Katsaus parisuhdeväkivallan arkeologiaan

Riku Kauhanen

Arkeologiasta kiinnostunut Kaisa Kyläkoski esitti 19.1.2020 Twitterissä hyvän kysymyksen liittyen tohtori Thomas Småbergin tviittiin, jossa tämä esitteli norjalaisen viikinkinaisen (#vikingwarriorwoman), jolla oli ilmeisesti taistelussa saatu vamma otsassaan (theguardian.com). Kyläkoski kysyi: ”Miten erotetaan taisteluvamma parisuhdeväkivallasta?” Arkeologian kannalta kysymys on erittäin tärkeä. Esihistoriallisissa luissa voi olla merkkejä väkivallasta, mutta miten erottaa, ovatko vammat syntyneet sodan, ”tavallisen” onnettomuuden tai esimerkiksi metsästysonnettomuuden seurauksena?

Vamman saaneen viikinkinaisen arkeologinen tutkimus kuuluu sodankäynnin ja väkivallan merkkien osalta konfliktiarkeologian piiriin. Itse määrittelen konfliktiarkeologian juuri sodan ja väkivallan tutkimukseksi. Näiden erottaminen on tärkeää, koska on olemassa sotaa ilman väkivaltaa (esimerkiksi Suomi ja Uusi-Seelanti olivat sotatilassa toisessa maailmansodassa ilman maiden välisiä sotatoimia) ja toisaalta väkivaltaa on olemassa useissa eri muodoissa ilman sotaa. Samoin tietyillä väkivallan välineillä ei välttämättä ole ollut väkivaltaista käyttöä, kuten kulttuuriperinnöksi monissa maissa muuttuneilla ydinasesiiloilla. Myös puolustusrakennelmat, kuten keskiaikaiset linnat, ydinaseiden vastustajien leirit tai esimerkiksi vanhat varuskunnat monine rakennuksineen ja mahdollisine hautausmaineen ovat konfliktiarkeologisesti tärkeitä tutkimuskohteita. Muista väkivallan muodoista perheväkivalta, kylätappelut, poliisin laillisesti käyttämä väkivalta tai vaikkapa teloitukset jättävät väkivallan fyysisiä merkkejä.

Sodan ja parisuhdeväkivallan lisäksi monet muut selitykset ovat pohtimisen arvoisia väkivallan kontekstia arvioitaessa. Löytöjen suora liittäminen sotaan tai muuhun väkivaltaiseen tapahtumaan ei ole aina oikea tulkinta. Etenkin kansantarinoissa unohdetut varhaishistorialliset hautapaikat – kuten vanhat ja käytöstä pois jääneet kylä- tai talokalmistot sekä kulkutauteihin kuolleiden joukkohaudat – yhdistetään helposti taisteluihin, kun maasta löytyville luille pitää löytää selitys. Toisinaan sotahistoria, kansantarinat ja muut selitykset ovat monimutkaisesti kietoutuneita yhteen. Esimerkiksi Lappeenrannan Huhtiniemessä löydettiin vuoden 2006 kaivauksissa 1800-luvulle ajoittuva venäläissotilaiden yhteishauta jatkosodan aikana teloitettujen suomalaissotilaiden sijaan (Lavento et al. 2007). Samoin teloituksia liitetään moniin paikkoihin eri puolella Suomea, ja erilaiset hirtto- ja mestauspaikat sekä teilipyörien pystytyspaikat ovat yleistä kansanperinnettä. Suomessa Hailuodosta on mahdollisesti löydetty teloitetun henkilön, mestatun miehen seivästetyt jäännökset arkeologisissa kaivauksissa vuonna 1987, mutta konteksti ja tulkinta on epävarma (Oravisjärvi 2011: 291; Moilanen et al. 2018: 12; Moilanen 2019). Ilmeisesti ruumiiden polttaminen teloituksen jälkeen on hävittänyt monen vainajan jäänteet liki täydellisesti.

Erilaisten vaihtoehtojen pohtiminen, tunnistaminen ja erottaminen ovat tutkimuksellisesti tärkeitä. Parisuhdeväkivalta on vain yksi mahdollinen selitys luista löytyville vammoille. Tässä artikkelissa perehdyn nimenomaan parisuhdeväkivaltaan. Vaikka fyysisen parisuhdeväkivallan ja taistelukenttävammojen vertailu olisikin houkuttavaa, jätän taisteluiden pohtimisen vähemmälle ja keskityn parisuhdeväkivallan toteamisen ja tutkimisen vaikeuksiin. Parisuhdeväkivallalla voidaan mahdollisesti selittää muitakin arkeologisia löytöjä tai ilmiöitä, vaikka tämä onkin vaikeaa.

Parisuhdeväkivallan ulottuvuudet

Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan väkivalta on ”fyysisen voiman tai vallan tahallista käyttöä tai sillä uhkaamista, joka kohdistuu ihmiseen itseensä, toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään tai yhteisöön ja joka johtaa tai joka voi hyvin todennäköisesti johtaa kuolemaan, fyysisen tai psyykkisen vamman syntymiseen, kehityksen häiriytymiseen tai perustarpeiden tyydyttymättä jäämiseen.” Edelleen ”WHO:n määritelmässä väkivalta yhdistetään nimenomaan itse tekoon eikä sen lopputulokseen. Määritelmän ulkopuolelle jäävät tahattomat tapaukset kuten suurin osa liikenneonnettomuuksista ja palovammoista.” (Krug et al. 2005: 21)

Edelleen WHO jakaa ihmisten välisen väkivallan kahteen alaryhmään:

1) Perhe- ja parisuhdeväkivaltaan eli perheen jäsenten ja lähisuhteessa elävien välinen, yleensä, joskaan ei yksinomaan, kodeissa tapahtuva väkivalta.

2) Yhteisöllinen väkivalta eli yleensä kodin ulkopuolella tapahtuva väkivalta ihmisten välillä, jotka eivät ole sukua toisilleen ja jotka saattavat tuntea toisensa tai olla tuntematta toisiaan.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluu myös ”väkivallan muotoina lasten hyväksikäyttö, parisuhdeväkivalta ja vanhusten kaltoinkohtelu”. Jälkimmäiseen ryhmään taas sisältyy ”nuorisoväkivalta, umpimähkäiset väkivallanteot, tuntemattomien suorittamat raiskaukset ja seksuaalinen väkivalta sekä instituutioiden piirissä, esimerkiksi kouluissa, työpaikoilla, vankiloissa ja hoitolaitoksissa esiintyvä väkivalta” (Krug et al. 2005: 23).

Parisuhdeväkivalta tai perheväkivalta ei ole pelkästään toisen ihmisen fyysistä pahoinpitelyä, vaan sillä on niin fyysinen kuin henkinen ulottuvuus ja monet tavat käyttää ja osoittaa valtaa näissä ulottuvuuksissa. Parisuhdeväkivallasta on tehty runsaasti tutkimusta eri maissa ja eri näkökulmista ja monet eri viranomaiset, järjestöt ja oppialat tutkivat aihetta (ks. esim. Piispa 2011: 17–22; who.int. Krug et al. 2005: 109–144). Tunnettua on, että perhe- tai parisuhdeväkivaltaa on hyvin vaikea tutkia ja tilastoida aiheeseen liittyvän häpeän vuoksi, ja koska uhrit usein suojelevat pahoinpitelijäänsä, joihin heillä on emotionaalinen suhde (Krug et al. 2005: 109). Parisuhdeväkivaltaan kuuluu myös muotoja, jotka eivät juridisesti ole väkivallan tekoja tai ulkopuolisen todettavissa olevia väkivallan muotoja. Yleensä yksi väkivallan muoto ei esiinny yksinään, vaan eri tavat ovat kietoutuneita toisiinsa.

Parisuhdeväkivallan tutkimusta on usein syytetty siitä, että se on asymmetrista ja yksisuuntaista: se nähdään yksinkertaisesti miesten haluna kontrolloida naista väkivallan keinoin, jolloin nainen on uhri ja naisen käyttämä väkivalta vastaavasti on järjestään itsepuolustusta (Piispa 2011: 16). Vaikka parisuhdeväkivaltaa tulisikin tutkia moniulotteisesti on muistettava, että nimenomaan naiset kohtaavat parisuhteissa toistuvaa ja vakavia vammoja aiheuttavaa väkivaltaa. Mitä ankarampaa väkivaltaa on, sitä sukupuolittuneempaa se on (Piispa 2011: 30–33; Krug et al. 2005: 109).

Tutkimuksissa on myös havaittu, että parisuhdeväkivallan laatu, sen yleisyys ja sukupuolijakauma ovat sidoksissa ikään ja väkivalta vähenee iän myötä. Suomalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että 15–16-vuotiaiden keskuudessa pojat kokivat tyttöjä yleisemmin väkivaltaa seurustelusuhteessa. Joka neljäs nuori oli kokenut fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa haastatteluhetkisen seurustelukumppaninsa kanssa. Yleisimmät muodot olivat liikkumisen estäminen, kiinni tarttuminen tai läimäisy. Haastatelluista 2% tytöistä ja 9% pojista kertoi, että nykyinen kumppani oli lyönyt nyrkillä, kovalla esineellä tai potkinut (Piispa 2011: 21). Yliopisto-opiskelijoille 32 eri maassa suunnatussa kyselyssä selvisi, että kolmasosa mies- ja naisopiskelijoista oli käyttänyt edeltävän vuoden aikana fyysistä väkivaltaa ja väkivalta oli usein ollut molemminpuolista, eli molemmat osapuolet olivat käyttäneet sitä (Piispa 2011: 20). Toisaalta melkein kaikkiin tutkimuksiin kannattaa suhtautua rajauksin, jotka tutkijat tuovat itse toistuvasti esille: kyselyissä miehet jättävät usein raportoimatta käyttämäänsä väkivaltaa ja monet väkivallan muodot jäävät piiloon.

Sosiaaliohjaaja Jari Hautamäki (1997) jakaa perheväkivallan viiteen kategoriaan:

1) Fyysiseen

2) Henkiseen

3) Seksuaaliseen

4) Omaisuuteen kohdistuvaan ja

5) Piilevään väkivaltaan (Hautamäki 1997: 21)

Näistä fyysinen väkivalta käsittää kaiken voiman käytön eli muun muassa kiinniottamisen, tönimisen tai lyömisen. Henkinen väkivalta taas on lähinnä uhkailua ja nimittelyä. Seksuaalinen väkivalta sisältää seksuaalisen uhan ilmapiirin ja kaiken oman tahdon vastaisen toiminnan kiristyksestä raiskaukseen. Omaisuuteen kohdistuva väkivalta suuntautuu pääasiassa esineisiin, mutta sillä on fyysisen väkivallan kaltainen pelottava ja ahdistava vaikutus. Piilevässä väkivallassa ominaista on uhan ilmapiirin olemassaolo, joka aiheuttaa puolisossa pelkoa ja muuttaa käyttäytymistä (Hautamäki 1997: 21).

Hautamäen suhteellisen kattavaa listaa voidaan täydentää Viola – Väkivallasta vapaaksi ry:ssä pitkään työskennelleen Pia Marttalan artikkelissaan ”Parisuhdeväkivallan monet muodot” (2011) mainitsemilla hengellisellä ja taloudellisella väkivallalla. Hengellisessä väkivallassa pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin, vaatimuksin tai pakottein ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide. Vallankäyttö oikeutetaan uskonnollisella auktoriteetilla, kuten Raamatulla. Usein juuri naiset ovat uskonnollisen väkivallan uhreja miehen perustellessa vaatimusta saada ehdotonta kunnioitusta ja tottelemista perheenpäänä. Uskonnolliseen väkivaltaan kuuluu myös uhrin pelko siitä, että hänet suljetaan uskonnollisen yhteisönsä ulkopuolelle (Marttala 2011: 48–49). Taloudellinen väkivalta on taloudellista alistamista, kiristämistä, kavaltamista ja rahankäytön kontrollointia. Sillä on useita ilmenemismuotoja, kuten se, että puoliso päättää yksin hankinnoista tai estää puolisonsa oman rahankäytön. Taloudelliseen väkivaltaan kuuluu myös yritys romahduttaa toisen puolison talous eron jälkeen estämällä yhteisen omaisuuden mukaan ottaminen tai omaisuuden jakaminen ylipäätään (Marttala 2011: 49–50). Marttala huomauttaa henkisestä väkivallasta vielä, että myös itsemurhalla uhkailu on yksi henkisen väkivallan muoto. Tällöin myös lapsien vahingoittamisella uhkaamista voidaan käyttää uhkailun välineenä (Marttala 2011: 47).

Toisinaan on mahdollista tutkia tai tulkita varhaishistoriallista henkistä väkivaltaa dokumenttien avulla, perustellaanhan uskonnollinen väkivaltakin usein juuri ”pyhillä teksteillä”. Varsinaiset vammat ovat näissä henkisen väkivallan muodoissa kuitenkin uhrin sielussa. Näiden väkivallan muotojen tiedostaminen on fyysisestä näkymättömyydestä huolimatta tärkeä osa väkivallan monimuotoisuuden ymmärtämiselle. En kuitenkaan tässä artikkelissa paneudu näihin väkivallan muotoihin sen tarkemmin. Luon syvemmän katsauksen Hautamäen kategorioihin 1 eli fyysiseen väkivaltaan amerikkalaisen tutkimuksen avulla, mutta sitä ennen teen kategorioista 2–4 eli henkisestä, seksuaalisesta ja omaisuuteen kohdistuvasta väkivallasta lyhyet katsaukset.

Parisuhdeväkivallan tutkimisen tärkeyttä korostaa, että Suomessa se on laajalle levinnyt, yleinen ja vakava ongelma. Naisiin kohdistuvan väkivallan historiallista taustaa Suomessa valaissee sekin, että vanhin säilynyt asiakirjamme on Ruotsin kuninkaan Birger Maununpojan vuonna 1316 julistama Karjalan naisrauha:

”- – kaikkien meidän alueellamme kuuluvien vaimojen ja naisten, jotka asuvat meidän linnamme Viipurin alaisuudessa eli Karjalan maassa, olkoot aviossa eläviä, leskiä, nunnia tai neitseitä, tulee saada nauttia rauhaa ja turvallisuutta niin kuin itse valtakunnassamme Ruotsissa, yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta, niin että rikkojia kohtaa meidän kuninkaallinen rangaistuksemme mitä ankarimpana. Sen vuoksi päättävästi saatamme kaikille ja itse kullekin tiedoksi, että älköön kukaan rohjetko edellä mainittuja vaimoja ja naisia millään vääryyksillä rasittaa ja vaivata tai heille tehdä ruumiillista väkivaltaa, mikäli tahtoo välttää meidän kuninkaallisen rangaistuksemme, nimittäin sen, jota meidän edellä mainitussa valtakunnassamme Ruotsissa lakina noudatetaan.”

Vaikka asiakirja liittyi pikemminkin alueiden siirtämiseen ja liittämiseen Ruotsin lain eli kuninkaan vallan alle, on kuitenkin huomattavaa, että nimenomaan naisia väkivallalta suojelemalla haluttiin laajentaa kuninkaan valtaa.

Henkinen väkivalta: huutoa ja herjoja

Henkinen väkivalta jättää vähän arkeologille tutkittavia jäänteitä ja vaikka niitä olisikin, on niiden tulkitseminen epävarmaa, jopa mahdotonta. Uhkaavista sanoista tai eleistä ei jää arkeologista, fyysistä aineistoa todennettavaksi, mutta tiettyjä mahdollisuuksia henkisen väkivallan toteamiseksi on olemassa. Esimerkiksi antiikin Roomassa tehtiin seksuaalisesti muita nöyryyttäviä graffiteja. Turkissa sijainneesta Afrodisiaksen (Ἀφροδισιάς) kaupungin jäänteistä on löytynyt osittain säilynyt graffiti, jossa ilmeisesti lukee paikalla 400-luvulla jKr. hallinnutta kuvernööri Dulciusta herjaten ”Eusebius nussii Dulcitiusta”. Olennaista on, että Dulcitius on seksuaalisen aktin kohde ja näin ollen alempiarvoinen (ias.edu). Julius Caesarista löytää muun muassa historioitsija Suetoniukselta (69–122 jKr.) mainintoja seksuaalisista herjauksista: eräässä häntä panetellaan seksisuhteesta Bithynian kuninkaan Nikomedes IV:n (94–74 eKr.) kanssa. Juliusta jopa kutsuttiin ”Bithyanian kuningattareksi” (Suetonius 1999). Olennaista ei ollut suhteen homoseksuaalisuus, jota Roomassa suvaittiin, vaan se että Ceasar oli vuoteessa samanarvoisen henkilön kanssa ja ilmeisesti Dulcitius-paran tapaan vastaanottavana osapuolena.

Suetoniuksen maininta ja Afrodisiaksen säilynyt esimerkki ovat hyvin valaisevia esimerkkejä henkisen väkivallan ulottuvuuksista menneisyydessä. Monesti niiden parempi ymmärtäminen edellyttää kulttuurisen kontekstin tuntemista: Mikä on esimerkiksi seksuaalisesti ”häpeällistä” käytöstä, joka on tuomittavaa ja josta syyttämällä tuomitaan? Tällaista henkistä väkivaltaa näkyy graffitien ja seinäkirjoitusten muodossa edelleen. Useissa baarien tai muiden julkisten tilojen miesten vessoissa voi tavata tussilla tehtyjä kirjoituksia tyyliin: ”Varmaa p*llua, jos soitat numeroon 040*******”[1]. Mikäli tekstin tussaaja on puhelinnumeron omistajan entinen tai nykyinen puoliso käytetään selvästi henkistä parisuhdeväkivaltaa.

Vastaavien tapausten pohtiminen ja toteaminen aidossa arkeologisessa, siis esi- tai varhaishistoriallisessa aineistossa voisi olla hyvin kiinnostavaa, mutta tiedossani ei ole asiaan liittyviä tutkimuksia. Voi myös olla, että graffiteja tai muita vastaavia viestejä on löydetty, mutta niitä ei ole ymmärretty tutkia henkisen parisuhdeväkivallan näkökulmasta. Kuinka monelle muinaisen Rooman kodin ulkoseinälle on tuhrittu graffiti ”Julia on huora” pettyneen kosijan tai mustasukkaisen aviomiehen sudilla?

Henkisen väkivallan lisäksi piilevä, uskonnollinen sekä taloudellinen väkivalta ovat arkeologisesti kaikkein vaikeimmin todettavissa olevia väkivallan muotoja, joista ei välttämättä jää minkäänlaisia fyysisiä jäänteitä. Niihin pääsee käsiksi vain uhrien kertomusten avulla. Väkivaltaa voi esiintyä myös sellaisissa muodoissa, jotka ulkopuolisesta saattavat näyttää jopa kiintymyksen osoituksilta: kädestä pitäminen tai muu fyysinen helläksi tulkittava ele julkisella paikalla voivatkin olla todellisuudessa viestejä omistamisesta (Marttala 2011: 42). Tutkimuksissa on toistuvasti tullut esille, että henkinen väkivalta voidaan kokea sietämättömämpänä, nöyryyttävämpänä ja julmempana kuin fyysinen väkivalta.

Seksuaalisen väkivallan arkeologiaa ja historiaa

Seksuaalisen väkivallan vaikutus esi- ja varhaishistoriassa on jokseenkin varmaa. Antropologinen aineisto viittaa siihen, että vaimonryöstö sekä vieraan heimon naisen kaappaaminen ja raiskaaminen olivat hyvin keskeisiä primitiivisen sodankäynnin syitä (ks. Keegan 2010: 117–118; Keeley 1996: 86–87). Varsinaisesta fyysisestä aineistosta seksuaalisen väkivallan toteaminen on vaikeaa. Lienee todennäköistä, että moni kivikautiseen joukkohautaan päätynyt väkivaltaisen kuoleman kohdannut nainen on myös raiskattu kuoleman hetkellä, mahdollisesti useaan kertaan. Sodankäynnin ja raiskaamisen kietoutuminen yhteen ovat universaaleja, ikivanhoja ja samalla yhä järkyttävän tuoreita ilmiöitä.

Tohtori Eleanor Scott on pohtinut raiskauksen esihistoriaa artikkelissaan ”The use and misuse of rape in prehistory” (2001). Scottin opiskelijat olivat luennolla pohtineet raiskausvaihtoehtoa selitykseksi Tsekin Määristä (Dolni Věstonicesta) löytyneille paleoliittisen ajan kolmelle luurangolle, ”Punaiselle kolminkimpalle”, joista yhden kädet oli asetettu toisen luurangon lanteille ja yksi vainajista oli haudattu kasvot alaspäin. Erikoisen hautauksen taustaksi ehdotettiin raiskauksen aiheuttamaa häpeää, jolloin kasvot alaspäin haudattu olisi raiskatun naisen aviomies (Scott 2001: 1–2). Ilmeisesti raiskausta selitykseksi arkeologisille havainnoille on tarjottu ensimmäisen kerran vuonna 1975 Hampshiressa Worthy Parkista löytyneelle anglosaksisen nuoren naisen luurangolle. Naisella oli vammoja lanneluissa ja hänet oli haudattu pää alaspäin ilman hauta-antimia. Tutkimuksissa arveltiin, että nainen olisi surmattu ja haudattu tällä tavoin, koska hänen raiskatuksi tulemisensa olisi tuottanut häpeää miehen talolle. Sittemmin tulkinta raiskauksesta on uusissa tutkimuksissa hylätty ”oikeuslääketieteellisenä hölynpölynä” (Scott 2001: 3).

Raiskaus on ase; häikäilemätön ja julma väkivallan ja vallankäytön väline. Kuten oikeushammaslääkäri Helena Ranta kuvaa Balkanin sotien uhrien tutkimustensa yhteydessä, sen seuraukset ovat kammottavat niin uhrille kuin tämän yhteisölle. Ranta kertoo: ”Kun laitan silmät kiinni, muistan edelleen itsemurhan tehneen bosnialaisen odottavan äidin. Sotilas oli raiskannut hänet. Nainen kantoi vierasta lasta, joten hän oli joutunut oman yhteisönsä hylkäämäksi. Se oli kaksinkertainen rangaistus siitä, että hän oli joutunut seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Perhe ei halunnut tyttärensä kantavan vihollisen lasta. Nainen oli räjäyttänyt itsensä ja syntymättömän lapsensa käsikranaatilla.” (Niemi 2008: 81)

Scott pohtii ja kritisoi artikkelissaan nimenomaan sitä, että monet sosiobiologit pitävät raiskausta lähinnä yhtenä esihistoriallisen ajan miesten suvunlisääntymisstrategiana, ei niinkään väkivallan muotona (Scott 2001: 4–6). Sekaannusta raiskauksen yhdistämisestä ”pelkäksi” seksin muodoksi on muovannut sekin, että raiskatut naiset ovat yleensä parhaimmassa hedelmällisessä iässä. Scott uskoo, että selitys on pikemminkin kulttuurinen: Aikuiset naiset raportoivat raiskauksen todennäköisemmin kuin hyvin nuoret tai vanhat ja ovat usein yksin tilanteissa, joissa raiskaus on mahdollinen. Raiskaus on kuitenkin laajempi ilmiö kuin pelkkä aikuisen naisen pakottaminen yhdyntään (Scott 2001: 6–8, 10). Sota-alueilla on havaittu laajamittaista miesten anaaliraiskaamista, esimerkiksi Jugoslaviassa 1990-luvun sotien aikaan. Yksi seksuaalisen väkivallan muoto on myös esimerkiksi sukupuolielinten silpominen (Scott 2001: 9). On muistettava niinkin karmaiseva seikka, että myös lapsisotilaat syyllistyvät usein raiskauksiin, pakotettuina tai vapaaehtoisesti: mikäli poikalapsi ei ole vielä murrosiässä eikä pysty saamaan erektiota, tämä käyttää raiskauksessa apuna esineitä, esimerkiksi rynnäkkökiväärin piippua. Esineillä raiskaamista harjoittavat myös tavalliset aikuiset miessotilaat (ks. esim. Leatherman 2011).

Edellä luetellut esimerkit raiskauksista koskevat tilanteita, joissa nainen joutuu tuntemattoman henkilön tai henkilöiden raiskaamaksi. Yleisin raiskauksen muoto on kuitenkin tutun henkilön kotona tekemä väkisinmakuu, joita raportoidaan hyvin harvoin joten asiaa on vaikea tutkia tarkkaan. Se onkin tilastoituja tapauksia monin kerroin yleisempää: tuntemattoman raiskaamaksi joutunut nainen tekee rikosilmoituksen noin 31% tapauksissa, kun taas puolison raiskaamaksi tullut vain arviolta 5% tapauksista (Scott 2001: 7). On huomattava, että raiskaus avioliitossa tulkittiin Suomessa juridisesti väkisinmakaamiseksi vasta vuonna 1994 ja raiskauslainsäädäntöä ollaan paraikaa muuttamassa suostumusperustaiseksi. Kun niin sanotun ”sivistyneen maailman” lainsäädäntö on näin myöhässä seksuaalisen väkivallan juridiikassa, voimme vain kuvitella, miten paljon esihistoriallisten yhteisöjen seksuaalista väkivaltaa on jäänyt tulkitsematta millään tavalla rikolliseksi tai edes vääräksi. Raiskaus avioliitossa lienee tulkittu aikoinaan universaalisti vain yhdeksi seksin muodoksi. Todennäköisesti, koska raiskaus harvoin esiintyy ainoana parisuhdeväkivallan muotona, se on ollut samaan aikaan mukana myös muissa, helpommin arkeologisesti havaittavissa väkivallan muodoissa.

Omaisuuteen kohdistuva väkivalta

Voisi kuvitella, että omaisuuteen kohdistuva väkivalta olisi nimenomaan se parisuhdeväkivallan osa, josta jää arkeologisia, siis fyysisiä todisteita. Se on kuitenkin parisuhdeväkivallan kontekstissa äärimmäisen vaikeasti todettavissa. Ehjiä esineitä ei esihistoriallisista ajoista juurikaan ole säilynyt. Kivikaudelta Suomessa tällaisia ei ole kiviesineitä lukuun ottamatta, ja monista niistäkin puuttuu mahdollinen varsi. Löytyneet esineet ovat usein artefaktien osia, siis ”rikki”, ja on mahdotonta sanoa ovatko ne rikkoutuneita vai rikottuja.

Joissakin poikkeustapauksissa kuitenkin voidaan perustellusti väittää, että esineitä on rikottu tarkoituksellisesti. Tunnetuimpia tahallaan rikottuja esineitä ovat rautakautisista haudoista löydetyt ”tapetut” esineet, mutkalle taotut ja väännetyt rautamiekat esimerkiksi Kärsämäen kalmistosta vanhemmalta roomalaisajalta (n. 0/50–150/200 jKr.) (Haggrén et al. 2015: 235–241; Moilanen 2008). Nämä runnellut esineet ovat kuitenkin erikoistapaus. Valtaosasta aineistoa arkeologeilla ei ole aavistustakaan, ovatko esineet rikkoutuneet käytössä vai arkeologisessa kontekstissa esimerkiksi roudan runtelemina, pienten nisäkkäiden tai pieneliöiden tuhoamina tai muuten ajan haurastuttamina.

Takuulla jo esihistoriallisella ajalla puolisot ovat suutuspäissään tai pelotellakseen paiskoneet ruukkuja ja muita esineitä, mutta tällaisen tapahtuman toteaminen on arkeologian keinoin toivoton tehtävä, mikäli tukena ei ole historiallisia lähteitä. Sinänsä olisi kiintoisaa tehdä kirjallisten lähteiden pohjalta analyysi siitä, millaisia esineitä parisuhdeväkivallan tai tavanomaisen riitelyn yhteydessä on rikottu. Onko rikottu lähimpänä oleva käteen sopiva esine, toiselle osapuolelle tärkeä ja rakas muisto vai tavara, joka hajotessaan sirpaloituu ja pitää mahdollisimman paljon ääntä?

Amerikkalaistutkimus fyysisestä parisuhdeväkivallasta

Arkeologisessa mielessä henkiset perheväkivallan muodot ovat enemmän tai vähemmän vaikeasti todettavissa. Fyysisestä väkivallasta sen sijaan löytyy merkkejä: ihmisjäännöksissä voi olla fyysisiä vammoja esimerkiksi luissa tai mahdollisesti säilyneissä pehmytkudoksissa (ks. esim. Moilanen 2014 Kalmistopiirissä). Koska jälkimmäinen ei etenkään vanhemmassa aineistossa säily hyvin, on näiden fyysisten merkkien tulkitseminen vaikeaa ja epävarmaa.

Perheväkivallan merkkejä esihistoriallisessa aineistossa on kuitenkin pohdittu pitkään. Jo vuonna 1910 arveltiin nuubialaisten naisten luurankojen parantuneiden kallo- ja käsivammojen viittaavan perheväkivaltaan. Samanlaisia pohdintoja on tehty myös muun muassa Sudanista ja Australiasta löytyneistä ihmisluista (Novak 2009: 239). Mahdollisesti parisuhdeväkivaltaan yhdistettyjä vammoja on vanhemmasta aineistosta muualtakin. On myös huomattava, että kivikaudella melkein kaikkien ikäluokkien ja sukupuolien luista on tavattu vammoja, joita suurella todennäköisyydellä voidaan pitää väkivallan seurauksina. Esimerkiksi Saksan Talheimista on löydetty ainakin 34 ihmisen joukkohauta nuorakeraamiselta ajalta (5500–4500 eKr.), jossa on ihmisiä kaikista ryhmistä: miehiä, naisia, poikia, tyttöjä ja vanhuksia. Useammassa pääkallossa on syviä iskuja, jotka sopivat täydellisesti yhteen kivisten koverokirveiden muodon kanssa (Vencl 2011: 60–61). Naisia on siis uhannut muukin kuin ”pelkkä” parisuhdeväkivalta ja on hyvin mahdollista, että primitiivisissä yhteisöissä nainen (tai lapsi) joutui modernia aikaa huomattavasti todennäköisemmin myös tuntemattoman tai tuntemattomien väkivallan uhriksi esimerkiksi kylään tehdyissä yllätyshyökkäyksissä (ks. Keeley 1996: 65–69). Väkivalta ei aina ollut kuolettavaa, ja monissa luurangoissa on myös merkkejä vammojen parantumisesta. Tanskassa Gøngehusvejistä on löydetty mesoliittiselle kivikaudelle ajoittuva naisen luuranko, jonka kallossa oli parantunut syvä vamma. Sen kohdalta tavattiin luuneula ja punaista okraa. On arveltu, että nainen ilmeisesti piti hiuksiaan nutturalla tässä kohdassa päätään peittääkseen vamman (Schulting 2009: 228–229).

Saadakseen paremman käsityksen vammojen yhteydestä niiden syntyyn antropologi Shannon A. Novak teki 1990-luvun lopussa tutkimusta kotiväkivallasta (domestic violence). Tutkimuksessa keskityttiin pääasiassa luustoon ja siihen syntyviin vammoihin. Keskeinen kysymys oli, miten esihistoriallisesta aineistosta pystyisi erottamaan kotiväkivallan ja onnettomuuksien aiheuttamat vammat toisistaan.

Jo tutkimusasetelma aiheutti paljon vaikeuksia, jotka kertovat paljon väkivallan kulttuurisista eri alueilla. Novakin oli valittava tutkimusaineiston keruuta varten Bradford Royal Infirmaryn sairaala Pohjois-Englannista, sillä yhdysvaltalaisten sairaaloiden tiedot eivät useista syistä kelvanneet tutkimukseen. Ensimmäisenä ongelmana oli Yhdysvaltain vapaa asekulttuuri, joka huomattavasti lisää modernien tuliaseiden aiheuttamien vammojen määrää kotiväkivallassa. Mikäli tuliaseita on vapaasti saatavilla, turvautuu pahoinpitelijä usein ”pyssyyn eikä nyrkkiin”. Iso-Britanniassa tuliaseiden saanti on taas ankarasti luvanvaraista, joten näiden sairauskertomusten tiedot vastasivat paremmin esihistoriallista kontekstia. Iso-Britannian tutkimuksessa ei löydetty ainoatakaan tuliaseen aiheuttamaa vammaa. Toisena erottavana piirteenä oli se, ettei Iso-Britanniassa terveydenhuollon ammattilaisilla ole velvollisuutta ilmoittaa viranomaisille kotiväkivallasta. Yhdysvalloissa sen sijaan lääkärit ja muu hoitohenkilökunta ilmoittavat viranomaisille havaittuaan parisuhdeväkivaltaa. Tämä on johtanut siihen, että USA:ssa parisuhdeväkivallan uhrit usein valehtelevat suojellakseen pahoinpitelijää. Pahimmillaan vakaviakaan vammoja saaneet eivät ole uskaltaneet hakea hoitoa (Novak 2009: 240–242).

Bradford Royal Infirmaryssä tarkasteltavaksi valittiin yksi kesä- ja yksi talvikuukausi. Potilaat ja vammat tilastoitiin luiden osalta jakamalla ruumis 54 eri kohtaan ja naiset, jotka olivat 15–74-vuotiaita, jaettiin ikäryhmiin (15–24, 25–34, jne.). Kokonaisuudessaan aineisto koostui 673 naisen potilaskertomuksista. Näistä 194 oli kotiväkivallan uhreja, ja heillä oli yhteensä 544 vammaa eli 2,8 vammaa naista kohden. Onnettomuuksiin taas oli joutunut 479 naista, joilla oli 557 vammaa eli 1,2 vammaa naista kohden (Novak 2009: 242).

Valtaosa (99%) fyysisen parisuhdeväkivallan vammoista olivat tylpän esineen, siis nyrkin, aiheuttamia ja valtaosasta (93%) vammoja koitui ainoastaan pehmytkudoksiin. Vain pienessä osassa (7%) tapauksista vammoja koitui myös luille. Tämä viittaisi siihen, että parisuhdeväkivalta ei juurikaan näy luurangoissa. Onnettomuuksissa (peräti 21% onnettomuustapauksista) sen sijaan syntyi huomattavasti enemmän luunmurtumia ja muita vastaavia vammoja. Parisuhdeväkivallan aiheuttamista vammoista valtaosa kohdistui kasvoihin, yläruumiiseen ja käsivarsiin. Onnettomuuksien seuraukset taas näkyivät etupäässä jalkojen luissa (Novak 2009: 242–244).

Kerätyt tiedot perustuivat siis vain muutamaan kohtaan ihmisruumista ja niiden avulla laaditulla mallilla pystyttiin kohtuullisen hyvin ennustamaan, oliko kyseessä kotiväkivallan vai onnettomuuden uhri. Mallilla ennustettiin vammojen syyksi onnettomuus 96% tarkkuudella, mutta kotiväkivalta vain 76%:n tarkkuudella, eli moni kotiväkivallan uhri tulkittiin onnettomuuden uhriksi. Ennuste saatiin tarkemmaksi, kun käsien vammat pudotettiin pois tarkastelusta. Ne olivat saattaneet syntyä yhtä hyvin nyrkiniskuilta suojauduttaessa kuin onnettomuudessa, esimerkiksi kaaduttaessa, jolloin käsillä oli yritetty pehmentää pudotusta. Lopputuloksena saatiin malli, jossa päähän, etenkin nenän alueelle kohdistuneet iskut merkitsivät kaikkein todennäköisimmin perheväkivaltaa. Analyysissä huomattiin myös, että perheväkivallassa koituvan murtuman aikaansaamiseksi tarvittiin keskimäärin kolme iskua. Takaraivoon ja niskaan sekä etenkin jalkoihin kohdistuneet iskut sen sijaan olivat perheväkivallassa harvinaisia, mikäli uhria ei ollut pahoinpidelty kirjaimellisesti ”päästä varpaisiin”. Keskimäärin vamma-analyysissä tarvitsi keskittyä kolmeen alueeseen: kasvoihin, alaraajoihin ja rintakehään, koska nämä muuttujat olivat luotettavimpia syiden erottelussa. Malli ennusti myös iän perusteella, mikä oli syynä vammoille: mitä vanhempi nainen oli, sitä todennäköisemmin syynä oli onnettomuus. Näiltä osin tutkimus tuki ennestään saatuja tuloksia, joiden mukaan hedelmällisessä iässä olevat naiset ovat kaikkein alttiimpia perheväkivallalle. Ennen valmiin mallin vertaamista esihistorialliseen aineistoon sitä testattiin Yhdysvalloista Salt Lake Cityn poliisin laatimiin raportteihin ja ottamiin valokuviin. Pehmytkudoksiin kohdistuneissa vammoissa malli ennusti kotiväkivallan oikein 96,2% tapauksia ja luustossa 94,6% tapauksia (Novak 2009: 244–246).

Tutkimusta sovellettiin nyt arkeologiseen kontekstiin Yhdysvalloissa Utahin alueella Caldwellissä koottuun pueblokulttuurin (n. 400–1300 jKr.) aineistoon. Caldwellin kylästä oli löydetty yhdeksän hautausta, joista viisi oli aikuisia naisia. Luurangoissa oli sairauksien merkkejä, mutta myös parantuneita kallo- ja kasvovammoja etenkin nenän seudulla. Vanhimmalla naisista oli myös solisluun murtuma. Todisteet olivat lyhyet mutta selvät: viidestä luurangosta neljässä todettiin mallin perusteella selkeitä merkkejä kotiväkivallasta. Viides oli epävarma, sillä vamma oli naisen takaraivon kohdalla (Novak 2009: 246–247). Tässä tapauksessa malli näytti siis toimivan todistusvoimaisesti, mutta Novak liitti siihen muutamia varauksia. Ensinnäkin, mikä on perheväkivallan edellyttämän ”läheisen miehen” määritelmä? Nykyaikaiset parisuhteen ja avioliiton määritelmät eivät päde menneisyydessä, missä esiintyy muun muassa vaimonryöstöä ja orjuutta. Ryöstetyt naiset ovat saattaneet elää koko loppuelämänsä ryöstäjänsä kotitaloudessa. Toiseksi, mallia varten kerätyt vammat olivat miesten naisille aiheuttamia. Miten nais/nais-väkivalta erottuu aineistossa? Novakin mukaan naisten toisiinsa kohdistama väkivalta on yleensä mies/nais -väkivaltaa ”pehmeämpää”: siitä syntyy yleensä haavoja tai hiertymiä, ei juurikaan vakavia vammoja. Naisetkin tosin saattavat aiheuttaa vakavia vammoja, mikäli käyttävät asetta. Toisin sanoen naisten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on hyvin vaikea paikantaa arkeologisesta aineistosta. Kolmanneksi Novak pohti mahdollisuutta, että vamma on jonkin muun kuin pahoinpitelyn tulos, kuten rituaalisesti itseaiheutettu vamma, karjaa paimennettaessa sattunut vamma tai jonkin urheilulajin aiheuttama vamma. Joissakin tapauksissa näiden erottaminen parisuhdeväkivallan vammoista voi olla vaikeaa. Luonnollisesti myös sää ja ilmasto sekä muut olosuhteet voivat altistaa tietynlaisille onnettomuuksille, kuten liukastumiselle, mutta ainakaan Bradford Royal Infirmaryn aineistossa ei havaittu eroja talvi- ja kesäaikaan aiheutuneiden vammojen välillä (Novak 2009: 249–250).

Soturi vai piesty puoliso?

Lukijalle on toivottavasti syntynyt käsitys niistä tekijöistä, joiden vuoksi arkeologi on vaikeuksissa tutkittaessa ja tulkittaessa niin monimuotoista ja hankalasti lähestyttävää aihetta kuin parisuhdeväkivalta. Aivan kuten nykypäivän parisuhdeväkivalta on vaikea todeta, tilastoida ja tutkia, niin menneisyyden sirpaleiden äärellä se on vielä vaikeampaa. Monissa tapauksissa se voidaan esittää ”vain” yhtenä vaihtoehtoisena tulkintana, parhaimmillaankin lähinnä todennäköisenä syynä arkeologisissa aineistoissa esiintyville ilmiöille.

Shannon Novakin tutkimukset ovat suuntaa antavia, mutta erittäin hyödyllisiä väkivallan tutkimuksen kannalta. Tutkimus osoittaa, että käsiin kohdistuneissa vammoissa on vaikea erottaa aiheuttajaa. Se voi johtua yhtä hyvin väkivallasta kuin onnettomuuksista. Usein juuri käden luiden vammojen selitetään aiheutuneen, kun alakynteen joutunut osapuoli on yrittänyt torjua hyökkääjän iskuja. Novakin tutkimusten perusteella ne voidaan yhtä hyvin monissa tapauksissa selittää kaatumisen tai putoamisen pehmentämisellä. Toiseksi fyysinen parisuhdeväkivalta on yleensä ”pehmeää” siinä mielessä, että valtaosassa tapauksista ei synny luihin asti yltäviä vammoja. Mikäli vammoja luustoon syntyy, on tekijä usein mies tai sitten pahoinpitelyssä on käytetty apuna jotakin asetta tai esinettä. Luuston vammat ovat usein useamman iskun, siis hakkaamisen tulosta, eivät läimäytyksen tai yksittäisen lyönnin. Luotettavammin todettavat ja parisuhdeväkivaltaan liittyvät vammat ovat kohdistuneet pään etuosaan eli kasvoihin, etenkin nenän seudulle, ja yläruumiiseen.

Kuten Novakin huomauttamat erot Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian viranomaisten ja lainsäädännön kulttuureissa ja käytännöissä osoittavat, vaihtelee väkivallan laatu ja tilastointi suuresti eri alueilla. Novakin tilastoimat vammat nenänsuun alueella, siis nyrkiniskut naisten kasvoihin, vaikuttavat universaalilta ilmiöltä. Mutta onko näin? Eroavatko väkivallan aiheuttamat vammat kulttuureissa, joissa harrastetaan nyrkkeilyä kulttuureista, joissa harrastetaan enemmän muuta kamppailulajia, kuten judoa tai karatea? Mikä esimerkiksi Suomessa on nyrkillä lyömisen suhde puukolla aiheutettuihin vammoihin?

Joka tapauksessa otanta pueblokulttuurista osoittaa suurella todennäköisyydellä, että parisuhdeväkivalta on menneisyydessä ollut järkyttävän yleistä: viidestä tavatusta naisen luurangosta neljällä oli liki täydellisesti paikkansapitäväksi todettuun vammamalliin sopivia merkkejä parisuhdeväkivallasta, ja viidennelläkin oli vamma kallossaan. Parisuhdeväkivalta on ollut ja on yhä vakava uhka naisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Parisuhdeväkivalta on niin universaali ja tärkeä ilmiö, että sen tutkimisen merkitystä ihmiskunnan menneisyydessä on vaikea ylikorostaa.

Vastauksena Kyläkosken kysymykseen: fyysinen parisuhdeväkivalta on suhteellisen epätodennäköinen selitys Norjan viikinkinaisen vammoille. Vamma on naisen otsassa, mutta parisuhdeväkivallassa tähän kohtaan tuskin kohdistetaan useita iskuja nyrkillä, joka on tekoväline suurimmassa osassa (liki 99%) pahoinpitelyistä. Vamma on todennäköisesti seurausta esineellä aikaansaadusta iskusta, eli heitetystä esineestä tai jollakin esineellä lyömisestä. Tietty on mahdollista, että viikinkinaisen aviomies(?) on heittänyt naista kivellä tai kolhaissut astalolla. Todennäköisemmin vamma on seurausta yhdestä taistelun aikana saadusta rajusta iskusta. Taisteluvamma eroaa todennäköisesti parisuhdeväkivallan vammasta selvästi, sillä välineet ovat raskaampia ja tappavampia, jolloin luissa asti näkyvään vammaan riittää usein yksi isku. Lyömä- ja pistoaseiden iskujen ohella ruumiiseen uponneet projektiilit, kuten nuolenkärjet tai musketinkuulat ovat myös yleisiä taisteluvammoja ja siten merkkejä taisteluun osallistuneesta henkilöstä.

———

Kirjoittaja on FM, tutkija ja konfliktiarkeologi, joka tekee Turun yliopistossa arkeologian oppiaineeseen väitöskirjaa metsäkaartilaisten leireistä 1941–1944.

[1] Myös nykyisiä graffiteja ja seinäkirjoituksia on dokumentoitu arkeologisin menetelmin. Esimerkiksi Turun Ylioppilaskylästä purettu Three Beers -baari dokumentoitiin Muuritutkimus Oy:n toimesta ennen purkua ja verkkoon viedyssä 3D-mallissa pääsee tutkimaan myös WC:itä. Mallin perusteella tekstissä mainittu kyseisen viestin variaatio on miesten vessasta pääosin pyyhitty pois, mutta osia viestistä voi vielä erottaa.

Lähteet:

The Guardian. Meet Erika the Red: Viking women were warriors too, say scientists.

Haggrén, Georg et al. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki. 2015.

Hautamäki, Jari. Perheväkivalta. Käännekohta miehen elämässä. Miessakit ry, Helsinki. 1997.

Institute for Advanced Study. Studying Graffiti in an Ancient City: The Case of Aphrodisias

Kansallisarkisto. Diplomatarium Fennicum. DF 275. Kuningas Birger takaa Ruotsin lain mukaisen ruumiin ja omaisuuden suojan Karjalan naisille.

Keegan, John. Sodankäynnin historia. Ajatus Kirjat, Helsinki. Toinen painos. 2010 (1993).

Keeley, Lawrence H. War before Civilization. The Myth of the Peaceful Savage. Oxford U.P., New York. 1996.

Krug, Etienne & L. L. Dahlberg, J. A. Mercy, A. B. Zwu, R. Lozano, Väkivalta ja terveys maailmassa: WHO:n raportti. Lääkärin sosiaalinen vastuu ry, Helsinki. 2005.

Lavento, Mika & H. Ranta, A. Sajantila, E. Vuori. Lappeenrannan Huhtiniemen arkeologiset ja oikeuslääketieteelliset tutkimukset. Raportti kenttätutkimuksista (1.10.-27.10.2006) ja jälkitöistä. Kulttuurien tutkimuksen laitos ja oikeuslääketieteen laitos. Helsingin yliopisto. 2007.

Leatherman, Janie L. Sexual Violence and Armed Conflict. Polity Press, UK. 2011.

Marttala, Pia. Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa (toim. Hannus, Riitta & S. Mehtola, L. Natunen, A. Ojuri) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 13. 2011. 37–50.

Mittnik, Alissa & C.-C. Wang, J. Svoboda, J. Krause. A Molecular Approach to the Sexing of the Triple Burial at the Upper Paleolithic Site of Dolní Věstonice. PLoS One, October 5, 2016.

Moilanen, Mikko. Miekkojen rikkominen rautakaudella – muutamia teknisiä havaintoja. Muinaistutkija 4/2008. 19–33.

Moilanen, Mikko. Väkivallan jälkien tutkimuksesta arkeologisissa luuaineistoissa. Kalmistopiiri 11.4.2014.

Moilanen, Mikko. Suomen pyövelit. Docendo, Helsinki. 2019.

Moilanen, Ulla & I. Aalto, V. P. Toropainen. In Terra Prophana – Kuolemaantuomittujen ja suntisten hautaaminen ja rangaistuspaikkojen arkeologinen potentiaali. SKAS 2/2018. 2–19.

Niemi, Kaius. Helena Ranta: ihmisen jälki. Kirjapaja, Helsinki. 2008.

Novak, Shannon A. Beneath the Façade: a skeletal model of domestic violence. Teoksessa The Social Archaeology of Funerary Remains. Oxbow Books, Oxford, UK. 2009. 238–252.

Oravisjärvi, Jani. Rikollisten kuolema ja hautaaminen 1200-luvulta 1800-luvulle. Teoksessa (toim. Ikäheimo, Janne & Nurmi, Risto, Satokangas, Reija) Harmaata näkyvissä: Kirsti Paavolan juhlakirja. Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta, Oulu. 2011. 285–296.

Piispa, Minna. Parisuhdeväkivallan todellisuus. Teoksessa (toim. Hannus, Riitta & S. Mehtola, L. Natunen, A. Ojuri) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 13. 2011. 15–36.

Schulting, Rick. Skeletal Evidence and Context of Violence in the European Mesolithic and Neolithic. Teoksessa The Social Archaeology of Funerary Remains. Oxbow Books, Oxford, UK. 2009. 224–237.

Scott, Eleanor. The Use And Misuse Of Ideas About Sexual Violence. Teoksessa (toim. Bevan, Lynne) Indecent Exposure. Sexuality, society and the archaeological record. 1–18. The Cruithne Press, Great Britain. 2001.

Suetonius. Rooman keisarien elämäkertoja. WSOY, Helsinki. Toinen painos. 1999.

Three Beers -ravintolan 3D-dokumentointi. Muuritutkimus oy. my.matterport.com.

Vencl, Slavomil. Stone Age Warfare. Teoksessa (toim. Carman, John & Harding, Anthony) Ancient Warfare. Sutton Publishing, UK. 1999. 57–72.