Jere Leppänen – Turun yliopisto
Uhraaminen – niin ihmisten, eläinten kuin esineidenkin – on ollut osa ihmisten elämää kivikaudelta lähtien (Bremmer 2007, 2). Nyky-yhteiskunnan näkökulmasta uhraaminen tuntuu arkaaiselta ja elävien olentojen rituaalinen tappaminen barbaarimaiselta. Niin eläimiä kuin ihmisiäkin on kuitenkin uhrattu lähes jokaisessa uskonnossa jossain vaiheessa ja joka maailman kolkassa (Green 1998, 170; Bremmer 2007, 3). Euroopassa ihmisuhrausta esiintyi läpi koko esihistorian.
Uhraukselle on ominaista esineen, eläimen tai ihmisen luovuttaminen jumalille tai muulle yliluonnolliselle jotain haluttua vastalahjaa vastaan (Green 1998, 170). Kyseessä on siis vaihtokauppa maallisen ja yliluonnollisen välillä. Toisaalta uhri saattaa olla myös kiitoslahja jumalille jostakin jo tapahtuneesta. Uhrausta on useimmiten, joskaan ei yksimielisesti, pidetty uskonnollisena tapahtumana (Schwartz 2012, 1-2).
Ihmisuhrauksen syitä tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon, että kaikissa kulttuureissa ihmisen rituaalinen tappaminen ei välttämättä eronnut merkittävästi eläimen tappamisesta. Toisaalta eläin- ja ihmisuhrin välille ei voida vetää suoraa yhteyttä (Green 1998, 171). Uhrattavalla asialla on aina tietty arvo, joka tekee siitä luopumisen merkitykselliseksi. Uhrin arvo on sitä suurempi, mitä enemmän siitä luopuminen haittaa luovuttajaa (Schwartz 2012, 4). Uhrilahjan arvo määräytyy yhteisön omien arvostusten mukaan ja tämä arvo saattoi menneisyydessä johtua suoraan sen taloudellisesta hinnasta tai uhrin symbolisesta merkityksestä (Green 1998, 171). Ihmisen elämä voidaan helposti mieltää eläintä tai esinettä arvokkaammaksi, mutta menneisyydessä ei näin ole aina välttämättä ollut. Kaikilla ihmisillä ja heidän elämillään ei myöskään ollut välttämättä samaa arvoa, joka saattoi määräytyä esimerkiksi sosiaalisen aseman perusteella (Green 1998, 171). Ihmisuhrauksen syyt ovat olleet moninaisia, mutta yhteistä niille on ollut ajatus lahjan tarjoamisesta yliluonnolliselle. Taustalla on voinut olla myös ajatus jumalien elämän mahdollistamisesta: aivan kuten ihmisten myös jumalten saatettiin ajatella tarvitsevan ravintoa (Schwartz 2012, 5; Green 1998, 173).
Uhraamisella saattoi olla myös maallisia aspekteja: vain osa yhteisöstä sai uhrata, jolloin uhraaminen vahvisti sosiaalista hierarkiaa (Schwartz 2012, 8). Tämä kulkee käsi kädessä sen ajatuksen kanssa, että ihmisten uhraaminen olisi ollut vain sellaisten suurten yhteisöjen tapa (Schwartz 2012, 8), jotka eivät kärsi väestön vähenemisestä (Bremmer 2007, 4). Ihmisuhrausta suoritettiin oletettavasti etenkin yhteisön ollessa avun tarpeessa (Davidson 1988, 67). Esimerkiksi ennen kristinuskon tuloa Skandinaviassa mahdollisesti uhrattiin kuninkaita huonojen satojen vuoksi (Davidson 1988, 66). Tavallisesti ihmisuhrit ovat kuitenkin olleet yhteisön ulkopuolisia henkilöitä (Bremmer 2007, 5). Rautakauden sakseilla ja skandinaaveilla ensisijaisia uhreja olivat rikolliset ja sotavangit, mutta jos näitä ei ollut saatavilla, viattomatkin kelpasivat (Davidson 1988, 61). Tällä tavoin vältyttiin ihmisuhrauksen vastustamiselta yhteisön sisällä (Bremmer 2007, 5).
Rikollisen tai sotavangin uhraaminen saattoi toisaalta olla yhtä hyvin teloitus, jossa hengen riistämiseen liitettiin yliluonnollisia uskomuksia. Uhrauksen erottaminen teloituksesta tai muusta rangaistuksesta onkin arkeologisessa aineistossa hyvin hankalaa. Samoin uhraamalla surmaaminen ja vainajalle kuoleman jälkeen tehdyt rituaaliset toimenpiteet saattavat näyttää arkeologisesti samalta (Green 1998, 174). On kuitenkin olemassa tiettyjä piirteitä, jotka saattavat viitata ihmisjäännöksen olleen rituaalinen uhri. Esimerkiksi eläinten uhraamiseen liittyi usein raajojen sitomista ja väkivaltainen kuolema (Schwartz 2012, 12). Sama saattaisi päteä tietyissä tilanteissa myös ihmisuhrien kohdalla, vaikka teloitus ja kidutus saattavat johtaa samanlaisiin merkkeihin ihmisjäännöksissä. Väkivallalla saattaa toisaalta olla merkitystä itse uhraamisrituaalissa. Esimerkiksi Gallian ja Britannian rautakauden kulttuureissa väkivalta kuvasti voimaa (Green 1998, 172). Miranda Green (1998, 179) puhuukin ihmisuhrien yhteydessä liioitellusta väkivallasta (overkill). Tällaista on esimerkiksi rautakautisessa La Tène –kulttuurissa suoritettu kasvojen kuorinta (Green 1998, 180). Liiallisen väkivallan piiriin voisi katsoa kuuluvan myös verenvuodatuksen ja –keräyksen, joita harjoitettiin suurissa osissa Eurooppaa rautakaudella (Green 1998, 173).
Ihmisuhrauksen mahdollisuutta pohtiessa voidaan miettiä, olisiko uhraus yhdistettävissä johonkin tapahtumaan, kuten syntymään, kuolemaan tai häihin (Schwartz 2012, 14). Lisäksi uhraukseen tulisi liittyä jollakin tavalla ilmenevä uskonnollinen konteksti (Schwartz 2012, 12). Rakentamisen yhteydessä vakaan rakennuksen takaamiseksi tehdystä niin sanotusta rakennusuhrauksesta kertoo vainajan sijainti rakennuksen välittömässä läheisyydessä (Schwartz 2012, 13). Tällaisia tapauksia tunnetaan esimerkiksi kelttiläisen rautakauden Irlannista (Borsje 2007, 45).
Koska ihmisuhraus ei aina ole arkeologisesti todennettavissa, on ihmisuhrauksen tutkimuksessa käytetty usein apuna kirjallisia lähteitä. Rautakautisen Pohjois-Euroopan uhraustapoja ovat kirjanneet ylös esimerkiksi kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittajat (mm. Green 1998, Davidson 1988). Germaanien ja skandinaavien rituaaleista on mainintoja myös keskiaikaisissa teksteissä (mm. Davidson 1988, 59). Irlannin kelttien uhraamisesta on kirjoitettu myös myöhemmissä kristillisissä teksteissä (Borsje 4 2007, 31). Kirjallisten lähteiden tuoma apu arkeologisten löytöjen ymmärtämisessä onkin arvokasta, mutta toisaalta varhaisia kirjallisia lähteitä on lähestyttävä kriittisesti. Kirjoituksissa on saatettu koettaa mustamaalata vihollisten ja eri uskontoihin kuuluneiden uskomuksia ja tapoja liioittelemalla näiden barbaarisuutta, esimerkiksi kannibalismin suhteen (Bremmer 2007, 9). Kristityt kirjoittajat ovat myös voineet sensuroida viittauksia uhraamiseen ja pakanajumaliin (Borsje 2007, 53). Lisäksi klassiset kirjoittajat ovat saattaneet kertomuksilla pyrkiä korostamaan vieraiden kulttuurien erilaisuutta (Green 1998, 186).
Välimeren kulttuurien uhraustavoista kertovat alueella kirjoitetut tekstit (mm. Bremmer 2007). Monet antiikin Kreikan uhraamiseen liittyvistä myyteistä keksittiin selittämään uhraamisen alkuperää (Hughes 1991, 3). Teksteissä ihmisuhrauksesta puhutaan samalla tavalla kuin eläintenkin uhraamisesta (Hughes 1991, 4). Arkeologisia todisteita Välimeren alueen ihmisuhrauksesta on etsitty muun muassa Kreetalta, josta siitä on löydetty pronssikautisia (n. 1700 eaa.) viitteitä (Hughes 1991, 13-17). Antiikin Roomassa ihmisuhrausta harjoitettiin ainoastaan erityisissä tapauksissa, mutta se ei kuitenkaan ollut tavanomaista. Ihmisiä voitiin uhrata tietyille jumalille tai mahdollisesti taisteluiden jälkeen (Green 1998, 171). Roomalaisen ihmisuhrauksen vahvistaa muun muassa se, että ihmisten uhraaminen kiellettiin lailla 97 eaa. (Green 1998, 172).
Pohjois-Euroopassa on tehty lukuisia suoruumislöytöjä, jotka usein on tulkittu ihmisuhreiksi (Ravn 2010, 116). Ruumiit ajoittuvat myöhäiselle pronssikaudelle (Ravn 2010, 112) ja varhaiselle rautakaudelle (Lynnerup 2015, 1007). Suoruumiit ovat säilyneet hyvin kylmästä, märästä ja hapettomasta suoympäristöstä johtuen (Lynnerup 2015, 1007). Suoruumiit liitettiin ihmisuhraukseen jo 1950-luvulla, kun havaittiin yhteys soihin uhrattujen esineiden ja ruumiiden välillä (Ravn 2010, 116). Ihmisuhrausteoriaa on perusteltu soiden käytöllä muuhunkin uhraamiseen sekä poikkeavalla ruumiin käsittelyllä, sillä alueen vallitseva hautaustapa aikakaudella oli polttohautaus. Kuitenkin vainaja saatettiin haudata veteen ilman, että kyseessä olisi ollut uhraus. Suoruumiissa on usein merkkejä väkivallasta, mikä on tukenut uhraustulkintaa (Davidson 1988, 61; Ravn 2010, 116). Osalla suoruumista on kaulan ympärillä ollut naru (Lynnerup 2016, 1011), ja tällaisten yksilöiden on ajateltu kuolleen Odin-jumalaa edeltäneen ”hirtettyjen jumalan” kunniaksi (Ravn 2010, 116). Odinille on kirjallisten lähteiden mukaan hirtetty vielä viikinkiajalla (Davidson 1988, 64). Suurella osalla suoruumiista ei kuitenkaan ole merkkejä hirttämisestä, joten vain osa löydöistä voitaisiin käsittelytavan perusteella tulkita juuri tälle jumalalle osoitetuksi.
Toisaalta suoruumiita on tulkittu myös hedelmällisyyskultin uhreiksi (Ravn 2010, 116). Roomalaiset kirjoitukset pohjoiseurooppalaisista uhraustavoista vaikuttavat vahvistavan osan suolöydöistä uhreiksi (Davidson 1988, 62). Myös pronssi- ja rautakautta vanhempia suoruumiita on löydetty. Esimerkiksi Tanskasta Sigersdalin suosta 1940-luvulla löytyneet kaksi ruumista on ajoitettu neoliittiselle kivikaudelle noin 3500 eaa. (Bennike & Ebbesen 1986, 85). Sigersdalin ruumiit muistuttavat myöhempiä suoruumislöytöjä: ruumiit olivat hyvin säilyneitä, niissä oli mahdollisia väkivallan merkkejä, toisen ruumiin kaulan ympärillä oli naru ja ruumiiden läheisyydessä oli eläinten luita (Bennike et al. 1986, 86). Vainajat kuuluvat suppilopikarikulttuuriin, jonka piiristä tunnetaan myös muutamia muita suoruumiita, joilla saattaa olla yhteyksiä kultilliseen toimintaan (Bennike et al. 1986, 101). Tanskasta tunnetaan lisäksi suolöytöjä, joissa on pieniä kasoja eläinten ja ihmisten luita. Tällaisia on ajoitettu niin neoliittiselle ajalle kuin pronssi- ja rautakaudellekin. Luut on usein yhdistetty jonkinlaiseen rituaalinomaiseen ateriointiin (Bennike et al. 1986, 101).
Yleisemmin juhliin ja aterioihin liittyvää ihmisuhrausta tunnetaan rautakautisesta Euroopasta (Davidson 1988, 58). Tällaista tapaa harjoittivat ainakin keltit, germaanit ja skandinaavit (Davidson 1988, 36). Ruotsissa viikinkiajalla sanotaan kokoonnutun joka yhdeksäs vuosi Uppsalaan uhraamaan eläimiä ja ihmisiä Odinille kiitokseksi kuluneesta vuodesta (Davidson 1988, 59). Ihmisuhraus juhlien yhteydessä näyttäisikin olleen yhteinen piirre rautakauden pohjoiseurooppalaisille kulttuureille (Davidson 1988, 67). Uhraaminen jaksotti vuotta ja toi yhteisöjä yhteen, etenkin kun uhraaminen tapahtui tietyissä keskuksissa. Rautakauden edetessä ihmisuhraus muuttui Skandinaviassa kuitenkin yhä harvinaisemmaksi, ja viikinkiajalla ihmisiä uhrattiin enää mahdollisesti ainoastaan Uppsalan kaltaisissa keskuksissa (Davidson 1988, 68).
Yksi Euroopan alueella tunnettu ihmisuhrauksen muoto on niin sanottu palvelijauhraus (retainer sacrifice). Tässä korkea-arvoisen henkilön kuollessa surmataan alempiarvoinen palvelija tai orja, joka haudataan isäntänsä/emäntänsä mukana (Green 1998, 183). Tavan taustalla saattoi olla ajatus, että palvelijat jatkaisivat palvelemista myös tuonpuoleisessa (Schwartz 2012, 6). Palvelijoiden uhraamisesta on mahdollisesti viitteitä muun muassa viikinkiajan skandinaavisista laivahautauksista (Davidson 1988, 65). Palvelijauhrauksen uhrien tunnusmerkkinä on pidetty muun muassa sitä, että näiden vainajien mukana ei ole samaa määrää esineitä kuin itse päähautauksessa, minkä lisäksi uhratussa ruumiissa saattaa olla merkkejä väkivallasta, esimerkiksi katkaistu pää (Schwartz 2012, 13). Toisaalta on ehdotettu, että palvelijauhraukset olisivatkin saattaneet olla suruitsemurhia (Schwartz 2012, 7).
Myös Länsi-Euroopasta on joitakin arkeologisia ja kirjallisia todisteita ihmisuhrauksesta rautakaudella (Green 1998, 174). Gallialaisten ja brittien yhteisöissä uhraamisella oli usein yhteys metsästykseen ja sotimiseen (Green 1998, 172-173) ja muun muassa nykyisen Saksan alueella sotavankeja voitiin uhrata sodan jälkeen (Bremmer 2007, 8). Briteissä roomalaisten tulo saattoi, ainakin virallisesti, lopettaa ihmisuhrauksen (Green 1998, 172). Irlannista tunnetaan aikuisten ja nuorten lasten yhteishautauksia, joissa lasten on tulkittu olevan uhreja – nämä olisivat voineet palvella vanhempiaan tuonpuoleisessa (Green 1998, 184). Lasten uhraamisesta on viitteitä myös rautakautisesta Britanniasta (Green 1998, 185).
Ihmisuhrausta on siis harjoitettu monessa kristinuskoa edeltäneessä kulttuurissa Euroopassa. Uhraamisen taustalla on ollut eri syitä, mutta tavan ytimessä on aina ollut yhteys yliluonnolliseen; kommunikointi tämän kanssa ja vastalahjojen havittelu. Ihmisuhraus liittyi usein suuriin, elämää mullistaviin tapahtumiin tai yhteisöä koetteleviin kokemuksiin. Näiden pohjalta voisi siis lähestyä ihmisuhraukseen liittyviä arkeologisia löytöjä ja pohtia, mikä uhraamiseen on johtanut ja onko tästä mahdollisesti arkeologisesti todennettavia merkkejä.
—––
Teksti pohjautuu esseeseen, jonka kirjoittaja laati Turun yliopistossa järjestetyllä kurssilla Hautaustapojen arkeologiaa: Fokuksena ruumishautaus Euroopassa.
Käytetyt lähteet:
Bennike, P. & Ebbesen K. (1986) The Bog Find from Sigersdal. Kääntänyt Rowley Conwy, P. Journal of Danish Archaeology, 5:1, 85-115.
Borsje, J. (2007) Human Sacrifice in Medieval Irish Literature. Teoksessa Bremmer, J. N. (toim.) The strange world of human sacrifice. Leuven: Peeters, 31-54.
Bremmer, J. N. (2007) Human Sacrifice: A Brief Introduction. Ibidem, 108.
Dandoy, J. R., Selinsky, P. & Voigt, M. M. 2002. Celtic Sacrifice. Archaeology, Vol. 55, Nr 1, Jan/Feb 2002.
Davidson, H. (1988) Myths and Symbols in pagan Europe: Early Scandinavian and Celtic religions. Syracuse: Syracuse University Press.
Green, M. (1998) Humans as Ritual Victims in the Later Prehistory of Western Europe. Oxford Journal of Archaeology, 17: 2, 169-189.
Hemmendorff O. (1984) Människooffer. Ett innslag i jarnalderens gravritualer, belyst av ett fynd i Bollstanäs, Uppland. Fornvännen 79 (1984), 4–12.
Hughes, D. (1991) Human sacrifices in ancient Greece. Oxon: Routledge
Lynnerup, N. (2015) Bog Bodies. The Anatomical Record 298: 1007–1012.
Ravn, M. (2010) Burials in Bogs: Bronze and early Iron age bog bodies from Denmark. Acta Archaeologica 81, 112-123.
Schwartz, G. (2012) Archaeology and Sacrifice. Teoksessa Porter, A. & Schwartz, G. (toim.) Sacred killing: the archaeology of sacrifice in the ancient Near East. Winona Lake: Eisenbrauns, 1-32.
KALMISTOPIIRI 