Ulla Moilanen
”Ei ole helppo tehtävä seurata kehdosta hautaan viikinkiä, joka eli 30 sukupolvea sitten. Geirmundur on varjo, ääni pimeässä esihistorian ja historian välimailla, ja tuohon pimeyteen kätkeytyy monia kysymyksiä, joihin kukaan ei ole vastannut. Hänet on kiskottava esiin tuosta Ginnugagapista, alkutyhjyydestä. Voiko tällaisesta varjosta tehdä niin elävän, että kukaan viitsisi lukea hänestä? Onko lukijoilla kärsivällisyyttä sellaista kertojaa kohtaan, joka hapuilee pimeässä aivan kuin Dante helvetissä?” – Bergsveinn Birgisson, Musta viikinki.
Bergsveinn Birgisson on islantilainen kirjallisuudentutkija, joka on päättänyt antaa äänen Islannin asuttajiin kuuluneelle Geirmundur Tummanahalle, josta ei aikoinaan kirjoitettu omaa saagaa. Birgissonia aihe on kiehtonut pitkään, aina lapsuudessa kuulluista tarinoista lähtien. Hänellä onkin Geirmundurin tarinaan hyvin henkilökohtainen lähestymistapa. Hän alleviivaa sitä, että kyseessä on hänen esi-isänsä. On kuitenkin huomautettava, että jos ihmisten lukumäärä vain kasvaisi ajassa taaksepäin mennessä, olisi meillä jokaisella kolmannessakymmenennessä sukupolvessa jo yli miljardi esivanhempaa. Koska näin ei käytännössä ole, esiintyvät samat esivanhemmat sukupuissamme useaan eri kertaan. Siksipä vuoden 850 tienoilla syntynyt Geirmundur, jos hän on ollut todellinen henkilö ja jos hänellä on nykyisin eläviä jälkeläisiä, on suurella todennäköisyydellä kaikkien islantilaisten ja lähes kaikkien eurooppalaisten esi-isä. Geirmundurin tarina on kuitenkin Birgissonille tärkeä juuri henkilökohtaisuuden vuoksi. Kenties hän vahvistaa omaa identiteettiään islantilaisena tutkijana esi-isänsä tarinaa etsiessään.
Mustassa viikingissä Geirmundurista maalataan kuva unohduksiin jääneenä mahtimiehenä: Norjan kuninkaan poikana, jolla oli Islannissa suuri määrä tiloja ja orjia, mutta joka ei luonteenpiirteidensä ja itsekkyytensä vuoksi sopinut historiakirjoituksen kuvaan muistettavaksi sopivasta henkilöstä. Kirja on faktan ja fiktion välimuoto, ja lukiessa erikoinen tyylilaji aluksi ihastuttaa, sitten kummastuttaa ja lopuksi vihastuttaa. Kirjallisuudentutkijan ammattitaidolla Birgisson on koonnut sieltä täältä alkuperäislähteistä pieniä mainintoja Geirmundurista. Nämä maininnat eivät kuitenkaan riitä henkilöhistorian muodostamiseen. Suuret tyhjät aukot Birgisson pyrkii paikkaamaan mahdollisimman loogisesti, mutta jännittävästi. Siinä mielessä kirjan syntytapa muistuttaa keskiajalla kirjoitettuja saagoja, jotka nekään eivät ole puhtaasti historiallisia dokumentteja vaan myös viihteellisiä historiallisia tarinoita. Mustaa viikinkiä voi tavallaan verrata myös Kalevalaan, jossa kansanperinteen yksittäiset tarinat on nivottu yhteen aukkoja täyttämällä. Tutkimustietoon perustuvana fiktiona Musta viikinki toimiikin erinomaisesti – se on todellista viikinkiromantiikkaa. Birgisson itse pitää teostaan kuitenkin tietokirjana. Vaikka kirjailija on käyttänyt tausta-aineistonaan tutkimuskirjallisuutta ja nimistöntutkimusta, on lähteiden käyttö melko valikoivaa ja yksioikoista, minkä lisäksi niillä perustellaan varsin villejä tulkintoja. Birgissonin rakentama historiakuva ei välttämättä vastaakaan nykykäsityksiä viikinkiajan Pohjoismaista.
Monta kertaa kirjassa mainitaan Geirmundurin nimittäminen ”mustaksi” ja ”rumaksi” – seikka, jonka kirjailija uskoo pohjautuvan Geirmundurin silmiinpistävään ulkonäköön. Ulkonäkö puolestaan olisi johtunut siitä, että Geirmundurin äiti olisi ollut kuninkaan puolisoksi Bjarmiasta tuotu nainen, joka olisi kuulunut Barentsinmeren rantoja asuttaneeseen aasialaisennäköiseen samojedikansaan, mahdollisesti nenetseihin. Myyttinen Bjarmia ja sitä asuttaneet bjarmit mainitaan keskiaikaisissa lähteissä, mutta historialliset tiedot siitä, mitä näillä termeillä tarkoitetaan, puuttuvat. Myöhemmässä tutkimuksessa Bjarmia on tavallisesti sijoitettu Vienanmeren rannalle ja bjarmit yhdistetty niin karjalaisiin, vepsäläisiin, tšuudeihin tai etnisesti monimuotoiseen kauppiaiden ryhmittymään (Koskela Vasaru 2014). Birgissonin mukaan Bjarmia olisi kuitenkin sijainnut huomattavasti kauempana Barentsinmeren rannikolla, jossa ainakaan nenetsit eivät tutkimustietojen mukaan vielä viikinkiajalla asuneet (Sidorova et al. 2017). Hän perustelee viikinkien kiinnostusta näihin alueisiin paitsi saagoissa mainitulla mursunluulla myös mursun rasvalla ja nahalla, josta olisi tehty vahvoja köysiä. Arkeologisia todisteita viikinkien retkistä näin kauas Barentsinmerellä ei kuitenkaan ole – eikä niitä Birgissonin mukaan tulla löytämäänkään, sillä traani ja nahka eivät orgaanisina materiaaleina säily nykyaikaan saakka.
Birgissonin mukaan norjalaisilla viikingeillä on ollut vahva etninen identiteetti ja käsitys kulttuurisesta toiseudesta. Tätä toiseutta korostetaan jatkuvasti muun muassa erilaisella ulkonäöllä, johon kuuluu litteät kasvot ja tumma iho. Birgisson yrittää perustella viikinkien eräänlaiseksi rasismiksi yltävää ennakkoluuloa ”vuosisatoja eläneellä” ajattelutavalla. Tässä kirjailija viittaa 1850-luvun saagatutkijaan Guðbrandur Vigfússoniin, joka oli nimittänyt Geirmundurin bjarmialaista äitiä epäihmismäiseksi tämän alkuperän vuoksi. Vigfússonin tulkinnan voi kuitenkin liittää täysin 1800-luvun ajatusmaailmaan (lisää jutussa Charles Darwinin vaikutus rodunjalostusopin syntyyn), jonka peilaaminen sellaisenaan suoraan viikinkiaikaan luo anakronismin pahimmillaan. Vielä 1800–1900-lukujen vaihteessa viikingit esitettiin kansallisromanttiseen tyyliin väkivaltaisina valloittajina ja ryöstäjinä, joiden avulla pyrittiin luomaan yhtenäistä pohjoismaista identiteettiä. Sadan vuoden kuluessa löytöaineiston karttuessa ja tutkimuksen edistyessä kuvasta on tullut vivahteikkaampi ja monisyisempi (esim. Price 2015). Viikinkiajan skandinaavien etnisyyden määrittely nykymääritelmiä käyttäen onkin erittäin ongelmallista. Viikingit liikkuivat laajoilla maantieteellisillä alueilla, olivat tekemisissä monien eri kulttuurien kanssa ja ilmeisesti itsekin omaksuivat liukuvia kulttuuri-identiteettejä (ks. esim. Abrams 2012).
Birgissonin huomio siitä, että Islannin asuttajissa saattoi olla muitakin kuin skandinaaveja tai Brittein saarilta kotoisin olleita ihmisiä, on hieno ajatus, jolla todennäköisesti onkin historiallista pohjaa. Aasialaista – ja siten bjarmialaista – perimää Birgisson perustelee muun muassa nykyislantilaisilla toisinaan esiintyvällä silmäpoimulla, vaikka tätä ominaisuutta esiintyy eri kansoilla ympäri maailmaa, eikä sitä nykytiedon mukaan voi pitää biologisen alkuperän indikaattorina (Blackburn 2000: 10–11). Sen sijaan Birgissonin mainitsemat, islantilaisilla esiintyvät äitilinjaiset haploryhmät C ja Z on yhdistetty mahdollisesti joko pohjoisamerikkalaisiin tai vaihtoehtoisesti Skandinavian kautta Islantiin saapuneisiin aasialaisjuurisiin naisiin (Helgason et al. 2000). Bjarmian itäisestä sijainnista tämä ei kuitenkaan vielä kerro tai todista.
Birgisson kertoo kirjassa useaan otteeseen haastatelleensa tutkijoita ja esitelleensä teorioitaan myös tieteellisissä konferensseissa, joissa hän kertoo saaneensa osakseen epäilyjä ja kritiikkiä. Siitä huolimatta hän painottaa olevansa vakuuttunut teorioidensa oikeellisuudesta. Tämä on tutkijataustaiselta henkilöltä erikoinen suhtautumistapa. Monessa kohtaa perustelut eivät kestäisi tieteellistä vertaisarviointia. Siksi teoksen nimittäminen tietokirjaksi ei ole perusteltua edes pitkästä lähdeluettelosta huolimatta. Tutkimukseen löyhästi perustuvana kertomuksena kirja sen sijaan onnistuu hyvin. Musta viikinki on viihteellinen viikinkiseikkailu – nimenomaan juuri sellainen tarina, jonka Bergsveinn Birgisson itse haluaa Geirmundurista kertoa. Se vie Norjasta Bjarmiaan, Irlantiin ja Islantiin traanin- ja tervantuoksuisilla viikinkilaivoilla ja tutustuttaa Islannin asuttamiseen saagojen hengessä.
Lue lisää:
Birgisson, Bergsveinn 2019. Musta viikinki [Leitin að svarta víkingunum]. Käännös: Marjakaisa Matthíasson, Bazar, 438 sivua. ISBN 978-952-279-596-0.
Kirja on saatavilla Bazar-kustantamon verkkokaupasta joko kovakantisena tai digimuodossa. Tilattavissa myös esim. Adlibriksen verkkokaupasta sekä e-kirjana Suomalaisesta kirjakaupasta.
Muut lähteet:
Abrams, L. 2012. Diaspora and identity in the Viking Age. Early Medieval Europe, February 2012: 17–38.
Blackburn, D. G. 2000. Why Race Is Not a Biological Concept. In: B. Lang (ed.) Race and Racism in Theory and Practice: 3–26. Rowman & Littlefield, Oxford.
Helgason, A., Sigurðardóttir, S., Gulcher, J.R., Ward, R. & Stefánsson, K. 2000. mtDNA and the Origin of the Icelanders: Deciphering Signals of Recent Population History. Am J Hum Genet. 2000 Mar; 66(3): 999–1016.
Koskela Vasaru, M. 2014. Bjarmaland and Contacts in the Late-Prehistoric and Early-Medieval North. In: J. Ahola, Frog, C. Tolley (Eds.) Fibula, Fabula, Fact – The Viking Age in Finland. Studia Fennica Historica 18: 195–212. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Price, N. 2015. From Ginnungagap to the Ragnarök. Archaeologies of the Viking worlds. In: M. H. Eriksen, U. Pedersen, B. Rundberget, I. Axelsen & H. L. Berg (Eds.) Viking Worlds: Things, Spaces and Movement: 1–10. Oxbow Books, Oxford.
Sidorova, M. O., Büntgen, U., Omurova, G. T., Kardash, O. V., & Myglan, V. S. 2017. First dendro-archaeological evidence of a completely excavated medieval settlement in the extreme north of Western Siberia. Dendrochronologia, 44, 146-152.
———
Arvostelun kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian tohtorikoulutettava sekä Turun yliopiston ekologian ja evoluutiobiologian projektitutkija.
KALMISTOPIIRI 