Vuonna 1931 syntynyt Matti Huurre oli pitkän uran tehnyt arkeologi ja esihistorian aktiivinen popularisoija. Kalmistopiiri haastatteli Huurretta Kivelän sairaalassa 10.9.2019.
Kuinka päädyit arkeologiksi ja minkälainen urasi on ollut?
Päädyin arkeologiksi vahingossa, kuten monet sen aikaisista arkeologeista. Äitini oli historianopettaja ja meillä oli kotona kaikenlaisia historiaopuksia, muun muassa Grimbergin Kansojen historia, joka oli hauskaa luettavaa. Kun sitten tulin Helsinkiin opiskelemaan 1949, ei minulla ollut muuta suuntaa kuin historia. En edes ajatellut, että kukaan voisi opiskella niin outoa alaa kuin arkeologia.
Suomen historian opintoihin kuului myös arkeologian kurssi, jota veti professori Aarne Äyräpää. Kun sitten keväällä hain kurssista loppumerkintää, Äyräpää sanoi, että jos kiinnostusta on, hän voi järjestää minut arkeologisille kaivauksille. Ajattelin, että mikäs siinä, on hauska katsoa minkälaista arkeologia on. Heti kesällä pääsin Halikon Rikalanmäkeen, jossa Jorma Leppäaho oli kaivamassa. Sieltä löytyi miekkoja ja keihäänkärkiä ja muuta hauskaa. Leppäahokin oli mukava mies, sellainen pyknikko-tyyppi. Hän istui kaivauksen reunalla ja kuunteli kaivajien puhelevan kaikenlaista. Kaivauksella oli miesporukkaa ja jutut sen tyylisiä. Aina uuden jutun kuullessaan Leppäaho nauroi kovasti ja sanoi, että tuo täytyy kertoa vaimolle. Rikalassa totesin, että arkeologiassa saattaa olla hauskuutta. Syksyllä menin kuuntelemaan arkeologian luentoja ja sille tielle jäin.
1900-luvun puolivälissä ei Suomessa ollut vielä kovin paljon ammattiarkeologeja. Työpaikkoja oli vain kourallinen, eikä opiskelijoitakaan ollut paljon. Muinaistieteellisellä toimikunnalla (myöh. Museovirasto) oli muutama arkeologi ja yliopistolla oli yksi professori, Ella Kivikoski. Hän oli mielestäni ainoa oikea arkeologian professori, yleensä mukava, vaikka naispuolisista opiskelijoista hän ei aina pitänyt. Siihen tosin saattoivat vaikuttaa silloiset Muinaistieteellisen toimikunnan ja yliopiston väliset suhteet.
Sodan jälkeen syntyi runsaasti uusia arkeologisia työtilaisuuksia, kun pohjoisen koskiin ryhdyttiin rakentamaan voimalaitoksia. Muinaistieteellisessä toimikunnassa huomattiin, että vesistöjen säännöstelyn yhteydessä tuhoutuu runsaasti muinaisjäännöksiä. Muistaakseni se oli Leppäaho, jolla oli tuttavuuksia voimalaitosten rakennusyhtiön johtokunnassa, ja hän neuvotteli, että yhtiöt ryhtyisivät kustantamaan alueillaan olevien muinaisjäännösten arkeologisia tutkimuksia. Vielä silloin kustannuksista ei ollut säädetty laissa, sillä muinaismuistolaki kustannusvelvoitteineen tuli voimaan vasta vuonna 1963.
Kun voimalaitosten rakennussuunnitelmia sitten alettiin toteuttaa, tarvittiin arkeologeja. Monet opiskelijat joutuivat lähes kylmiltään johtamaan kaivauksia. Saattoi olla, että vain parisen viikkoa oltiin oltu jonkun kokeneen arkeologin, kuten Leppäahon, Ville Luhon tai Carl Fredrik Meinanderin mukana opiskelemassa kaivamista ja sitten jo pantiin johtamaan kaivauksia. Niin minäkin jouduin ensin Oulujoen varteen tekemään inventointia ja sen pohjalta johtamaan muutamaa kaivausta. Vuonna 1956 olin Kemijoen varressa ja keväällä 1957 Aarni Erä-Esko kysyi, haluanko jatkaa Kemijoella vai lähtisinkö Kainuuseen, jossa suunniteltiin voimalaitosta Suomussalmelle, Oulujokeen laskevaan Emäjokeen. Valitsin Kainuun, koska en ollut siellä aikaisemmin ollut ja paikka vaikutti kiinnostavalta.
Kesällä 1957 aloitin inventoimalla Emäjoen alueella ja seuraavana kesänä tein ensimmäiset kaivaukset Suomussalmen Kalmosärkällä, joka on Juntusrannan alueella sijaitseva hiekkainen särkkä. Tulokset olivat hyvin lupaavia. Kalmosärkän löydöissä on näkyvissä lähes koko Kainuun historia: kivikautta, varhaismetallikautista keramiikkaa, varhaisen rautakauden käyriä rautaveitsiä, 1500-luvun hopearaha, 1700-luvun kuparirahoja, ja merkkejä tervankuljetuksesta. Siellä oli ilmeisesti tervatynnyrikin särkynyt yhdessä kohdassa.
Vuonna 1939 itänaapurimme yritti katkaista Suomi-neidon juuri siitä neidon vyötärön kohdalta, jossa Kalmosärkkäkin sijaitsee. Tällä kohdalla naapuri oli päässyt kylän puolelle vesistön itäpuolelle ja he olivat saaneet sillanpääasemansa Kalmosärkän pohjoispäähän. Suomalaiset pysyivät koko talvisodan ajan Kalmosärkän keskivaiheilla ja eteläosassa. Kaivauksilta löytyikin sitten paljon sirpaleita ja hylsyjä sodan muistona. Kalmosärkällä oli valitettavasti myös kaadettu vanha mänty, jonka toisessa kyljessä oli vuosiluku 1634. Toisessa kyljessä oli tuoreempia lukuja 1940-luvulta ja kolme pientä ristiä. Ne olivat muisto kolmesta suomalaisesta pioneeristä, jotka olivat epäonnistuneet miinakenttää raivatessaan.
Loppujen lopuksi en tehnyt kovin paljon kaivauksia. Kun valmistuin vuonna 1962, pääsin Muinaistieteellisen toimikunnan ylimääräiseksi amanuenssiksi tai lähinnä inventoinneista vastaavaksi arkeologiksi. Inventointeja olen siis tehnyt paljon, mutta varsinaisia kaivauksia on ollut vähän.
Aikoinani sanoin, että en rupea väittelemään tohtoriksi. Jos akateeminen arvo voi imeytyä ilmapiiristä, niin ilmeisesti se imeytyi minuun, sillä vuonna 1994 minut promovoitiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi.
Oletko ollut Rikalanmäen lisäksi muilla kalmistokaivauksilla? Mikä näissä kaivauksissa on ollut kaikista mieleenjäävintä?
Kaivoin Juvan Kappelinpellolla vuosina 1972 ja 1973, ja siellä oli kyllä hauskaa. Mitään esinelöytöjä ei kalmistosta silloin löytynyt, mutta useissa haudoissa näkyi hammasrivistö. Kaivaus toteutettiin Savonlinnan kesäyliopiston työnä ja kaivajina oli paikallisia. Mikkelistä mukana oli muistaakseni erään ravintoloitsijan tai vastaavan tytär ja poika. Isä kuskasi heitä autolla kaupungista pellolle ja päinvastoin, ja joskus isä jäi vähäksi aikaa katsomaan kaivaustyötä. Mieleeni jäi kerran isän lausahdus hänen katsellessaan maasta paljastunutta hautaa ja siinä näkyviä vainajan hampaita: ”Tällaisen menevän liikemiehen on terveellistä nähdä, mitä tästä kaikesta kiireestä jää jäljelle.”
Mitkä ovat olleet keskeisiä tutkimusintressejäsi?
Alun perin olin kivikauden tutkija, mutta ajan kuluessa kiinnostukseni kohdistui yhä enemmän Pohjois-Suomen keramiikkaan ja metalliesineisiin. Niistä olen edelleen kiinnostunut. Kirjoitin myös useita esihistoriaosuuksia pitäjänhistorioihin ja paikallishistoriateoksiin. Suur-Kalajoen historia oli näistä ensimmäinen. Se käsitteli melkein kotikulmia, sillä olen kotoisin Pyhäjoen varresta. Yhtenä puuhamiehenä kirjahankkeessa oli akateemikko Kustaa Vilkuna. Hän tiesi minun olevan arkeologi, joten hän pyysi minua kirjoittamaan esihistorian osuuden. Kyllähän minä sen sitten kirjoitin, ja se poiki lisää vastaavia kirjoitustarjouksia. Olen kirjoittanut yhteensä parisenkymmentä pitäjän esihistoriaa muun muassa Pohjois-Pohjanmaan, Lapin ja Kainuun alueelta.
Olet ollut muutenkin tuottelias kirjoittaja ja tehnyt ahkerasti arkeologiaa tutuksi suuren yleisön keskuudessa.
En ole ollut siinä ensimmäinen. Minun lisäkseni Aarne Äyräpää kirjoitti jo 1930-luvulla paljon arkeologisia juttuja ja Sakari Pälsi oli tietysti yleisön keskuudessa hyvin tunnettu. Kirjoittamani teokset ovat kuitenkin saaneet kumman suosion. Kivikauden Suomi (1998) oli Tieto Finlandia -ehdokkaana ja vuonna 1979 ilmestynyt 9000 vuotta Suomen esihistoriaa sai heti seuraavana vuonna Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Kirja on ollut arkeologian pääsykoekirjana ja kurssikirjana, ja siitä on otettu kolmenkymmenen vuoden aikana yhteensä kymmenen painosta.
Kirjan 9000 vuotta Suomen esihistoriaa taustalla on seuraavanlainen tarina. Otava suunnitteli 1970-luvulla kymmenosaista Suomen historiaa, jonka ensimmäiseen osaan olisi tullut esihistoria ja kielihistoria. Sain valmiiksi esihistoriaosuuden ja joku toinenkin osuus valmistui, mutta muut osat jäivät kesken. Otavassa kyllästyttiin ilmeisesti odottamaan tekstejä, joten he jättivät koko historiahankkeen sillä erää. Esihistoria oli kuitenkin sellainen kokonaisuus, joka ei ollut riippuvainen muista kirjan osista. Niinpä siitä sitten tuli kirja. Minun kannaltani se oli tietysti mukava, koska kymmenosaisen sarjan osana esihistoria olisi jäänyt vain yhdeksi pieneksi osa-alueeksi.
Muitakin esimerkkejä yleisön kiinnostuksesta on. Olin 1970-luvulla Virolahdella inventoimassa ja inventoinnin yhteydessä järjestettiin yleisöluentoja, joita pidin kahtena päivänä. Osanottajia oli kahdeksanvuotiaasta 80-vuotiaaseen, ja kun tehtiin maastoreissu, metsässä oli bussilastillinen ihmisiä. Kiinnostusta arkeologiaa kohtaan on siis ollut, vaikka siihen ei aina ole osattu vastata. Vanha Muinaistieteellinen toimikunta piti lehdistöäkin vältettävänä pahana. Esimerkiksi osastonjohtaja Helmer Salmo ei pitänyt lehtimiehistä. Olihan heistä myös kiusaa ja häiriötä, ja lehtimiehet saattoivat käsittää asioita väärin. Carl Fredrik Meinander oli kerran ollut kaivauksilla jossakin ja hän antoi puhelinhaastattelun, jossa kertoi lehtimiehelle tekemistään tutkimuksista. Meinanderilla oli puhelimessa tapana selventää, että hänen nimikirjaimensa olivat C niin kuin Cicero ja F niin kuin Filemon. Uutisen ilmestyessä hän yllättyi, kun lehdessä luki, että kaivauksia oli johtanut maisteri Cicero Filemon Meinander.
Omalle kohdalleni hauska lehtiotsikko sattui Kainuussa. Minulla oli mahdollisuus pitää perhettä mukana kenttätöissä kesäisin, kun vaimoni jäi kotiäidiksi. Niinpä perheeni oli mukana, kun kesäisin olin pitkiä aikoja eri paikkakunnilla. Kerran sitten Suomussalmella ollessamme Kainuun sanomat otsikoi, että maisteri Huurre perheineen suorittaa jälleen tutkimuksia.
Mikä arkeologinen kohde on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen?
Tässä vastauksessa mennään taas Suomussalmelle. Hossan Värikallio, jonka maalaukset ovat kiehtovia. Kohteella on tyypillinen löytöhistoria. Maallikot ovat sen löytäneet ja ilmoittaneet, kuten monet muutkin kivikauden kalliomaalaukset. Maalaukset oli huomattu vuonna 1977 jäällä hiihdettäessä. Kesällä paikalle päästäkseen olisi tarvittu venettä. Asiaan tietysti kuuluu, että eräs suomussalmelainen kotiseutumies oli kuulemma jo aikaisemmin istunut veneessä maalauksen kohdalla onkimassa, mutta oli vain todennut, että kalliossa on punaista väriä. Hänellä ei ainakaan sillä hetkellä ollut näkemisen kykyä.
Mikä arkeologiassa on mielestäsi tärkeää?
Jos haluaisi, tähän voisi vastata juhlallisella paatoksella, jossa puhuttaisiin esi-isien kunnioittamisesta ja muistojen säilyttämisestä. Mutta minä en niin erikoisen juhlallisesti osaa asiaan suhtautua. Jotakin haluaisin vieläkin kirjoittaa, katsotaan miten se toteutuu.
———
Me haastattelijat ymmärrämme viimeisen vastauksen niin, että aktiivinen tiedon tuottaminen, myös suurelle yleisölle, on tärkeää.
Haastattelijat: Ulla Moilanen ja Heli Etu-Sihvola.
KALMISTOPIIRI 