Minulle väitettiin, että naissoturit muinaisuudessa olisivat täysin feminististä propagandaa eikä sellaisia ole ollut ennen 1900-lukua kun tuliaseet tasoittivat naisten ja miesten välisiä fyysisiä eroja. Pitääkö tämä paikkansa? – Lukijan kysymys
Naisten aseman ymmärtäminen menneisyydessä vaatii teoreettiseksi taustakseen genderarkeologiaa. Genderarkeologia pyrkii tutkimaan fyysisen ja sosiaalisen sukupuolen rakentumistapaa sekä rooleja, joita eri yhteisöissä on eri sukupuolille annettu eri aikoina. Genderarkeologia on yläkäsite, jonka alle syntyi 1970-80-luvuilla niin sanottu feministinen arkeologia. Sen tavoitteena on ollut menneisyyden naisten ja naiseuden tutkimus. Feminististä arkeologiaa on tosin myös kritisoitu esittämällä sen heijastavan nykyistä länsimaista naiskäsitystä esihistoriaan. Toisaalta arkeologia on kehittynyt pääasiassa 1800–1900-lukujen vaihteessa, jolloin menneisyyteen on puolestaan voitu peilata kyseisen ajankohdan normeja ja käsityksiä esimerkiksi juuri naisista. (Esim. Conkey & Gero 1997; Gilchrist 1999; Nixon 1994; Sørensen 2000).
Naissotureita esiintyy kuvattuina taiteessa ja folkloristiikassa, mutta näitä kuvauksia on etenkin esihistorian osalta pidetty usein lähinnä aikakautensa fantasiakirjallisuutena, eikä kuvausten ole uskottu edustavan tosielämää. Fiktiona on usein esimerkiksi pidetty tanskalaishistorioitsija Saxo Grammaticuksen kertomuksia taistelutaitoja harjoittavista, mieheksi pukeutuvista naisista sekä skandinaavisissa saagoissa esiintyvistä naisista, jotka taistelivat rinnakkain miesten kanssa (Bitel 2002: 77-78; Gardela 2011: 204–205).
Arkeologisten hautojen vainajat on tavallisesti tulkittu joko naisiksi tai miehiksi hauta-antimien perusteella, sillä luiden tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet vasta viimeisten vuosikymmenten aikana. Rautakautisten miesten on perinteisesti oletettu saaneen hautaan mukaansa aseita ja naisten tietynlaisia koruja. Joissakin tapauksissa hyvin feminiinisten antimien kanssa haudattuja miehiä on myös tulkittu väärin naisiksi, mikä osoittaa monien tutkijoiden mieltävän menneisyyden sukupuoliroolit binäärisesti (ks. esim. Kalmistopiirin juttu Roomalaisaikaisen eunukkipapin poikkeukselliset hauta-antimet).
Myös naisia on toisinaan haudattu aseiden kanssa, mutta tällaiset löydöt ovat aiheuttaneet tutkijoiden keskuudessa kiivastakin keskustelua siitä, miten löydöt pitäisi tulkita. Ruotsista Birkasta kaivettiin 1880-luvulla rikkain antimin varustettu, puukehikkoon tehty hautaus ”Bj 581”. Rakenteen sekä vainajan mukaan lasketun miekan, kirveen, jalustimien ja uhratun hevosen perusteella haudan tulkittiin kuuluneen miessoturille, joka olisi edustanut viikinkiajan ratsastavaa eliittiä. Vuonna 2014 tehdyissä osteologisissa tutkimuksissa luiden todettiin kuitenkin kuuluvan naiselle. Tutkimuksen tulos vahvistettiin vielä muinais-DNA-analyysillä, joka julkaistiin vuonna 2017 (Hedenstierna-Jonson et al. 2017).
Julkaisua seurannut uutisointi aiheutti heti kohua. Yllättävän moni tutkija kieltäytyi uskomasta, että vainaja voisi olla biologisesti nainen. Kärkevissä mielipidekirjoituksissa esitettiin erilaisia argumentteja siitä, miksi tutkimustulos oli väärä: luiden esitettiin sekoittuneen toisesta haudasta peräisin olevaan aineistoon tai haudan esitettiin olleen kaksoishauta, jossa aseet olisivat alkujaan kuuluneet miehelle. Osa tutkijoista hyväksyi uuden tutkimustuloksen, mutta heidänkin parissaan haudassa olleiden esineiden tulkinta muuttui. Ne eivät enää olleetkaan suoria merkkejä vainajan elinaikaisesta roolista joukkoja johtaneena ratsastavana soturina vaan symbolisia esineitä, joilla haluttiin korostaa haudatun naisen erityistä ja jopa maagista asemaa yhteisössään. (Keskustelusta esim. Kanerva 2018.)
Esimerkkejä siitä, miten hautalöydön tulkinta muuttuu vainajan sukupuolen tarkentumisen myötä, on muitakin. Italiasta Toscanasta on löydetty etruskikulttuuriin kuuluva kaksoishautaus, jossa toinen vainajista piti kädessään keihästä. Hautakammio oli täytetty rikkailla antimilla ja kammion alemmalle tasolle oli haudattu toinen vainaja. Hautauksen löytyessä tulkittiin, että ylemmälle tasolle aseiden kanssa haudattu vainaja oli korkea-arvoinen miessoturi ja alemmalla tasolla oleva vainaja hänen vaimonsa. Kun vainajien sukupuolet osoittautuivat lopulta olevan toisin päin, keihäs naisvainajan kädessä tulkittiin symboliksi naisen ja miehen välisestä suhteesta, eikä siis osoitukseksi naisen soturiasemasta (Shipley 2017).
Monien muidenkin naisten asehautojen on tulkittu kuuluneen rituaalisen aseman omanneille naisille. Skyyttien ja sarmaattien naisten haudoissa esiintyy toisinaan keihäitä ja nuolia, jotka tukijoiden mielestä joko osoittavat naisten merkittävää rituaalista asemaa yhteisössä tai edustavat korkeintaan kevyttä aseistusta metsästystä tai puolustautumista varten (Guiliaev 2013; Lorge 2011: 13, 15).
Rautakauden Tanskasta tunnetaan ainakin neljä naisen hautaa, joissa hauta-antimena on ollut ase. Yksi hautaus kuului veitsen ja kirveen kanssa haudatulle nuorelle tytölle. Toinen oli kaksoishautaus, jossa nainen oli haudattu veitsen ja keihään kanssa ja kolmas hautaus naisen, jonka viereen oli keihästetty hevosen pää. Myös Öölannissa naisen polttohautauksesta löydettiin keihäs ja kirves. Näissä skandinaavisissa tapauksissa erityisesti keihäät on nähty rituaaliesineinä, sillä niiden on katsottu symboloivan saagoissakin esiintyviä näkijättäriä, joiden tunnuksena toimi sauva. (Gardela 2011: 277–285; 292–297)
Rautakauden naisella on siis usein nähty kaksijakoinen rooli, jossa nainen esiintyy ainoastaan joko tilan emäntänä tai maagisena, taikuutta jollakin tavalla käsittelevänä hahmona. Tällaista naiset kahteen vaihtoehtoiseen ja melko kapeaan rooliin pakottavaa esitystä voi myös kritisoida. Tulkinnat, joissa nainen itse olisi ollut aktiivinen toimija ja esimerkiksi soturi, ovat harvinaisempia ja niihinkin liittyy usein myyttisiä vivahteita.
Norjassa naisille kuuluvia aseellisia hautoja on ainakin yksitoista, ja niistä osan on sanottu vahvasti viittaavan siihen, että aseet olisivat kuuluneet naisille itselleen (Gardela 2011: 285–292). Toisaalta hauta-antimista ei yleisesti ottaen voi tietää, edustavatko ne vainajan elinaikana käyttämää omaisuutta vai toimivatko ne muunlaisina hautalahjoina. Erityisesti aseet on nähty nimenomaan maskuliinisuuden ja soturiuden merkkeinä (Raninen 2009: 74), vaikka kaikki aseen kanssa haudatut miehetkään eivät välttämättä olleet käytännössä sotureita. Esimerkiksi Viron rautakautisten yhteisöjen on esitetty olleen vähemmän soturikeskeisiä kuin skandinaaviset vastineet, vaikka alueella esiintyy asehautoja. Näiden joukossa oleven muutamien naisille kuuluvien asehautojen on esitetty kielivän matrilineaaristen sukujen olemassaolosta ja toisaalta edustavan naisten melko itsenäisiä – vaikkakin miehiin verrattuna rajallisempia – sosiaalisia rooleja (Mägi 2017: 38).
Arkeologisessa ja historiallisessa tutkimuksessa naissoturitulkintojen kanssa on oltu huomattavasti varovaisempia kuin populaareissa yhteyksissä. Suomen rautakauden lopun aseellisista ruumishaudoista mahdollisesti eniten huomiota on herättänyt Hattulan (ent. Tyrvännön) Suontaan Vesitorninmäestä vuonna 1968 löytynyt miekkahauta, joka koruston ja siten vainajan päällä olleen vaatetuksen perusteella kuului naiselle (Keskitalo 1969). Pikaisella nettihaulla törmää tämänkin löydön tapauksessa ei-tieteellisiin sivuihin, joissa miekka tulkitaan sensaatiohakuisesti ”soturiprinsessan” aseeksi tai koko hauta todisteeksi Kalevalan Louhen kaltaisesta naishallitsijasta. Perusteellista tutkimusta ja analyysiä Suontaan haudasta ei ihan vielä ole julkaistu, mutta löytö ei ehkä ole täysin ainutlaatuinen. Suomesta myös Maarian Kärsämäestä tunnetaan ainakin yksi nuoremman roomalaisajan (n. 200-400 jaa.) palokuoppahautaus, jossa naisen hauta-antimina on keihäänkärki, kilven metalliosia ja veitsi (Moisio 2016: 23). Myös Laitilan Savemäestä on vanhemman roomalaisajan (n. 1-200 jaa.) palokuoppahauta, jossa naisen hauta-antimena on väkäsellinen keihäänkärki. Kalvolan Pahnainmäen polttokenttäkalmistoon rautakauden lopulla tehtyä ruumishautaa on toisinaan myös kutsuttu naisen miekkahaudaksi, vaikka paikalta löytyneitä aseita ei välttämättä pystykään yhdistämään ruumishaudan vainajaan.
Fiktiivisten hahmojen, kuten amatsonien, sodanjumalattarien ja valkyyrioiden ohella naissotureita löytyy kuitenkin vakavammista historiallisista lähteistä, eikä liene poissuljettua, että monien naissoturimyyttien taustalla olisikin vaikuttanut joku todellinen hahmo. Soturinaisten muodostamia suurempia joukkoja ei kuitenkaan tiedetä koskaan olleen, vaan kyseessä ovat lähes aina olleet yksittäistapaukset. Se, miten yleistä naisten sotiminen milloinkin on ollut, on myös riippunut ajasta, paikasta ja kulttuurista.
Esimerkiksi Kiinassa naissoturit esiintyvät paitsi fiktiossa myös historiallisissa lähteissä. Pohjois-Kiinassa 900-1000-luvulla eläneiden Liao- ja Jin-dynastian paimentolaiskansojen naisia on kirjallisten lähteiden mukaan koulutetun sotilaiksi, minkä lisäksi he olivat muutenkin korkeasti koulutettuja ja vapaita päättämään omasta elämästään (Johnson 2011: 18, 121). Kiinan historiassa varmoina ja todellisina naissotureina pidetään esimerkiksi Shang-dynastian (1600-1050 eaa.) aikana elänyttä kuningatarta nimeltä Fu Hao. Hän nousi aikansa kunnioitetuimmaksi päälliköksi, joka johti 13 000 sotilaan armeijaa. Hänen haudassaan oli runsaat antimet, joiden joukossa oli yli sata voitonmerkeiksi tulkittua asetta. Yuenü eli Kiinassa puolestaan 400-luvun eaa. alkupuolella. Häntä kerrotaan lapsesta saakka koulutetun miekkailuun ja jousiammuntaan, ja hän sai taitojensa ansiosta tilaisuuden kouluttaa Yuen valtion kuninkaan armeijaa. Xian Furen (522-602 jaa.) oli poliittinen ja sotilaallinen johtaja, jota myös oli koulutettu sotilaaksi jo lapsesta saakka. Hän hallitsi yhdessä miehensä kanssa, ja tämän kuoleman jälkeen päätyi pitämään hallintoalueensa turvassa läpi levottomien Chang-dynastian loppuaikojen. (Lee 2015: 19, 91, 353–356).
Antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisissa lähteissä ei puhuta naisten varsinaisesta osallistumisesta sotatoimiin, mutta sen sijaan naisten välillinen osallistuminen sotaan mainitaan peloponnesolaissodista lähtien (Ducrey 2015: 184–185). Nämä ovat usein kertomuksia siitä, miten naiset ovat häirinneet tai hämänneet vihollisia niin, että miehet ovat päässeet yllättämään heidät. Halikarnassoksen kaupunkivaltiota johtaneen kuningatar Artemisian kerrotaan kuitenkin osallistuneen henkilökohtaisesti sotiin persialaisia vastaan ja johtaneen useita menestyksekkäitä laivastotaisteluita (Cuchet 2015: 242). Myös keskiajan Euroopassa naisten osallistumista sotatoimiin tapahtui toisinaan, ja ilmeisesti tämän mahdollisti naisten korkea yhteiskunnallinen asema. Tunnettuja ja arvostettuja sotilaallisia naisjohtia olivat esimerkiksi 1000–1100-lukujen vaihteessa elänyt Toscanan kreivitär Canossan Matilda ja vuosien 1463–1509 välillä elänyt italialaiseen ruhtinassukuun kuulunut Caterina Sforza (Milligan 2018: 129–130, 174–175).
Afrikassa on myös historialliselta ajalta kiistattomia esimerkkejä sotineista naisista. Nykyisen Beninin alueella Afrikassa vuosina 1708–1732 hallinnut Dahomeyn kuningas Agaja perusti vaimoistaan pienen armeijan, joka suojeli palatsia, hajotti pienempiä kahakoita valtakunnassa ja pelotteli tarvittaessa kuninkaan vihollisia (Alpern 1998: 17–18). Vuosina 1808–1858 hallinnut kuningas Ghezo kasvatti naisten määrää armeijassaan, panosti heidän koulutukseensa ja muodosti heistä sotiin osallistuvan korkeasti koulutetun ryhmän (Alpern 1998: 20). Naisten aseisiin kuuluivat kiväärit, veitset ja erilaiset lyömäaseet.
Länsimaisen, modernilla ajalla kehittyneen sukupuolikäsityksen vuoksi on ollut toisinaan vaikea kuvitella menneisyyden naisia osallistumassa sotaan. Käsitys on väistämättä vaikuttanut myös historiantutkijoiden ja arkeologien tekemiin tulkintoihin ja johtanut siihen, että samoja esineitä tulkitaan eri tavalla naisten ja miesten haudoissa. Käsitys sukupuolesta ei kuitenkaan ole muuttumaton, universaali ilmiö, vaan sitä tuotetaan esineistöllä, ihmissuhteissa ja käyttäytymisellä eri tavoin eri kulttuureissa (Moen 2010: 8–9). Jatkuvasti kehittyvien luonnontieteellisten metodien avulla meillä onkin mahdollisuus tutkia aiempaa monipuolisemmin sukupuolten eri ilmenemismuotoja arkeologisessa aineistossa. Tulevassa tutkimuksessa nousevat mahdollisesti esiin myös yksilöt, jolloin päästään eteenpäin kysymyksestä saattoiko muinaisuuden nainen olla soturi vai ei, ja voidaan mieluummin pohtia sitä, kuinka yleistä naisten sotiminen on ollut, millä tavalla sotiviin naisiin on eri kulttuureissa ja eri aikoina suhtauduttu, ja mitkä tekijät naisen soturiroolin ovat mahdollistaneet. Esimerkiksi Karibialla merirosvoina 1700-luvun alkupuolella toimineiden naisten Anne Bonnyn (n. 1697–1782) ja Mary Readin (1685–1721) tutkimuksissa on korostettu juuri henkilökohtaisia ominaisuuksia, joiden ansiosta nämä naiset pärjäsivät jopa ultramaskuliinisessa laivaympäristössä (Rediker 1996: 10).
Romanttisen lähestymistavan mukaisista soturiprinsessoista ei Suomen rautakautisten, mahdollisesti naisille kuuluneiden, asehautojen kohdalla voi puhua, mutta menneisyyden naissoturien kategorinen kieltäminen ei yleisellä tasolla ole historiallisten esimerkkien valossa perusteltua. Esimerkiksi fyysiseen voimaan nojaava selitys ontuu, sillä samaan näkemykseen pohjautuen voitaisiin myös väittää, etteivät pienikokoiset miehet voineet olla sotureita. Stereotyyppisesti esitettynä pienikokoinen nainen voi olla suurikokoista miestä ketterämpi, mistä puolestaan voi olla taistelutilanteessa enemmän hyötyä kuin silkasta lihasvoimasta. Vaikka kirjalliset lähteet eivät varmuudella puhu esimerkiksi juuri rautakautisten naissoturien puolesta, ei mikään aineistossa toisaalta kiellä heidän olemassaoloaan. Miekka tai keihäs naisen haudassa voi siis edustaa yhtä paljon – tai yhtä vähän – soturia kuin miehen mukaan laskettu ase.
Vastaus: Ulla Moilanen ja Sanni Salomaa
———
FM Ulla Moilanen on arkeologian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän käsittelee tutkimuksessaan rautakauden hautaustapoja Suomessa, myös naisten asehautoja ja niiden tulkintoja. HuK Sanni Salomaa opiskelee arkeologiaa Turun yliopistossa ja tekee gradua Satakunnan esiroomalaisen ajan röykkiöistä.
Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia aikaisempiin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.
Lähteet:
Alpern, S. 1998. On the origins of the Amazons of Dahomey. History in Africa, vol. 25. Cambridge University Press.
Bitel, L. M. 2002. Women in Early Medieval Europe 400–1100. Cambridge University Press.
Conkey, M.W. & Gero, J.M. 1997. Programme to Practice: Gender and Feminism in Archaeology. Annual Review of Anthropology 26: 411–437.
Cuchet, V.S. The Warrior Queens of Caria (Fifth to Fourth Centuries BCE): Archaeology, History, and Historiography. In: Fabre-Serris, J. &; Keith, A. (eds.) Women and War in Antiquity: 228–246. Johns Hopkins University.
Ducrey, P. 2015. War in the Feminine in Ancient Greece. In: Fabre-Serris, J. &; Keith, A. (eds.) Women and War in Antiquity: 181–199. Johns Hopkins University.
Gardeła, L. 2013. “Warrior‐women” in Viking Age Scandinavia? A preliminary archaeological study. Analecta Archaeologica Ressoviensia 8: 273–339.
Gilchrist, R. 1999. Gender and Archaeology: Contesting the Past. London: Routledge.
Guliaev, V. I. 2003. Amazons in the Scythia: New Finds at the Middle Don, Russia. World Archaeology 32:1: 112–125.
Hedenstierna-Jonson, C., Kjellström, A., Zachrisson, T., Krzewińska, M., Sobrado, V., Price, N., Günther, T., Jakobsson, M., Götherström, A. & Storå, J. 2017. A Female Viking Warrior Confirmed by Genomics. American Journal of Physical Anthropology 164 (2017) 4: 853–860.
Johnson, L. 2011. Women of the Conquest Dynasties: Gender and Identity in Liao and Jin China. University of Hawai’i Press.
Kanerva, K. 2018. Birkan naissoturi. Glossae 13.3.2018.
Keskitalo, O. 1969. Suontaka-svärdet. Finskt museum 76: 83–98.
Lee, L.X.H. & Stefanowska, A.D. 2015. Bibliographical Dictionary of Chinese Women: Antiquity through Sui, 1600 B.C.E.-618 C.E. Routledge.
Lorge, J. 2011. Gender Analysis of 1990-1992 Excavations of Burials in Pokrovka Russia. University of Wisconsin La Crosse.
Milligan, G. 2018. Moral Combat. Women, Gender, and War in Italian Renaissance Literature. University of Toronto Press.
Moen, M. 2010. The Gendered Landscape. A discussion on gender, status and power expressed in the Viking Age mortuary landscape. Master’s theisis. University of Oslo.
Moisio, J. 2016. Lisiä Maarian Kärsämäen kalmiston tutkimuksiin – androsentrismistä kohti monipuolisempaa tulkintaa. Muinaistutkija 4/2016.
Mägi, M. 2017. Societies East and West of the Baltic Sea: Prehistoric Culture Contacts Revisited. In Callmer, J., Gustin, I. & Roslund, M. (eds.) Identity Formation and Diversity in the Early Medieval Baltic and Beyond. Communicators and Communication: 17–47. Brill.
Nixon, L. 1994. Gender bias in archaeology. In Archer, L.J., Fischler, S., & Wyke, M. (eds.) Women in Ancient Societies: 1–23. Macmillan.
Raninen, S. 2009. Ikkunoita muinaiseen sankariaikaan. Teoksessa Pellinen, H.-M. (toim.) Maasta, kivestä ja hengestä. Markus Hiekkanen Festschrift: 68-77. Saarijärvi.
Rediker, M. 1996. Liberty beneath the Jolly Roger. The Lives of Anne Bonny and Mary Read, Pirates. In: Creighton, M. S. & Norling, L. (eds.) Iron Men, Wooden Women: Gender and Seafaring in the Atlantic World, 1700-1920: 1-33. The Johns Hopkins University Press.
Shipley, L. 2017. The Etruscans: Lost Civilizations. Reaktion Books.
Sørensen M.L.S. 2000. Gender Archaeology. Polity Press.
KALMISTOPIIRI 