voinut olla hautausrituaaliin kuuluvaa vainajien käsittelyä. Toisaalta, jos kyse ei ole ollut hautausrituaaliin liittyvästä kannibalismista, mikä olisi voinut olla syynä ihmissyöntiin? Núñezin mukaan merellisen ravinnon helppo saanti saaristossa poissulkee nälänhädän. Hän esittääkin yhtenä mahdollisuutena eksokannibalismin, jossa saarten kuoppakeraaminen väestö olisi saattanut vaania ja hyödyntää saarilla asunutta kampakeraamista väestöä.
Historiallisella ajalla ihmissyönti on yleensä ollut äärimmäinen ratkaisu ja liittynyt nälänhätään. Kronikoiden mukaan kannibalismia esiintyi mm. nälänhädän aikaan Englannissa 1300-luvulla. Atsteekeilla ihmissyönti oli pyhää ja se liittyi rituaaleihin, joilla ylläpidettiin maailmankaikkeuden tasapainoa. Vielä historiallisella ajalla jotkut Pohjois-Amerikan intiaaniheimot, mm. irokeesit ja huronit, uskoivat kannibalismin lepyttävän sotien jumaluuksia. Dokumentoituja tapauksia Suomesta tai lähialueilta on niin 1690-luvun katovuosien ajalta kuin viimeisimpien sotien rintamilta.
Vaikka kannibalismi on eri aikoina ollut kenties yleisempää kuin tavallisesti tullaan ajatelleeksi, on kannibalismia harjoittavissa yhteisöissäkin vain hyvin pieni osa ihmisistä päätynyt syötäväksi. Etenkin ritualistiseen ihmissyöntiin liittyy tarkkoja määräyksiä siitä, kuka syödään, miltä osin, miten ateria valmistetaan ja miten ruokailu tapahtuu. Lisäksi antropofagiaa kauhistelevien on syytä muistaa vielä 1800-luvun lopun suomalaisissakin apteekeissa myyty suosittu rohdos, mumia tai mumia vera, joka valmistettiin jauhamalla egyptiläisiä muumioita luineen päivineen. Ihmistä nauttinut esivanhempamme saattaakin siis olla meitä huomattavasti lähempänä kuin olisi voinut arvata.
Lähteet:
Arens, W. (1979). The Man-Eating Myth: Anthropology and Anthropophagy. Oxford University Press.
Boulestin, Bruno, Zeeb-Lanz, Andrea, Jeunesse, Christian, Haack, Fabian, Arbogast, Rose-Marie, Denaire, Anthony (2009). Mass cannibalism in the Linear Pottery Culture at Herxheim (Palatinate, Germany). Antiquity 83 (2009): 968–982.
Cochran, Melissa (2012). Cross-Cultural Cannibalism Throughout Human History. Senior Project. Social Sciences Department, College of Liberal Arts, California Polytechnic State University, San Luis Obispo. December, 2012
Cole, James (2006). Consuming Passions: Reviewing the Evidence for Cannibalism within the Prehistoric Archaeological Record. Assemblage. The Sheffield Graduate Journal of Archaeology. Issue 9.
Fenwick Dellatore, David, Waitt, Corri D. & Foitova, Ivona (2009). Two cases of mother–infant cannibalism in orangutans. Primates 2009 Jul; 50(3): 277-281.
Goodall, Jane (1977). Infant killing and cannibalism in free-living chimpanzees. Folia Primatologica. 1977;28(4): 259-89.
Gordon-Grube, Karen (2009). Anthropophagy in Post-Renaissance Europe: The Tradition of Medicinal Cannibalism. American Anthropologist. Volume 90, Issue 2: 405–409.
Guilaine, Jean & Zammit, Jean (2005). The Origins of War. Violence in Prehistory. Blackwell Publishing.
Götherström, Anders (2002). The Jettböle Middle Neolithic Site on the Åland Islands — Human Remains, Ancient dna and Pottery. European Journal of Archaeology. April 2002 vol. 5 no. 1: 42-68
Omrak, Ayça (2012). A genetic approach for investigating cannibalism in prehistoric Sweden. Degree project in biology, Master of Science 2012, Biology Education Centre and Evolutionary Biology Department, Uppsala University.
Parker Pearson, Mike (1999). The Archaeology of Death and Burial. Sutton Publishing Limited.
Kaaro, Jani (2010). Sääli ja muita syitä ihmissyöntiin. Tiede 11/2010.
Kitzler Åhfeldt, Laila (2010). 3D-scanning at the Archaeological Research Laboratory 2006-2009. Rapporter från Arkeologiska Forskningslaboratoriet 13.
Lappalainen, Mirkka: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697. Siltala, 2012.
Larsson, Åsa M. (2009). Breaking and Making Bodies and Pots. Material and Ritual Practices in Sweden in the Third Millennium BC. AUN 40. Uppsala.
Larsson, Åsa M. (2009). Organized Chaos. Defleshing, cremations and dispersalof the dead in Pitted Ware Culture. Back Danielsson, I.-M., Gustin, I., Larsson, A., Myrberg, N. & Thedéen, S. (eds.) Döda personers sällskap: gravmaterialens identiteter och kulturella uttryck. On the Threshold: Burial Archaeology in the Twenty-first Century. Stockholm Studies in Archaeology 47: 109-130
Marvin, Julia (1998). Cannibalism as an Aspect of Famine in Two English Chronicles. Carlin, Martha & Rosenthal, Joel T. (eds.) Food and Eating in Medieval Europe: 73-86. Cambridge University Press.
Núñez, M. & Lidén K. (1997). Taking the 5000 year old ”Jettböle skeletons” out of the closet: a palaeo-medical examination of human remains from the Aland (Ahvenanmaa) Islands. International Journal of Circumpolar Health. 1997 Apr; 56(1-2): 30-99.
Núñez, M. (1995). Cannibalism on Pitted ware Åland? Karhunhammas 16: 61-68.
Raevaara, Tiina (2013). Ihmissyöntiä meillä ja muualla. Suomen kuvalehden Tarinoita tieteestä –blogi.
Reeves Sanday, Peggy (1986). Divine Hunger: Cannibalism as Cultural System. Cambridge University Press.
Storå, Jan (2001). Reading Bones. Stone Age Hunters and Seals in the Baltic. Stockholm Studies in Archaeology 21. Stockholm.
Tutt, Chad M.A. (2011). Cannibalism Among Fossil Hominids: Is There Archaeological Evidence? Totem: The Unversity of Western Ontario Journal of Anthropology. Vol. 11, Issue 1, Article 17.
KALMISTOPIIRI 