Teemu Väisänen
Kristinuskon historiallisiin vaiheisiin kuuluu useita mielenkiintoisia uskomuksia ja uskonlahkoja, jotka koettelivat katolisen kirkon kärsivällisyyttä ja saivat usein osakseen harhaopin leiman. Yksi tällaisista ryhmittymistä oli sydänkeskiajalla erityisesti Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Italiassa vaikuttaneet kataarit, joiden oppeihin kuului muun muassa Vanhan testamentin luojajumalan tuomitseminen Saatanaksi, eläinperäisten ruokien välttäminen ja kieltäytyminen väkivallasta.
Kataarien vaikutus keskiajalla oli merkittävä ja liikkeen historia liittyy tiiviisti muun muassa dominikaanisen sääntökunnan sekä paavillisen inkvisition syntyyn. Kataarien aika päättyi lopulta yhteen historian suurimmista kansanmurhista ja sitä seuranneisiin vainoihin, jotka tukahduttivat uskonopin lopulta täysin. Nykyään kataarien nimi elää lähinnä Etelä-Ranskan matkailussa, sillä monia turistikohteita markkinoidaan niiden yhteydellä katarismiin.
Hyvien ihmisten alkuperä
Kataarit oli nimitys, jota heidän vastustajansa alkoivat käyttää 1160-luvulla (Kevin 2015: 179). Kataarit sen sijaan kutsuivat itseään yksinkertaisesti ”hyviksi ihmisiksi” tai ”hyviksi kristityiksi” (Kevin 2015: 180).
Kataareihin liittyvä lähdeaineisto on varsin ongelmallinen, sillä lähes kaikki kataareja käsittelevät kirjoitukset ovat peräisin heille vihamielisiltä tahoilta. Tästä johtuen historioitsijat ovat kyseenalaistaneet monet kataarien uskomuksiin ja tapoihin liittyvät käsitykset. Kataarien omista kirjoituksista on säilynyt vain murto-osa. Niihin lukeutuu oksitaaninkielinen käännös Raamatusta sekä kansankielellä ja latinaksi kirjoitettuja apologeettisia kirjoituksia kataariuskon puolustamiseksi. (Kevin 2015: 180.) Kataareihin vihamielisesti suhtautuneiden tahojen kirjoituksiin puolestaan lukeutuvat 1200- ja 1300-lukujen inkvisition asiakirjat, joissa kuvataan myös kataarien itsensä antamia lausuntoja, vaikkakin näiden sisällön todenperäisyyteen on hyvä olla skeptinen (Kevin 2015: 180). Katolilaisuuteen kääntynyt ja Lombardian inkvisition palvelukseen astunut Raynier Sacconi kirjoitti 1200-luvulla summan entisistä uskonveljistään nimellä Summa de Catharis et Pauperibus de Lugduno, josta säilyneet runsaat kopiot viestivät teoksen laajasta vaikutuksesta keskiajalla (Bruschi 2016: 186; Kevin 2015: 181).
Hajanaisten lähteiden perusteeella on kuitenkin päätelty, että kataarit ovat saaneen alkunsa Bulgarian bogomiileista, jotka olivat ryhmä radikaalia askeettisuutta harjoittavia uskovaisia (Kevin 2015: 181). Bogomiilit torjuivat kaikki kristinuskon käytännöt, joille ei löytynyt alkuperää evankelisista lähteistä, eikä heillä siten ollut esimerkiksi kirkkorakennuksia, pappeutta, sakramentteja tai pyhimyksiä. Bogomiilit myös kieltäytyivät seksuaalisuudesta ja paheksuivat lisääntymistä siihen pisteeseen asti, etteivät he suostuneet syömään mitään lisääntymisen kautta syntynyttä tai tähän liittyvää, kuten lihaa, munia, maitoa ja juustoa (Kevin 2015: 181).
Bogomiilien oppeja seuraavia ryhmittymiä alkoi esiintyä aikalaiskirjoituksissa laajalti Euroopassa ja lopulta myös kataarit mainitaan ensimmäisen kerran nimeltä Kölniin sijoittuvassa vuoden 1163 kirjoituksessa (Kevin 2015: 183). Lähteet kuitenkin jatkuvat vähäisinä 1200-luvun puoliväliin saakka, jolloin italialaiset lähteet sekä kataarien omat kirjoitukset alkavat käsitellä laajemmin kataarien uskomuksia, tapoja ja organisaatiota (Kevin 2015: 183).
Kasvissyöntiä ja pasifismia
Kataarien opin keskiössä oli dualismi. Johtuen pohdinnasta liittyen pahan olemassaoloon hyväksi luodussa maailmassa, kataarit tulivat siihen johtopäätökseen, että Vanhan testamentin luojajumala viittasi Saatanaan ja he tuomitsivat esimerkiksi Mooseksen Saatanan sanansaattajaksi. Sen sijaan Jeesuksen nähtiin saarnanneen oikeasta opista ja Uuden testamentin kuvaama apostolinen elämä kuvasti ihanteellista, hyveellistä elämäntapaa. (Kevin 2015: 184.)
Kataarien mukaan ihmiset olivat alun perin enkeleitä, jotka taistelivat Saatanan joukoissa arkkienkeli Mikaelin armeijaa vastaan, minkä johdosta heidät tuomittiin elämään Saatanan luomassa materiaalisessa maailmassa vangittuina tämän luomiin kehoihin (Peters 1980: 132). Mikäli he eivät elämänsä aikana pystyneet sovittamaan katumustaan ja saavuttamaan pelastusta, heidän sielunsa siirtyivät toiseen kehoon ja jälleensyntymisen sykli jatkuisi kunnes he siirtyisivät viimein taivaaseen (Peters 1980: 133).
Kataarien yhteisö jakaantui kahteen ryhmään, joita katolisen kirkon kommentaarit ovat kuvanneet sittemmin nimityksillä täydelliset (perfecti) ja uskovat (credentes). Näistä edellinen viittaa niihin kataareihin, jotka ovat ottaneet Pyhän Hengen kasteen (consolamentum), jonka myötä kataari luopui maallisesta omaisuudestaan, avioliittojen solmimisesta sekä lasten hankkimisesta ja aloitti köyhyydelle sekä saarnaamiselle pyhitetyn apostolisen elämän. (Kevin 2015: 185.)
Myös naiset saivat ottaa Pyhän Hengen kasteen, mutta heillä ei saanut olla lapsia ja heidän tuli kasteen jälkeen pukeutua huntuun, joka kuvasi kieltäytymistä seksuaalisesta toiminnasta (Kevin 2015: 186). Mikä teki kataareista kuitenkin varsin poikkeuksellisia useisiin muihin keskiajan kristittyihin suuntauksiin ja lahkoihin verrattuna, oli kasteen saaneiden naisten oikeus saarnata ja tarjota sielunhoitoa. Kataareja ei kuitenkaan voida kutsua aikakautensa feministeiksi, sillä ainakin ranskalaiset kataarit omaksuivat 1400-luvulla misogynistisiä oppeja ja opettivat naisen voivan saavuttaa pelastuksen vain jälleensyntymällä ensin mieheksi. (Kevin 2015: 186).
Tavalliset uskovat eivät noudattaneet yhtä ankaraa askeettisuutta, mutta heiltä odotettiin myös synnitöntä, yksinkertaista elämää. Bogomiilien tapaan kataarit kieltäytyivät lihan, maidon ja juuston syömisestä. Kala oli heille kuitenkin sallittua, sillä niiden uskottiin spontaanisti ilmestyneen järviin, liittymättä täten lisääntymiseen (Kevin 2015: 187). Vaikka kasvissyönti ei ollut keskiajalla täysin poikkeuksellista ja se kuului myös monien katolilaisten munkkien elämäntapoihin, katolilaiset uskonoppineet näkivät kataarien kasvissyönnin lähteneen vääristä lähtökohtista ja olleen näin yksi keskeinen osoitus harhaoppisuudesta (Spencer 2016: 157).
Kataarit kieltäytyivät myös valojen vannomisesta ja väkivallanteoista (Kevin 2015: 187) Kataarit veivät bogomiileilta omaksumansa pasifistisen doktriinin entistä pidemmälle ja on esitetty, että kataarit olisivat olleet ensimmäinen pasifismia harjoittanut ryhmittymä keskiajan Euroopassa (Brock 2015: 26). Inkvisitiolähteiden mukaan kataarit olisivat argumentoineet, että kenenkään ei ollut oikeutettua puolustaa itseään tavalla, joka voisi vahingoittaa hyökkääjää, ja siksi hyökkääjän tappaminen itsepuolustuksena tai taistelussa oltaisiin tulkittu murhaksi (Brock 2015: 27).
Käännytyksestä kansanmurhaan
Katolinen kirkko oli tietoinen kataarien saarnaamasta sanomasta ja sen leviämisestä etenkin Etelä-Ranskan Oksitanian alueella. Niinpä paavit lähettivät erityisesti sisterssiläissaarnaajia kataarivaltaisille alueille 1100-luvun puolivälistä alkaen, mutta edes yksi sisterssiläisten merkittävimmistä uskonoppineista, Bernhard Clairvauxlainen, ei onnistunut saavuttamaan merkittäviä tuloksia (Marvin 2008: 2). Vuonna 1177 Toulousin kreivi Raimund V valitti kirjeessään sisterssiläisten pääluostarin Citeuax’n apotille, kuinka ”meidän maillamme pienet ketut repivät alas ne viiniköynnökset, jotka kirkon käsi istutti”. Hänen mukaansa harhaoppi oli levinnyt alueen papistoon, joka puolestaan opetti sitä edelleen kaikelle kansalle (Pegg 2008: 50).
Epäonnistuneeseen käännytystyöhön osallistui myös espanjalainen pappi Dominicus de Guzmán, joka tulkitsi käännytystyön vaativan onnistuakseen vahvempaa koulutusta teologiassa ja saarnaamisessa (Kevin 2015: 211). Tämä käsitys oppineisuudesta yhdistettynä köyhyyteen ja luostaritapoihin loi sittemmin perustan dominikaanisääntökunnalle (Kevin 2015: 212). Sääntökunnan yhteys kataareihin ei myöskään rajoittunut vain perustamisvaiheisiin, vaan oppineet dominikaanit nostettiin sittemmin 1200-luvulla paavillisen inkvisition keskiöön ansaiten liikanimen domini canes (”Herran koirat”) (Kevin 2015: 223).
Kataareja vastaan suunnattu käännytystyö otti sittemmin aggressiivisemman muodon ristiretkipaavina tunnetun Innocentius III:n noustua Pyhän Pietarin valtaistuimelle. Hänen kauteensa ajoittuvat neljäs ja viides ristiretki sekä kiihtyvä ristiretkitoiminta myös kristikunnan sisäisillä alueilla aina Iberian niemimaalta Baltiaan. Ei liene siis ihme, että Innocentius III käänsi katseensa myös Etelä-Ranskan kataareihin ja vaati paikallisia ruhtinaita sekä Ranskan kuningasta liittymään harhaopin kitkemiseen väkivalloin. (Marvin 2008: 3.)
Kun paavin legaatti murhattiin salaperäisesti matkalla tapaamasta kataareja tukenutta Toulousen kreivi Raimund VI:tta vuonna 1208, paavi hyödynsi tilaisuutta kutsuen kokoon ristiretkeläisten armeijan kataareja sekä näiden suojelijoita vastaan (Marvin 2008: 4). Alkoi useita vuosia kestänyt brutaali taisteluretki (niin sanottu albigenssiristiretki) Etelä-Ranskan alueella, minkä myötä myös Raimund muutti kantansa ja liittyi itsekin ristiretkeläisten joukkoon (Kevin 2015: 199). Useat kataareille myönteiset kaupungit, kuten Béziers ja Carcassonne, kukistuivat ja kaupunkien kataarit joutuivat pakenemaan ilman omaisuutta (Kevin 2015: 200).
Ristiretken kuolonuhrien tarkasta määrästä ei ole tietoa, mutta useita arvioita on esitetty välillä 200 000–1 000 000, minkä myötä ristiretki voidaan laskea maailman suurimpien kansanmurhien joukkoon (Tatz & Higgins 2016: 214; Robertson 1902: 254). Ristiretki ei kuitenkaan päättänyt kataarien vainoa, vaan päinvastoin se asetti kaupungeista ulos ajetut uskovaiset alttiiksi jatkuville väkivallanteoille ja lopulta myös paavilliselle inkvisitiolle. Yhdessä muun muassa väkivallanuhan sekä dominikaanien ja fransiskaanien vahvan saarnaustyön kanssa inkvisitio onnistui tavoitteessaan tukahduttaa kataarien opit Euroopasta, mutta se oli vasta alkusoittoa katolilaisen kirkon kohtaamille monille sisäisille skismoille (Kevin 2015: 209).
Tutkimuskirjallisuus
Brock, P. 2015. Pacifism in Europe to 1914. Princeton University Press, Princeton.
Bruschi, C. 2016. Converted-Turned-Inquisitors and the Image of the Adversary: Ranier Sacconi Explains Cathars. A. Sennis (toim.) Cathars in question. York Medieval Press, York: 185–207.
Kevin, M. 2015. Medieval Christianity: a new history. Yale University Press, Lontoo.
Marvin, L. 2008. The Occitan War: a military and political history of the Albigensian Crusade, 1209-1218. Cambridge University Press, Cambridge.
Pegg, M. 2008. A most holy war: the Albigensian Crusade and the battle for Christendom. Oxford University Press, Oxford.
Peters, E. 1980. Heresy and authority in medieval Europe: documents in translation. University of Pennsylvania Press, Philadelphia.
Robertson, J. 1902. A Short History of Christianity. Watts & Co, Lontoo.
Spencer, C. 2016. Vegetarianism: A History. Grub Street, Havertown.
Tatz, C. & Higgins, W. 2016. The Magnitude of Genocide. ABC-CLIO, Santa Barbara.
KALMISTOPIIRI 