Marja Pirttivaara – FT, MBA.
Pidin Helsingin yliopiston Luupirissä esitelmän ”DNA ja arkeologia – vanhoja näytteitä, uutta perspektiiviä”. Muinais-DNAta (aDNA) pystytään tutkimaan parhaiten luista ja usein hampaista. Halusin pitää heräte-esitelmän, joten kirjasin kalvoihin kirjallisuusviitteitä ja hyödyllisiä linkkejä.
Muinais-DNAta voidaan käyttää esim. yksilön tunnistamiseen (isälinjat, äitilinjat, sukulaisuussuhteet – vrt Richard III) sekä evoluution, migraation ja asuttamisen, muinaisen ruokavalion ja sairauksien sekä eläinten ja kasvien alkuperän selvittämiseen. Perushaasteina on, että DNA alkaa hajota heti kuoleman jälkeen ja näytteisiin tulee mukaan kontaminaatiota. Kontaminaatiota voi tulla, kun luut ovat vielä kalmistossa, löytö-, käsittely- ja säilytysvaiheessa sekä laboratoriossa. Kun käsittelette luita, älkää pidelkö niitä paljain käsin ja kuolaamistakin on syytä välttää. Laboratoriokäsittely on oma taiteenlajinsa, johon voi tutustua mm. lukemalla Jennifer Raffin blogia “How to tell an ancient DNA study is legitimate?” Suosittelen erityisesti luettavaksi Svante Pääbon tuoretta kirjaa Neanderthal Man: In search of Lost Genomes (Basic Books, 2014). Pääbo kertoo kontaminaatio-ongelmista ja niiden ratkaisemisesta hyvin konkreettisesti ja eloisasti. Myös ISOGGin (International Society of Genetic Genealogy) Ancient DNA -sivuille on koottu paljon hyödyllistä tietoa ja linkkejä.
Katso myös:
Lehikoinen, M. 2011. Näkökulmia ruumishautatutkimukseen. Kalmistopiiri.
Sundell, T. & Putkonen M. 2011. DNA-tutkimuksen huomioiminen arkeologisella kaivauksella ja jälkitöissä. Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät. Museoviraston verkkojulkaisu.
Kirjallisuutta:
Brown TA & Brown K. 2011. Biomolecular Archaeology: An Introduction. Wiley Blackwell. Oxford.
Matisoo-Smith E, Horsburgh KA. DNA for Archaeologists. Left Coast Press, 2012. Walnut Creek.
Pääbo, S. 2014. Neanderthal Man: In search of lost genomes. Basic Books. New York.
KALMISTOPIIRI 