Voiko olla mahdollista, että Suomesta löytyisi lisää venepolttohautoja? (Lukijan kysymys)
Veneeseen tai laivaan tehtyjä hautauksia tunnetaan eri kulttuureista eri aikakausilta. Norjalaisen jaon mukaan laivahautauksesta voi puhua, jos hautauksessa käytetty alus on yli 15 metriä pitkä, muussa tapauksessa kyseessä on vene (Opedal 1998: 29). Suomesta ja lähialueilta tunnetaan rautakaudella veneisiin tehtyjä hautauksia, joten täysin mahdotonta uusien löytyminen ei ole. Suomen ja lähialueiden venehautaukset ajoittuvat keskiselle ja nuoremmalle rautakaudelle, merovingi- ja viikinkiajalle (karkeasti 500-1000 -lukujen välille).
Kaikki Suomesta tunnetut, venehautojen jäänteiksi tulkitut löydöt ovat peräisin polttohautauksista. Lähialueilta tunnetaan sekä ruumis- että polttohautauksia. Merovingiajalla (noin 550-800) laivoihin ja veneisiin tehtyjä, runsain antimin varustettuja ruumishautauksia esiintyy etenkin Upplannissa (mm. Vendel ja Valsgärde) ja Englannissa (mm. Sutton Hoo ja Snape). Myös Suomen venehautauksia on pidetty pääasiassa merovingiaikaisina, mutta esimerkiksi Vähänkyrön Kaavontönkästä löytyneet karhun kynnet on pari vuotta sitten ajoitettu 900-luvulle, viikinkiajalle (lue lisää tästä).
Viikinkiajalla venehautaustraditio muutti hieman muotoaan. Englannista se hävisi muilta kuin skandinaavisten uudisasukkaiden asuttamilta pohjoisilta alueilta, mutta Skandinaviassa se yleistyi ja levisi huomattavasti aikaisempaa laajemmalle alueelle. Hautaukset eivät kuitenkaan olleet enää aina yhtä suurellisesti varustettuja kuin aiemmin. Viikinkiajalla veneisiin on haudattu Skandinaviassa sekä polttamalla että polttamatta. Islannin ja Britteinsaarten viikinkiaikaiset venehautaukset ovat puolestaan pääasiassa ruumishautauksia.
Venehautauksen tunnistaminen polttokenttäkalmistosta, jossa esineistö ja luut sijaitsevat hajallaan, on vaikeaa. Poltettaessa vene tuhoutuu kokonaan ja vain rakentamisessa käytetyt rautaniitit jäävät jäljelle. Aina ei voi varmuudella sanoa, ovatko löydetyt niitit peräisin veneistä vai esimerkiksi puuarkuista. Rovion rakennusmateriaalina on myös voitu käyttää vanhoja veneitä, jolloin kalmistoon päätyy veneen niittejä ilman, että kyseessä on venehautaus. Mielestäni venehautatulkintoihin, jotka perustuvat hajallaan kalmistosta löytyneisiin niitteihin, tulisi suhtautua kriittisesti. Käytännössä suurin osa suomalaisista venehautatulkinnoista on kuitenkin tehty polttokenttäkalmistoista löytyneiden niittien perusteella.
Ensimmäinen Suomen alueelta löytyneitä venehautauksia listannut oli Gunlög Andersson (1963). Tulkinnassa hänellä oli tietyt kriteerit, joista Eeva Raike (1963: 19) puolestaan on halunnut joustaa. Anderssonin mukaan venehautauksen tunnistamiseksi riittää 50 muutaman neliömetrin alueelta löydettyä niittiä, joiden pituus vastaa muista venehautauksista löydettyjä. Myös Raikkeen mukaan 50 niittiä riittää, mutta niiden sijainnilla ole yhtä suurta merkitystä kuin Andressonin esittämässä tulkinnassa. Michael Müller-Willen (1970) mukaan varsinaisena venehautauksena voi kuitenkin pitää vasta sata niittiä sisältävää hautaa. Englannissa sellaisia hautauksia, joissa vainajan mukaan on asetettu vain muutamia niittejä, on pidetty rituaalisina venehautauksina (Brookes 2007).
Venepolttohautauksen tunnistaminen riippuu veneen osien lisäksi löytökontekstista. Vuonna 1883 Hjalmar Appelgren tutki Perniön Yliskylästä hautauksen, jossa pieneltä, nokiselta alalta löytyi useita aseita sekä kilvenkupuroita, jotka oli täytetty yli 800:lla veneen niitillä. Veneen pituudeksi on niittausnaulojen määrän perusteella arvioitu noin 15 metriä. Vuonna 1914 A. M. Tallgren tutki Kaarinan Ristimäellä rautakautista polttokenttäkalmistoa, jossa oli todennäköisesti yhdellä kertaa maahan asetettuja esinekeskittymiä. Tallgrenin mukaan samaan kalmistoon on tehty myös venehautaus, sillä esinelöytöjen joukossa oli noin tuhat niittausnaulaa. Veneen jäännöksiksi hän tulkitsi myös rautaisten vanteiden kappaleet.
Suomesta ei ole löytynyt lainkaan veneisiin tehtyjä ruumishautauksia. Matts Dreijer tulkitsi 1970-luvulla Ahvenanmaan Karrbölen viikinkiaikaisen haudan 8 veneeseen tehdyksi ruumishaudaksi, mutta myöhempi kriittinen tarkastelu on kyseenalaistanut venehautatulkintaa (Lindholm 1998). Teoriassa veneeseen tehdyn ruumishautauksenkaan löytyminen Suomesta ei olisi mahdotonta. Polttamattomana tehty venehautaus maatuisi Suomen happamassa maaperässä nopeasti, mutta se olisi luultavasti tunnistettavissa niittien sijainnin ja maatuneen orgaanisen aineksen maahan jättämien värjäymien perusteella. Osa vainajan luista voisi myös hyvällä onnella olla osittain säilyneenä, samoin hammaskiille. Kuten kaikki hautaukset, venehaudan tunnistaminen vaatisi tarkkaa dokumentointia, ja lisäksi riittävän suuren kaivausalueen avaamisen. Laivahauta voisi myös erottua maastossa kumpareena tai veneen muotoisena painanteena. Polttohautojen kohdalla maan pinnalle ei yleensä erotu mitään, mistä etukäteen voisi venehautauksen tunnistaa.
Vastaus: Ulla Moilanen – Turun yliopisto
Voit esittää oman kysymyksesi tällä sivulla.
Kirjallisuutta:
Andersson, G. 1963. Boat Graves in Finland. Suomen Museo LXX: 5-23.
Brookes, S. 2007. Boat-rivets in pre-Viking Kent: Reassessing Anglo-Saxon Boat-Burial Traditions. Medieval Archaeology vol. 51: 1-18.
Carver, M. O. H. 1998. Sutton Hoo: Burial Ground of Kings? University of Pennsylvania Press.
Crumlin-Pedersen, O. & Thye, B. M (eds.). 1995. The Ship as a Symbol in Prehistoric and Medieval Scandinavia. Publications from the National Museum Studies in Archaeology & History Vol. I., Copenhagen.
Dreijer, M. 1970. Skelettgravarna i Karrböle, Jomala. Åländsk odling 1970: 3-16.
Gerds, M. 2006 Scandinavian Burial Rites on the Southern Baltic Coast. Andrén et al. (eds.) Old Norse religion in long-term perspectives: origins, changes and interactions. Vägar till Midgard 8: 153-158.
Lamm, J.P. & Nordström, H.-Å. (eds.). Vendel Period Studies. Transactions of the Boat-Grave Symposium in Stockholm, February 2-3, 1981. Stockholm.
Larsson, G. 2007. Ship and Society: Maritime Ideology in Late Iron Age Sweden. Uppsala Unversitet.
Lindholm, M. 1998. Låg här en båt begraven? En kritisk granskning av en förmodad båtgrav i Karrböle, Jomala. Åländsk odling 58: 124-138
Matikka, H. 2000. Perniön Yliskylän kappelin venepolttohauta. Nautica Fennica 2000: 90-113. Helsinki.
Müller-Wille, M. 1970. Bestattung im Boot. Studien zu einer nordeuropäischen Grabsitte. Offa vol. 25/26 1968/69 (1970), Neumünster.
Müller-Wille, M.1974. Boat-graves in Northern Europe. International Journal of Nautical Archaeology vol 3, issue 2: 187-204.
Nordahl, E. 2001. Båtgravar i Gamla Uppsala. Spår av en vikingatida högreståndsmiljö. Aun 29, Uppsala.
Næss, J-R. 1970. Grav i båt eller båt i grav. Stavanger Museum Årbok 1969: 57-76.
Opedal, A. 1998. De glemte skipsgravene. Makt og myter på Avaldsnes. Arkeologisk museum i Stavanger, Stavanger.
Raike, R. 1996. Venepolttohautaus Suomen rautakaudessa. Muinaistutkija 2/1996: 19-24.
Tallgren, A. M. 1918. Venehautaus Aurajoen suulla yli 1000 vuotta sitten. Muinaistutkimuksen työmaalta: 27-36.
KALMISTOPIIRI 