Mikko Moilanen
Suomesta on löydetty lähes seitsemänsataa rautakautista miekkaa tai sellaisen osaa. Eniten miekkoja tunnetaan viikinkiajalta (n. 800–1025 jaa.) sekä sitä seuraavalta ristiretkiajalta (n. 1025–1200/1300 jaa.). Myös luovutetun Karjalan alueen miekkalöydöt ajoittuvat näille kahdelle ajanjaksolle. Luovutetun Karjalan alueelta tunnetaan miekkoja tai sellaisten osia yli kaksikymmentä kappaletta. Niistä yhdeksän ajoittuu viikinkiajan puolelle ja loput ristiretkiajalle. Enimmäkseen löydöt ovat toista maailmansotaa edeltävältä ajalta, jolloin Karjalan alueen löydöt talletettiin suomalaisiin kokoelmiin. Pääasiassa löytöjen levintä seurailee Laatokan länsirannan vesistöjen varsia.
Miekkalöytöjen ajoitus on perinteiseen tapaan määritelty kahvatypologioiden pohjalta. Norjalaisen Jan Petersenin luokituksen (1919) mukaisesti viikinkiajalle yleisin kahvatyyppi on ns. H-tyyppi, jonka rautaiset kahvan osat on koristeltu hopea- ja kuparimetalliupotuksin. H-tyypin miekkoja tunnetaan Karjalasta peräti viisi kappaletta: Valkjärven Uosukkalasta (KM 3870:1), Sortavalan Liikolasta (KM 22245:2600), Muolaan Ylä-Kuusasta (yksityiskokoelmassa, ks. Räty 1983: 38–39, 241), sekä kaksi Kurkijoen Lopotista (KM 2163:1 ja 2163:2, joista jälkimmäinen on irrallinen väistin). Valkjärven miekan kahva on pinnoitettu yhdensuuntaisin lankaupotuksin jollain kuparipitoisella metallilangalla niin, että raudan pinta on peittynyt kokonaan. Sortavalan miekassa upotukset näyttäisivät ainakin osittain hopealangalta. Kurkijoen miekan KM 2163:1 kahvassa ei ole enää jäljellä kuin pelkkiä uria, joihin koristelangat oli upotettu. H-tyyppi ajoittuu laveasti 700-luvun loppupuolelta 900-luvun lopulle (Petersen 1919: 99–100, 182). Laajalle levinneen tyypin alkuperästä ei ole varmuutta, ja siitä on varmasti tehty paljon paikallisiakin versioita (esim. Arbman 1937: 223; Petersen 1919: 101–103; Kazakevičius 1996: 33).
Loput Karjalan viikinkiajan miekoista edustavat kahvoiltaan Petersenin E-tyyppiä, jossa rautaiset kahvan osat on koristeltu pyörein leimoin sekä ei-rautaisin lankaupotuksin. E-tyypin miekkoja tai irrallisia kahvan osia on löydetty Kaukolan Rokosinasta (KM 1922:432), Muolaan Kyyrölästä (Viipurin Museo E 12575-294 LHM), Räisälän Timoskalasta (KM 2298:151), sekä lisäksi yksi Räisälästä ilman tarkempaa tietoa löytöpaikasta (KM 7994:15). Kaukolan miekasta on jäljellä pelkkä ponsi sekä siihen kiinnittyvä ponnenalunen, ja näiden ovaalimaisista kuopanteista koostuva koristelu ajoittaa miekan E-tyypin varhaisemmaksi variantiksi. Kuoppien välissä on myös lankaupotuksia kuparipitoisesta metallista. Muolaan ja Räisälän E-tyypit ovat perinteisempää mallia, joissa lankaupotukset ovat pyöreiden kuopanteiden lomassa. E on kronologisesti varhaisemman viikinkiajan kahvatyyppi ajoittuen pääasiassa 800-luvulle (esim. Jakobsson 1992: 41; Petersen 1919: 79, 182), vaikkakin niitä tunnetaan Baltian maista vielä 900-luvun konteksteistakin (Mandel 1991: 114–115). Tyyppi on H-tyypin tavoin maantieteellisesti laajalle levinnyt.
Suurin osa yllä mainittujen, Karjalasta löydettyjen viikinkiaikaisten miekkojen teristä on koristeettomia. Päällepäin on mahdotonta sanoa, onko niitä taottu yhdestä teräskappaleesta vaiko laminoimalla yhteen erilaisia rauta- ja teräslaatuja, puhumattakaan miekanterän laadusta tai taistelukelpoisuudesta. Sortavalan H-tyypin miekan (KM 22245:2600) terä on koristeltu, ja sekin varhaisemman viikinkiajan tyyliin kuvioteräksestä. Tällä tekniikalla miekan keskiosan eli veriuran kohta koottiin yhteen hitsatuista, erilaatuisista teräksistä ja seppä saattoikin luoda näin haluamansa kuvion valmiin terän pinnalle. Samaa tekniikkaa käytettiin viikinkiajalla pelkkien säilämerkkien valmistuksessa, kun tällöin säilät itsessään olivat vailla tarkoituksenmukaisesti luotua kuviointia (ks. Moilanen 2015).
Muolaan Kyyrölän miekanterässä (Viipurin Museo E 12575-294 LHM) on molemmin puolin upotettuina kuvioteräksestä valmistettuja säilämerkkejä, jotka muodostavat ristikkokuvioita molemmille puolille säilää (Kirpichnikov et al. 2006: 50, 61). Samankaltaiset ristikkokuviot ovat hyvin yleisiä viikinkiajan säilämerkkiaineistossa, ja niitä esiintyy paitsi näin irrallaan myös miekansäiliin kiinnitettyjen latinankielisten tekstien yhteydessä (ks. Moilanen 2015: 106–109). Suomen aineistossa on tämän miekan ohella ainakin kahdeksan löytöä, joiden teriin on kirjailtu pelkkiä ristikkokuvioita (Moilanen 2015: 160). Tällaisella ristikkokuviolla on saattanut olla jokin symbolinen erityismerkitys, tai sitten se on ollut vain tapa merkitä tuote (ks. Moilanen 2015: 296–299). Ristikkokuviot ovat sen verran yleisiä miekansäilissä, että niiden perusteella ei voi määritellä säilien alkuperää.
Siirryttäessä ristiretkiajalle suurin miekkakeskittymä Karjalassa löytyy Kaukolan Koverilan Kekomäen kalmistosta, josta on saatu esiin ainakin neljän miekan osia: yksi pahoin ruostunut irrallinen miekansäilä (KM 2489:243), yksi pronssikahvainen miekka (KM 2595:75), tähän mahdollisesti kuulunut pronssisen väistimen kappale (KM 2595:54) sekä kaksi kiekkomaisella ponnella varustettua miekkaa (KM 2489:121 sekä KM 2489:280–281, kuva 7). Miekkaan KM 2489:280–281 on jäänyt osia tupesta sekä sen alapäähän kiinnitetty pronssinen kenkäin.
Pronssikahvaisen miekan kahvan osat on valettu ontoiksi, ja niiden muoto jäljittelee lohkomaisine ponsineen viikinkiajan jälkipuoliskon tyyppejä, joiden kahvan osat olivat rautaa ja pinnoitettu hopealla tai kuparipitoisella metallilla. Eräs tyypin ominaispiirre ovat niinikään pronssista valetut, reliefikoristeiset kourainputket. Koristeaiheet ovat osin ihmis- ja eläinhahmoja, osin kasviaiheita ja spiraalimaisia nauhoja. Kaukolan ohella samankaltaisia pronssisia kahvan osia tunnetaan Karjalan alueelta kaksi. Räisälästä Tiurin linnasaarelta on irrallinen ponsi (KM 502), ja Sakkolan Kiviniemestä miekan kahvapuolisko (KM 7810). Euroopan mittakaavassa tällaiset pronssista valetut miekkojen kahvat ovat nimenomaan itäinen tai balttilainen ilmiö, ja Anatoly Kirpichnikov on luokitellutkin tällaiset miekat Venäjän aineiston valossa ”paikalliseksi A-tyypiksi” (Kirpichnikov 1966: 42).
Selkeimmin keskiaikaista miekkatyyppiä ennakoivat kiekkomaisella ponnella varustetut miekat, joiden terä oli aikaisempaa kapeampi ja pidempi, kenties johtuen miekan käytöstä myös ratsailta. Kaukolan Kekomäen kaksi tämäntyyppistä miekkaa on koristeltu kahvoistaan monimutkaisin ja pikkutarkoin hopealankaupotuksin, mikä on koko Euroopan mittakaavassa hieman epätavallista tämän tyypin kahvoille (Moilanen 2015: 273; Tomanterä 1978: 38, 58; Tomanterä 1980). Teknisesti langat on kiinnitetty viikinkiajan jälkipuoliskolla yleistyneellä tekniikalla, jossa langat painellaan ja vasaroidaan kiinni rouhittuun rautapintaan, sen sijaan että jokaiselle langalle olisi tehty oma ura sen upottamista varten. Kenties juuri Karjalassa onkin osattu ja haluttu koristella miekkojen ponsia tällaisella tekniikalla.
Kekomäen lisäksi samalla tekniikalla koristeltu kiekkomaisella ponnella ja messingistä valetulla kourainputkella varustettu miekka on löydetty Kurkijoen Otsanlahdelta (Belskiy et al. 2021). Yksi samanlainen miekan kahva on päätynyt Euraan (KM 65) ja Turun Maarian Virusmäeltä on löydetty samankaltaisella ponnella mutta suoralla väistinraudalla varustettu miekka (TMM 13393, ks. Leppäaho 1964: 88–89 ja Moilanen 2015: 422). Myös Novgorodista on samankaltainen hopeakoristeinen väistin (Kainov & Olejnikov 2020). Kekomäen miekat ajoittuvat 1100-luvun jälkipuoliskolle. Mainittakoon, että sekä koristelutekniikaltaan että koristemotiiveiltaan samanlaista ornamentiikkaa esiintyy ristiretkiajan kirveissä mm. Maskusta ja Köyliöstä sekä Latviasta ja Karjalan Gromovosta. Myös eräiden keihäänkärkien putkissa Vesilahdelta, Perniöstä ja Tampereen Messukylästä esiintyy samaa koristelua.
Kurkijoen Lopotista tunnetaan miekka, jossa on kiinni hopealankaupotteinen kiekkoponsi, tosin yksinkertaisella hopeisella ristikuviolla (KM 6590:2) (Kirpichnikov et al. 2006: 55, 63, 69). Hiitolan Kilpolansaaresta on löydetty irrallinen, koristelematon kiekkomainen miekanponsi (KM 2298:177). Kiekkomaiset ponnet ajoitetaan yleisesti 1000-luvulta 1300-luvulle (esim. Kazakevičius 1996: 90–91; Kirpichnikov 1966: 55–56; Tomanterä 1978: 23–24) ja ponsityyppiä on hyvin yleisesti käytetty läpi koko Euroopan ja vielä keskiajallakin vain pienin muunnoksin.
Koristeellisten kiekkoponsien ohella on toinenkin nimenomaan Karjalalle tyypillinen kahvaryhmä, joka on hieman samankaltainen muodoltaan pronssikahvaisten kanssa, mutta jonka kahvan osat on kuitenkin taottu raudasta ja jälleen kerran koristeltu raudan pintaan vasaroiduilla hopealangoilla, ei siis varsinaisilla lankaupotuksilla. Tällaisia hieman Petersenin Z-tyypin kahvoja jäljitteleviä miekkoja on löydetty Käkisalmen Suotniemestä (KM 2487:5) ja Hiitolan Kilpolasta (KM 3247:10), joista jälkimmäinen on pelkkä irtonainen ponsi. Suotniemen miekan säilässä on lisäksi jäänteitä hopeisista merkeistä (ks. Leppäaho 1964: 80–81; Saksa et al. 2003: 395; Tomanterä 1978: 76, 138), jotka ovat selkeästi viikinkiajan kuvioteräksisiä merkkejä nuorempaa perinnettä. Kuvioteräksisten ja rautaisten merkkien tilalle tulivat ei-rautaiset merkit, minkä jälkeen säilämerkit alkoivat hävitä kokonaan keskiajan kynnyksellä.
Linssimäisellä ponnella varustetut miekat edustavat suurimmaksi osaksi ristiretkiajan tyyppiä ajoittuen noin vuoden 1000 tienoilta aina 1200-luvun lopulle saakka jälleen pienin muutoksin muodoissa ja mittasuhteissa (esim. Kazakevičius 1996: 88–89; Kirpichnikov 1966: 54–55; Oakeshott 1964: 93). Sakkolan Lapinlahdesta (KM 6923) ja Metsäpirtin Koukunniemestä (KM 5707:3) tunnetaan tällaiset, koristelemattomilla kahvan osilla varustetut miekat. Linssimäisiin ponsiin on yhdistetty pitkä ja kapea väistinrauta, jollaisen kappaleita on löydetty irtonaisina Sakkolan Lapinlahdesta (KM 4636:9 ja KM 4636:10).
Kahvatyyppejä mielenkiintoisempia ovat kuitenkin miekkojen säilämerkit. Kaukolan Kekomäen kiekkopontisissa miekoissa (KM 2489:121 ja KM 2489:280–281) kuten myös Metsäpirtin Koukunniemen linssipontisessa miekassa (KM 5707:3, kuva 12) on teriin upotettu ohuesta teräslangasta latinalaisia kirjaimia sekä niitä muistuttavia merkkejä (ks. Moilanen 2015: 358–359, 374; Tomanterä 1978: 26, 37–38, 58, 61, 130; Tomanterä 1980). Nämä ovat ehkä lukutaidottoman sepän käsialaa, ja tarkoituksena on ollut matkia tekstiä IN NOMINE DOMINI eli ”Jumalan nimeen”, joka on muunnoksineen yleinen ristiretkiajan miekoissa (ks. Moilanen 2015: 146–148). Sakkolan Lapinlahden linssipontisen miekan (KM 6923) säilässä taas on viikinkiajan tekniikan mukaisesti kuvioteräksestä taiteillut tekstit +INOMENI+ ja +INXMIDNI+, joista ainakin ensimmäinen on todennäköisesti yritelmä Jumalan nimeen -tekstistä (Leppäaho 1964: 16–17; Moilanen 2015: 381).
Kurkijoen Kuuppalasta on löydetty kahvaton miekansäilä (KM 10372:1), jossa on kuvioteräksinen teksti SNEWENTS yhdessä katkelmallisten kirjainten kanssa (Anteins 1973: 51, 62; Kirpichnikov et al. 2006: 46, 56, 64; Leppäaho 1964: 30–31; Moilanen 2015: 396; Uino 2003: 333). Väärinkirjoitetut tekstit näyttävät olleen erityisen yleisiä nimenomaan Skandinaviassa, ja onkin syytä epäillä että siellä niitä on valmistettukin. Karjalan miekka-aineisto on värikästä ja jopa ainutlaatuista etenkin ristiretkiajalla, sillä esimerkiksi Sakkolan ja Kurkijoen miekkojen kaltaisia säiläkirjoituksia ei ole muualta tavattu. Näistä miekoista ei ole tehty metallurgisia analyyseja, jotka saattaisivat tuoda lisävaloa niiden materiaaleihin ja valmistustekniikoihin.
Yllättävän suuri osa Karjalan miekoista on löydetty ns. irtolöytöinä eli ilman muita esinelöytöjä tai viitteitä kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Viikinkiajan osalta poikkeuksen muodostavat Kurkijoen Lopotin miekat KM 2163:1 ja KM 2163:2, sekä Valkjärven miekka KM 3870:1, jotka ovat todennäköisimmin polttokalmistoista peräisin. Miekka KM 22245:2600 on löytynyt yhdessä kirveenterän kanssa. Ristiretkiajan löydöistä miekat KM 10372:1 sekä KM 10710:2 on löydetty yhdessä muiden esineiden kanssa. KM 4636:9–10 on niinikään mahdollinen kalmistolöytö. Suurin kalmistolöytökeskittymä on Kaukolan Kekomäen ruumiskalmisto, johon lukeutuvat miekat KM 2489:121, 243 ja 280–281. Kalmiston tutki Theodor Schvindt vuonna 1886 (ks. Schvindt 1893). Vuotta aiemmin samainen tutkija kaivoi Käkisalmen Suotniemella ruumiskalmistoa, josta löytyi miekka KM 2487:5.
Viikinki- ja ristiretkiajan miekka-aineisto on Karjalan osalta jokseenkin samankaltaista kuin Venäjän aineisto (ks. Kirpichnikov 1966), vaikkakin näissä molemmissa on yleisesti laajalle levinneitä tyyppejä miekankahvojen osalta. Jonkinasteista omaleimaisuutta näkyy paitsi itäisillä alueilla yleisissä pronssisissa miekankahvoissa koristeaiheineen, myös hopeakoristeisissa viikinkiaikaa nuoremmissa miekankahvoissa. Lopuksi ikkunan keskiaikaan tarjoaa Sakkolan Lapinlahdesta löydetty, pitkällä väistinraudalla varustettu miekka (KM 10710:2), jossa on pallonmuotoinen ponsi (Saksa et al. 2003: 395; Hiekkanen 2003: 483). Miekka ajoittuu aikaisintaan 1300-luvun puolelle ja on kehittynyt ristiretkiajan edeltäjistään.
Kirjoittaja on miekkojen tutkimukseen erikoistunut arkeologi ja filosofian tohtori.
Teksti on täydennetty ja tarkennettu versio artikkelista ”Omaleimaisia miekkoja nuoremman rautakauden Karjalasta” julkaisussa Kurkijokelainen 17/23.9.2016: 6–7.
Kirjallisuutta
Anteins, A. K. 1973. Damasskaja stal’ v stranah bassejna Baltijskogo Morja. Riga.
Arbman, H. 1937. Schweden und das karolingische Reich. Studien zu den Handelsverbindungen des 9. Jahrhunderts. Stockholm.
Belskiy, S., Kurganov, N. S. & Prokuratov, D. S. 2021. The sword from Otsanlahti, Karelia. Fennoscandia Archaeologica 38: 111–123.
Hiekkanen, M. 2003. Viipurin lääni – rautakaudesta keskiaikaan. Saarnisto, Matti (ed.). Viipurin läänin historia I. Karjalan synty: 475–504.
Jakobsson, M. 1992. Krigarideologi och vikingatida svärdstypologi. Stockholm Studies in Archaeology 11. Stockholm.
Kainov, S. Yu. & Olejnikov O. M. 2020. Perekrestie mecha iz raskopa na ul. Bol´shaya Moskovskaya v Velikom Novgorode. Rossijskaya arxeologiya (2): 169–178.
Kazakevičius, V. 1996. IX-XII a. Baltų kalavijai. Vilnius.
Kirpichnikov, A. N. 1966. Drevnerusskoe Oružie 1. Arheologija SSSR E1–36. Moskva.
Kirpichnikov, A. N., Saksa, A. I. & Tomanterä, L. 2006. Meci srednevekovoj Karelii. Kirpichnikov, Anatoly, N., Nosov, E. N. & Saksa, Aleksandr I. (eds.): 41–72.
Leppäaho, J. 1964. Späteisenzeitliche Waffen aus Finnland. Schwertinschriften und Waffenverzierungen des 9.–12. Jahrhunderts. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 61. Helsinki.
Mandel, M. 1991. Eesti 8.–13. sajandi mõõkade tüpoloogiast ja dateerimisest. Jaanits, L. & Lang, V. (toim.), Muinasaja teadus I. Arheoloogiline kogumik: 101–133.
Moilanen, M. 2015. Marks of Fire, Value and Faith. Swords with Ferrous Inlays in Finland during the Late Iron Age (ca. 700–1200 AD). Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXI. Turku.
Oakeshott, R. E. 1964. The Sword in the Age of Chivalry. London.
Petersen, J. 1919. De Norske Vikingesverd: En Typologisk-kronologisk Studie over Vikingetidens Vaaben. Videnskapsselskapets Skrifter. II. Hist.-filos. Klasse No. 1. Kristiania.
Räty, J. 1983. Karolingimiekoista romaanisiin miekkoihin: viikinkiajan miekat Suomessa. Pro Gradu -tutkielma Suomen ja Skandinavian arkeologiassa. Helsingin yliopiston arkeologian laitos.
Räty, J. 1998. “Ulfberht-” ja muita mestarileimoja Suomen ja Tyrvään viikinkiajan miekkalöydöissä. Tyrväässä tutkittua I: Tyrvään seutu Suomusjärven kulttuurista uuden ajan alkuun. Tyrvään seudun Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja LXXVIII: 26–55.
Saksa, A., Uino, P. & Hiekkanen, M. 2003. Ristiretkiaika. Saarnisto, Matti (ed.). Viipurin läänin historia I. Karjalan synty: 383–474.
Schvindt, T. 1893. Tietoja Karjalan rautakaudesta ja sitä seuraavilta ajoilta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 13. Helsinki.
Tomanterä, L. 1978. Kaksi Köyliön miekkahautaa: Vanhankartanon C-kalmiston haudat XVI ja XVII. Arkeologian Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Moniste 16.
Tomanterä, L. 1980. The disc-pommeled swords from Kekomäki in Kaukola. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Moniste n:o 22. Fenno-Ugri et Slavi 1978: 157–161.
Uino, P. 2003. Viikinkiaika. Saarnisto, Matti (ed.). Viipurin läänin historia I. Karjalan synty: 313–382.
KALMISTOPIIRI 