11 000 vuoden fantasiamatka – Arvostelu Risto Isomäen romaanista Viiden meren kansa

Ilari Aalto & Minerva Piha

Johdanto

Risto Isomäen kirja Viiden meren kansa (Into 2018) on teemaltaan tervetullut uutuus: vaikka keskiajan Suomeen sijoittuvia romaaneja on ilmestynyt viime vuosina paljonkin, esihistorialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja ilmestyy harvakseltaan. Kirjalla on todella kaunis kansi, joka vie heti ajatukset salaperäiseen esihistoriaan: kannessa on ikään kuin maailmanpuuna nousevaan petäjään ripustettu karhunkallo, jonka yläpuolella näkyy yötaivas ja taustalla merkkitulien valaisemaa rannikkoa.

Kirja rakentuu ajatukselle kertoa suomalaisuuden taustoista seuraamalla eri aikakausina Suomen asutushistoriaan vaikuttaneita yhteisöjä, välillä kaukanakin Suomen nykyisten rajojen ulkopuolella. Takakansiteksti lupaa kirjan vievän lukijan 11 000 vuoden mittaiselle aikamatkalle suomalaisuuden alkulähteille, jääkauden jälkeisistä ensimmäisistä asuttajista kristinuskon saapumiseen ja Hämeen ristiretken aikaan 1200-luvulla.

Viimeistä kertomusta seuraa 48 sivua jälkihuomautuksia, joissa kirjoittaja avaa tekemiään tulkintoja ja niiden taustalla olevaa tutkimusta. Vaikka Isomäki tunnustaa tässä loppuluvussa avoimesti romaanin sisältävän kaunokirjallisena tuotteena suuria taiteellisia vapauksia, lukijalle jää kuitenkin yleiskuva, että kirjan kuvaamat asiat ovat totta ja perustuvat uusimpaan tutkimukseen. Ikävä kyllä näin ei ole. Arkeologisen ja kielihistoriallisen tutkimuksen valossa tarinoista kuultaa vanhentuneita ja jopa kyseenalaisia tulkintoja, joita avaamme tässä.

Kaunokirjallinen näkökulma

Kaunokirjallisena teoksena Viiden meren kansa ajaa asiansa. Teos koostuu kahdeksasta tarinasta, joissa jokaisessa on erilliset henkilöt ja erillinen juoni. Yhdessä nämä tarinat muodostavat jatkumon Suomen alueen ja suomalaisten historialle jääkauden lopulta keskiajan kynnykselle.

Tarinoiden juonirakenteet ovat melko tavanomaisia eivätkä tarjoile lukijalle yllättäviä käänteitä. Esimerkiksi kivikaudelle sijoittuvan “Hylkeiden kansan” juonenkäänteet saattaisivat olla ilahduttavan omaperäisiä, mutta yllätyksellisyyttä laimentaa tarinan maailmaan johdatteleva tietoteksti tarinan alkua edeltävällä sivulla. Johdanto ei jätä tarinan loppuratkaisua arvailujen varaan vaan lukija tietää heti alussa, miten tarinassa tulee käymään.

Tarinallisesti hienosti onnistunut on “Lemminki ja Lohikäärme”, ja Isomäki kertookin työstäneensä tarinaa jo vuosia ennen Viiden meren kansan kirjoittamista (s. 332). Tarinassa kuvataan ”asteroidin” putoaminen Viron Saarenmaalle pronssikaudella. Meteoriitin putoaminen on historiallinen fakta, mutta Isomäen maalaama kuva suomalaisista Lemmingistä ja Ilmarista matkalla tutkimaan erikoista tapahtumaa on historiallisesti mahdoton, kuten myöhemmin esitämme. Spekulatiivisena fiktiona tarina kuitenkin toimii mainiosti. Myös Isomäen aiemmat romaanit edustavat spekulatiivista fiktiota.

“Lemmingin ja lohikäärmeen” henkilöhahmot ovat niin ikään onnistuneita. Päähenkilöiden Lemmingin ja Ilmarin ristiriitaiset tahdonsuunnat toimivat hyvin: Lemmingin rohkeus ja päättäväisyys ja Ilmarin pelokkuus aiheuttavat uskottavan konfliktin, jota olisi voinut hyödyntää tarinassa enemmänkin. Tarinassa Ilmari kehittyy näkökulmakertoja Lemminkiä enemmän. Lemmingissä tarinan tapahtumat eivät saa aikaan oikein minkäänlaista muutosta. Tämä saa tarinan loppumaan ikään kuin kesken. Tarinan viimeisen virkkeen jälkeen lukija kääntelee seuraavaa sivua ja ihmettelee, että kai tarinalle löytyy vielä jatkoa jostain.

Yleisesti ottaen Viiden meren kansan henkilöhahmot ovat etäisiä, ja niihin on vaikea samaistua. Lukija tuntee olevansa ulkopuolinen, hän ei saa otetta henkilöiden tunteista eikä pysty myötäelämään tarinoiden tapahtumia heidän kauttaan. Samaistumisen ja tunnesiteen puutteen vuoksi on vaikea välittää siitä, käykö tarinan henkilöille hyvin vai huonosti.

Henkilöitä koskeva seikka on myös teoksen naiskuva. Isomäki kertoo jälkikirjoituksessaan haluavansa teoksessaan, erityisesti “Skyytit”-tarinassaan, spekuloida sitä, mistä suomalaiset naiset ovat perineet sisunsa saavuttaa erilaisia oikeuksia, kuten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, ennen maailman muita maita (s. 321). Tavallaan tarinoiden naiset onkin kuvattu itsenäisinä ja voimakkaina, mutta loppujen lopuksi he kuitenkin antautuvat miehen valtaan tai heidät kuvataan miehistä riippuvaisina. Tämä koskee ainakin “Hylkeiden kansan” Varpua, “Skyyttien” Prinsessaa ja “Paholaisen tytärten” Arjaa.

Miehet on kuvattu monipuolisemmin, joskaan monipuolisuus ei yllä sellaiseen näkökulmaan, jossa he olisivat samalla tavalla riippuvaisia naisista kuin naiset miehistä. Teoksen maalaama kuva Suomen aluetta asuttaneiden ihmisten yhteiskunnista on Viiden meren kansassa siis varsin patriarkaalinen kivikaudelta rautakauden lopulle. Vaikka esimerkiksi “Skyyttien” Prinsessa on oman heimonsa päällikkö, hänen johtajuutensa tuntuu päälleliimatulta. Prinsessa tuntuu nimittäin ajattelevan, että miehelle alistuminen pelastaa hänet ja hänen heimonsa.

Viiden meren kansassa on myös tarina Lallista ja piispa Henrikistä, joka tuntuu olevan pakollinen kertomus missä tahansa Suomen ristiretkiaikaa käsittelevässä fiktiivisessä teoksessa. Viime aikoina Lallista ovat kirjoittaneet ainakin Orvokki Annala (Lallinkartanon Kerttu, WSOY 2010) ja Paula Havaste (Vihat-trilogia, Gummerus 2014–2017). Isomäki keskittyy erityisesti kuvaamaan sitä, miten Lallin onnistui vähä vähältä tappaa piispa Henrikin saattue, jotta hän pääsisi käsiksi itse piispaan. Isomäen näkemys Lallista ei ole mitenkään omaperäinen. Ristiretkiaika on arkeologisesti mielenkiintoinen ajanjakso Suomen alueen historiassa, ja sieltä löytyisi muitakin mielenkiintoisia tarinoita kuin Köyliönjärven traagiset tapahtumat tai Birger Jaarlin johtamat ristiretket, joista Isomäki niin ikään kirjoittaa.

Teoksen ehdoton vahvuus on luontokuvaus, joka on vivahteikasta ja asiantuntevaa, ja siinä näkyy Isomäen tausta ympäristötieteiden parissa. Ensimmäinen tarina “Jäiset rannat” on tyylillisesti ehjin ja esteettisin kaikista teoksen tarinoista, mikä johtunee siitä, että se nojaa hyvin vankasti luontokuvaukseen.

“Jäisten rantojen” jälkeen teoksen tyyli hajoaa. Vaikka luontokuvaus on edelleen luontevaa, ihmiskulttuurien kuvaus horjuu ja on epäuskottavaa. Tällainen näkökulma saattaa johtua tämän arvostelun kirjoittajien taustasta humanistisissa tieteissä ja erityisesti menneisyydentutkimuksessa. Tyylillinen epäuskottavuus näkyy erityisesti joissain ilmaisuissa, joita Isomäki on käyttänyt runsaasti. Nämä ilmaisut liittyvät erityisesti sellaisiin ajan ja matkan mittoihin, joita ei tarinan tapahtuma-aikana tunnettu. Seuraavassa esittelemme muutaman esimerkin.

Kivikauden loppupuolelle sijoittuvassa tarinassa “Hylkeiden kansa” tarinan päähenkilö Metsästäjä kertoo tulevansa “Pohjoisesta — kahden viikon matkan päästä” (s. 71). Kivikaudella aikaa lienee laskettu kuunkiertojen perusteella. Nykyinen noin kahden viikon mittainen ajanjakso olisi pikemmin käsitetty puolikkaana kuunkiertona. Helposti googlettamalla olisi Isomäellekin selvinnyt, että seitsenpäiväinen viikko – kuten myös tunnin käsite, jota Isomäki romaanissaan viljelee – on mahdollisesti lähtöisin Babyloniasta suomalaisen kronologian mukaan kivikauden loppupuolella. Teoriassa siis viikon käsite on saattanut olla käytössä jo Metsästäjän elinaikana, mutta tuskinpa se kuitenkaan vielä tähän aikaan olisi ehtinyt hieman Oulun pohjoispuolelle Kierikkiin, jonne tarina sijoittuu.^[1]

Samassa “Hylkeiden kansa” -tarinassaan Isomäki käyttää ajan mittaukseen sydämenlyöntiä: “Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta jatkoi jään raaputtamista. Yksi raapaisu kymmenen, viidentoista sydämenlyönnin välein.” (s. 54). Tällainen ajan kulumisen kuvaus on huomattavasti uskottavampi esihistoriallisessa kontekstissa. Uskottavuutta tosin syö se, että aikaa ei ole järjestelmällisesti kuvattu esihistorialliseen kontekstiin sopivilla käsitteillä vaan on turvauduttu nykypäivän käsitteisiin.

Matkan mittaaminen on kuvattu aivan yhtä epäilyttävästi kuin ajan mittaaminen. Tuskinpa kivikautinen metsästäjä arvioisi hylkeen olevan ensin “noin sadan metrin päässä sijaitsevan hengitysavannon kohdalla” (s. 54) ja sen jälkeen näkevän “miten hylkeen sieraimet nousivat vedestä, vain metrin päässä hänestä” (s. 55). Metrijärjestelmä on kehitetty vasta 1700-luvulla, joten sen siirtäminen tuhansia vuosia varhaisemman metsästäjän käsitemaailmaan on iso anakronismi. Uskottavamman tyylin ja kerronnan Isomäki olisi saanut käyttämällä vaikkapa askelia matkan mittaamiseen.

Mittayksiköiden lisäksi henkilöiden kieli on muutenkin paikoin häiritsevän modernia. Erityisesti tämä nousee esiin tarinassa “Karsikkopuiden kuolema”, jossa piispa Henrik puhuu nykyenglantia, vaikka todennäköisesti hän kuitenkin olisi puhunut edes auttavaa ruotsia tai vähintäänkin keskiajalla puhuttua keskienglantia. Henrikin huudon “Please! Have… mer-cy. Don’t kill me… please.” (s. 224) olisi helposti kääntänyt keskienglanniksi vaikkapa näin: “I preie! Milce me… Kille thu not me”, mikä olisi tuonut tarinaan heti enemmän aikakauden tuntua.

Arkeologia ja historia

Kirja sijoittuu pääasiassa esihistoriaan, joten siinä kuvatut ihmiset, kulttuurit ja ilmiöt pohjautuvat etenkin arkeologian ja jossakin määrin genetiikan tutkimustuloksiin. Viimeiset luvut taas sijoittuvat historialliseen aikaan, joten niitä tukevia kirjallisiakin lähteitä olisi käytettävissä melko paljon. Kirjan antamat ajankuvat ovat kuitenkin monelta osin ristiriidassa arkeologisen ja historiallisen tutkimuksen kanssa. Epämääräisiä tulkintoja on kirjassa niin paljon, ettei kaikkia ole mielekästä purkaa tässä, mutta käymme niitä läpi esimerkinomaisesti.

Väärät housut?

Esihistoriallisen pukeutumisen kuvaaminen voi olla haastavaa, koska etenkin rautakautta vanhemmat vaatejäänteet ovat säilyneet vain satunnaisesti. Isomäki välttääkin kirjassaan pitkälti tällaiset tulkintavaikeudet jättämällä ihmisten ulkonäön usein kuvailematta kovin tarkasti. Joissakin kertomuksissa ihmisten pukeutuminen ja ulkonäkö ovat kuitenkin saaneet enemmän huomiota, ja näissä kertomuksissa erityisesti yksi asia tuntuu häiritsevältä: aina kun jalkapukineet mainitaan, ihmisillä on yllään housut. Nykynäkökulmasta itsestäänselvä vaatekappale ei ollut sitä esihistoriassa, ja vanhimmat tiedot housuista ovat vasta pronssikauden loppupuolelta (n. 1000–1300 eaa.) Länsi-Kiinasta (Beck ym. 2014). Vielä pitkään sen jälkeenkään housut eivät olleet Keski-Aasian ratsastajakansojen ulkopuolella yleinen vaate. Mutta katsotaan tarkemmin:

Kaspianmeren rantaan sijoittuvassa tarinassa “Maailmanmeren rannalla” uralilaisen kansan maille saapuu indoeurooppalaisia valloittajia, joiden ulkonäköä Isomäki kuvailee tarkkaan: “Heidän housunsa ja puseronsa olivat vaaleanharmaata kangasta ja saappaat nahkaa. Käsivarret ja kasvot olivat täynnä hurjannäköisiä tatuointeja ja maalattuja raitoja. Osa hiuksista oli ajeltu pois ja tukka muotoiltu rasvalla korkeaksi töyhdöksi tai harjaksi Kaikilla oli käsissään pitkiä keihäitä tai painavan näköisiä vasaroita, kivikirveitä tai nuijia.” Esihistorian ihmiset esitetään kirjallisuudessa usein aika mitäänsanomattomasti, joten tatuoinnit ja näyttävästi muotoillut hiukset ovat hieno yksityiskohta, vaikka näiden todenperäisyydestä ei tietenkään voi sanoa mitään – tatuoinnit tosin voivat pohjautua esimerkiksi jäämies Ötzin (k. n. 3300 eaa.) muumiossa säilyneisiin pistetatuointeihin. Tässä yhteydessä mainitut housut tuntuvat kuitenkin olevan väärässä paikassa, koska ajallista etäisyyttä vanhimpiin tunnettuihin housuihin on vielä pari tuhatta vuotta. Sinänsä valinta voi olla harkittu, koska tarinan indoeurooppalaiset ratsastavat hevosilla, ja vanhimmat housut liittyvät nimenomaan ratsastukseen. Kivikaudella on kuitenkin ilmeisesti yleisesti käytetty nahkaista lannevaatetta ja irtolahkeita, samanlaisia kuin esimerkiksi Ötzillä oli.

Housut herättävät huomiota myös paljon lähempänä nykypäivää, 1200-luvun Hämeeseen sijoittuvassa kertomuksessa “Paholaisen tyttäret”, vaikka niitä ei suoraan mainita: tarinassa ruotsalaisten kätyri Björn Andersson joutuu Rapolan linnavuorella osaksi pakanallisia hedelmällisyysriittejä, ja tekstin mukaan hän “riisui paitansa ja avasi vyönsä soljen”. Kuvaus tuntuu käsittämättömältä keskiajan vaatetuksen näkökulmasta: miehellä pitäisi olla yllään kasvikuituiset alusvaatteet, alushousuihin kiinnitetyt irtolahkeet ja villainen päällimekko, jonka päällä on vyötäisille kiedottu vyö. Tällaista pukeutumista edustaa esimerkiksi 1300-luvulla elänyt Bockstenin mies, jonka ruumis löytyi ruotsalaisesta suosta vuonna 1936 (Hallands kulturhistoriska museum: Mannen i mossen). Paidan ottaminen pois ilman vyön avaamista on mahdotonta, ja kuvauksesta nouseekin mielikuva, että miehellä on yllään ennemmin modernin kaltaiset, vyön kannattelemat housut ja niiden päällä nykyaikainen lyhyt paita. Samaisessa yhteydessä hämäläinen Arja riisuu “valkean pellavamekkonsa”, mutta sen perusteella mitä keskiajan taitteen vaatetuksesta tiedetään, hänellä olisi pitänyt olla aluspukunsa päällä villainen päällimekko.

Ainoa tarina, jossa housut puoltavat paikkaansa historiallisesti, on kertomus “Skyytit”. Tarinan päähenkilö on heimonsa johtaja, josta käytetään vain nimeä Prinsessa. Hänkin päätyy riisuutumaan metsäkansan katseltavaksi: “Hän laski myös taisteluvyönsä ja rintapanssarinsa maahan ja tunsi heti itsensä alastomaksi ilman niitä. [–] Sitten hän riisui myös saappaansa ja housunsa ja avasi hiukset poninhännäksi sitoneen nauhan niin, että hänen tuuhea tukkansa hulmahti pitkin selkää vyötäisille saakka ulottuvina kultaisina laineina.” (s. 161–162) Rautakaudella eläneet skyytit olivat ratsastajakansaa, ja he ovat useista lähteistä tunnettuja housujen käyttäjiä. Skyyttien housut esiintyvät muun muassa antiikin kreikkalaisessa taiteessa, ja niitä on arkeologisesti löytynyt ajanlaskun alkua edeltäneiltä vuosisadoilta (Gleba 2008). Itse ajatus skyyttiläisen heimon kulkeutumisesta Suomeen on melko erikoinen, kuten jäljempänä käymme läpi.

Onko osa linnavuorista kivikautisia megaliitteja?

Isomäki esittää kirjansa selitysosiossa poikkeuksellisen rohkeita tulkintoja Suomen rautakautisista ja keskiaikaisista linnavuorista. Suomessa on merkkejä korkeiden mäkien aitaamisesta jo varhaismetallikaudelta, mutta varsinaisia linnoitusrakenteita ei tunneta ennen kuin vasta roomalaisajalta (1–400 jaa.). Linnavuorien aktiivisin käyttöaika osui viikinki- ja ristiretkiajalle (800–1200 jaa.), mutta niitä käytettiin vielä keskiajallakin, ja osa linnavuorista on toiminut merkkitulipaikkoina niinkin myöhään kuin 1700-luvulla (Aalto & Helkala 2017). Esimerkiksi Hollolan Kapatuosianmäki on merkitty 1700-luvun lopulla laaditussa Kuninkaan kartastossa merkkitulipaikaksi.

Isomäki ehdottaa kirjassaan, että muureilla ympäröidyillä linnavuorilla ja etenkin Pohjanmaalta tunnetuilla jätinkirkoilla olisi yhteys. Massiivisten, yleensä suorakaiteen muotoisten jätinkirkkojen tarkkaa käyttötarkoitusta ei tunneta, mutta niiden on ehdotettu olleen esimerkiksi puolustusvarustuksia ja hylkeenpyytäjien leirejä (Okkonen & Ridderstad 2009). Joka tapauksessa ne ajoittuvat kivikauden lopulle, noin 4000–5000 vuotta sitten (Okkonen 2008). Kuten Isomäki toteaa, jätinkirkot sijaitsevat kuitenkin puolustustarkoituksen kannalta epäluontevilla paikoilla. Nyttemmin Jari Okkonen ja Marianne Ridderstad (2009) ovat kiinnittäneet huomiota jätinkirkkojen porttiaukkojen suuntauksiin vuodenkierron merkkittäviin aurinkotapahtumiin, minkä Isomäki on ottanut tulkintansa lähtökohdaksi: hän näkee jätinkirkot ennen kaikkea rituaalipaikkoina, joilla on suora yhteys Euroopan astronomisiin megaliitteihin, kuten Englannin Stonehengen kivikehään ja Ranskan Carnacin pystykivien muodostamaan monumenttiin.

Tällainen yhteys neoliittisella kivikaudella Euroopassa syntyneeseen maailmankuvaan ja uudenlaiseen ajan laskemiseen on täysin mahdollinen. Isomäki vie kuitenkin tulkinnan täysin uusille urille: hän ehdottaa, että osa Etelä-Suomesta tunnetuista linnavuorista olisikin neoliittisia kulttipaikkoja, siis jätinkirkkoja. Esimerkkeinä hän nostaa esiin Helsingin Puotilan Vartiokylän linnavuoren ja Sääksmäen (nyk. Valkeakoskea) Rapolan linnavuoren. Ehdotukset vaativat aikamoista uskonloikkaa, koska kummaltakin linnavuorelta on saatu selvästi keskiaikaisia, ei neoliittisia, ajoituksia: Vartiokylän linnavuorella on suoritettu kaivauksia useaan otteeseen, ja viimeisimpien, vuoden 2002 kaivausten pohjalta kohteesta on teetetty kymmenen näytteen radiohiiliajoitussarja, joka osoittaa selvästi linnavuoren olleen käytössä keskiajalla, aikaisintaan 1200-luvun lopulta 1400-luvulle (Museovirasto: Vartiokylän linnavuori). Tätä tukevat linnavuorelta löytyneet rakenteet ja muutamat esinelöydöt. Linnavuorelta on kyllä löytynyt myös kivikautinen piinuolenkärki (ei piikirves, kuten Isomäki mainitsee). Tämä ei vielä tee kohteesta muinaista kulttipaikkaa, mutta kertoo, että siellä on oleskeltu jo kivikauden lopulla, kun linnavuori on vielä ollut mereen pistävä niemi.

Sääksmäen Rapolan linnavuori on noin viiden hehtaarin kokoisella vallitetulla alueellaan kirkkaasti suurin Suomen muinaislinnoista, ja linnavuoren noin kilometrin mittainen ympärysmuuri on etenkin 1900-luvun alkupuolella herättänyt tulkintoja jonkinlaisesta keskuslinnasta tai heimolinnoituksesta (Ailio 1921; Seppälä 2003). Linnavuoren massiivinen koko ei ole kuitenkaan täysin poikkeava, kun ilmiötä katsotaan laajemmassa kontekstissa. Esimerkiksi Ruotsista löytyy saman mittaluokan ja suurempiakin linnavuoria, kuten yli kaksi kertaa Rapolan linnavuoren kokoinen, 1,2 neliökilometrin kokoinen Torsburgen Gotlannissa (Riksantikvarieämbetet: Kräklingbo 53:1).

Rapolan linnavuoren ympäristö on rikas rautakautisista löydöistä, mutta itse linnavuoren tutkimuksissa on löytynyt vain pari rautakautista esinettä. Tätä selittänee, että linnavuoresta on tutkittu kaivauksin vain 1 % (Seppälä 2003). Isomäki on halunnut tulkita Rapolan megaliittiseksi kulttikohteeksi, mutta hänen tulkinnassaan on paljon aukkoja: kuten kirjoittaja itsekin myöntää (s. 306), Rapola ei esimerkiksi ole Pohjanmaan jätinkirkkojen tapaan suorakaiteen muotoinen. Isomäki kertoo linnan porttiaukkojen suuntautuvan ”suurin piirtein” neoliittisen kivikauden aikaisiin talvipäivän päivänseisauksen ja päiväntasauksen auringonlaskuihin, mutta saadakseen mukaan kesäpäivänseisauksen auringonnousun hän ehdottaa ylimääräistä porttia, jonka olemassaolosta ei ole mitään osviittaa. Summittaiset ilmansuunnat eivät vaikuta kovin vakuuttavilta. Linnavuorta kiertävässä kiviperustuksessa on myös selviä painaumia hirsimuurin arkkurakenteesta, joten ei ole syytä olettaa, että kyseessä olisi mikään muu kuin puolustusmuurin perustus.

Rapolan linnavuorelta on ajoituksia, jotka viittaavat aivan muualle kuin neoliittiseen kivikauteen. Linnan sisäpuolelta on kartoitettu noin 90 väliaikaisen asumuksen jäänteeksi tulkittua painannetta. Yhden tällaisen painanteetn tulisijasta on teetetty kaksi radiohiiliajoitusta, jotka ovat selvästi keskiaikaisia: niiden perusteella paikalla on pidetty tulta joskus 1200- ja 1400-lukujen välillä, todennäköisimmin 1300-luvulla (Seppälä 2003). Linnavuoren varustukset voivat myös hyvin ajoittua vasta keskiajalle. Näitä ajoituksia Isomäki ei mainitse kirjassaan ollenkaan. Olemme kuitenkin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että Rapolan vallien ajoittaminen olisi tärkeää. Linnavuoren tutkimuksissa Rapolan eteläportilta ja vallien alta on löytynyt hiilijäänteitä, joita ei kuitenkaan ole ajoitettu, ja Rapolassa olisikin oletettavasti hyvät mahdollisuudet saada luonnontieteellinen ajoitus harjanteita kiertävälle muurille.

Isomäki tunnustaa itsekin antaneensa tulkintojensa laukata pitkälle: ”Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää spekulaatiota. Voi hyvin olla, että olen innostunut tässä asiassa liikaa ja pyydän jo etukäteen anteeksi jos osoittautuu, että olen niin tehnyt. Rapola on niin maaginen paikka, että se panee mielikuvituksen liikkeelle!” (s. 307). Vaikka mikään ei tue Isomäen linnavuorista esittämiä megaliittitulkintoja, hän on kuitenkin oikeassa siinä, että kaikki linnavuorten kivivallit eivät ole puolustusvarustuksia. Pohjoismaista tunnetaan esihistoriallisia aidattuja pyhiä vuoria (Olausson 1995), ja sellaisia on tulkittu olleen myös Suomessa pronssikaudella ja rautakauden alussa. Henrik Asplund (2009) on ehdottanut tällaisiksi kohteiksi muun muassa Laitilan Vähä-Kuuvanvuorta, Piikkiön Huttalan linnavuorta ja Paimion Rekottilanmäkeä.

Epähistoriallisuuksia keskiajalla

Teoksen tarinoista peräti kolme sijoittuu ristiretkiajalle (1050–1250 jaa.). Toisin kuin aiemmista ajanjaksoista, tältä ajalta on olemassa kirjallisia lähteitä ja siitä tiedetään selvästi varhaisempia aikoja enemmän. Silti juuri näihin tarinoihin on päätynyt harmillisen paljon historiallisia asiavirheitä. Erityisen paljon näitä on livahtanut kertomukseen “Paholaisen tyttäret”, joka sijoittuu Hämeen ristiretkeen 1200-luvun puoliväliin. Tarinassa ruotsalaisten tukikohtana on Hämeen linna (tarinassa nimeltä Tawastehus). Tekstistä käy ilmi, että Isomäen Hämeen linna sijaitsee siinä, missä ikoninen tiililinna edelleen seisoo, Hämeenlinnan keskustan kupeessa Vanajaveden rannalla. Arkeologinen ja historiallinen tutkimus on kuitenkin yksimielistä, että Hämeen ristiretken yhteydessä perustettu linna ei sijainnut Vanajaveden kapeikossa vaan Hakoisten linnavuorella Janakkalassa, linnuntietä noin 15 km Hämeen linnalta etelään. Hämeen linnaa on nykytiedon valossa alettu muurata 1370-luvulla, vaikka paikalla on saattanut olla hirsivarustus jo 1300-luvun taitteessa (Drake 2003).

Isomäen Tawastehus on selvästi rakennettu muuraamalla jo 1200-luvun puolivälissä, ja siellä on jopa lasiset ikkunat, joista voi jopa nähdä järven vastapuolella olevan kylän (s. 201). Ikkunalasia kyllä käytettiin Suomessakin jo 1200-luvulla, mutta tiettävästi yksinomaan kirkollisissa rakennuksissa. Hämeen linnassa oli vielä 1500-luvulla pääasiassa pergamentti-ikkunat (Vilkuna 1998). Lisäksi 1200-luvun lasi-ikkunoista ei varmasti nähnyt niin hyvin läpi, että näkymästä olisi erottanut parinsadan metrin päässä olevia rakennuksia.

Samassa tarinassa kerrotaan myös, että hämäläisten johtajia on viety panttivankeina “Tawastehusiin, Åboon tai Stockholmiin” (s. 189). Tässä sekä Turku että Tukholma tuntuvat kummallisilta, koska Turun kaupunki on perustettu vasta vuoden 1300 tienoilla ja Turun linnaakin on alettu rakentaa vasta 1280-luvulla, siis joitakin vuosikymmeniä ristiretken jälkeen (Uotila 1999; Seppänen 2019). Mahdollisesti Isomäki viittaa Åbolla Koroisten piispankirkkoon ja sitä ympäröineeseen asutuskeskittymään (vrt. Harjula ym. 2018). Tukholma sai kaupunkioikeudet vasta ristiretken jälkeen vuonna 1252, eikä se vielä ollut samanlainen kuninkaallinen hallintokaupunki kuin myöhemmin keskiajalla (Dahlbäck 1995). Uskottavampaa ehkä olisi, jos panttivankeja olisi viety Lietoon tai Upsalaan. Tarinan loppupuolella kerrotaan, miten Birger Jaarli “oli aikoja sitten palannut Stockholmiin, jossa hänestä oli tullut koko Ruotsin kuningas” (s. 204). Maininta on outo, koska vaikka Birger Jaarli käytännössä hallitsikin Ruotsia, hänestä ei koskaan tullut kuningasta toisin kuin Birgerin pojista Valdemarista (hallitsi 1250–1275) ja Magnuksesta (1275–1290). Isomäki on todennäköisesti sekoittanut Birger Jaarlin ja tämän pojanpojan Birger Magnussonin, joka oli Ruotsin kuninkaana vuosina 1290–1318 ja sääti kuuluisan Karjalan naisrauhan vuonna 1316.

Romaanissa on harmillista epätarkkuutta myös lähdetekstien kanssa. Lallista ja piispa Henrikistä kertovan tarinan “Karsikkopuun kuolema” johdannossa sanotaan 1290-luvulla muistiin merkityn tarinan kertovan, että “Lalli-niminen talonpoika olisi tappanut Kaalimaasta eli Englannista kotoisin olevan piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä 1150-luvun lopulla” (s. 213). Tässä esipuhe sekoittaa 1200-luvun lopulla laaditun Henrikin virallisen latinankielisen legendan ja kansanomaisen surmavirren, joka on dokumentoitu vasta 1600-luvulla, mutta joka on hyvin todennäköisesti keskiaikainen. Legenda ei mainitse Lallia tai Köyliönjärveä, vaan nimeää Henrikin tappajaksi vain piispan nuhteleman murhamiehen, joka “hyökkäsi vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa puolesta kiivailevan piispan kimppuun ja tappoi tämän julmasti” (Legenda sancti Henrici, lectio 5). Lalli, Köyliö ja piispan synnyinmaa Kaalimaa (legendankin mukaan Henrik oli kyllä Englannista) ovat kaikki peräisin surmavirrestä. Esipuhe vihjaa, että tarina saattaisi kertoa 1100-luvun sijaan 1200-luvulla kirkkoa järkyttäneestä tapahtumasta, mutta ei kerro, mikä tämä tapahtuma olisi. Turun tuomiokirkossa säilyneet Pyhän Henrikin reliikit ajoittuvat radiohiiliajoituksen perusteella vuosien 1030–1250 väliin, joten Henrikin taustalla olevan henkilön eläminen 1200-luvun alussakaan ei ole mahdotonta (Taavitsainen, Oinonen & Possnert 2015).

Tarinan esipuhe ja kirjan jälkikirjoitus vetävät myös pitkän historiallisen jatkumon 1700-luvun luterilaisten pappien harjoittamasta uhripuiden kaatamisesta paavi Gregorius IX:n vuonna 1229 antamaan käskyyn kaataa suomalaisten uhrilehdot ja talojen karsikkopuut. Vaikka Itämeren ristiretkissä pyhien puiden hävittäminen oli isossa roolissa, Gregorius IX ei koskaan antanut suomalaisista tällaista määräystä. Sen sijaan paavin kirjeessä annetaan Suomen piispalle lupa ottaa vastaan kristinuskoon kääntyneiden vapaaehtoisesti kirkolle lahjoittamat pyhät lehdot ja pyhäköt, joita muinoin käytettiin pakanoiden menoihin (DF 77).

Kielihistoria

Isomäen romaanissa on lukuisia kielitieteeseen ja kielihistoriaan liittyviä käsityksiä, jotka ovat nykytutkimuksen näkökulmasta virheellisiä. Esittelemme ja oikaisemme tässä muutaman keskeisimmäksi kokemamme virheen; kaikkien virheiden käsittelyyn ei tässä esityksessä ole tilaa. Käsitykset uralilaisten kielten – joihin kuuluvat itämerensuomalaiset, saamelaiset, mordvalaiset, marilaiset, permiläiset, ugrilaiset ja samojedikielet – alkukodista ja Isomäen etniset suomalaiset ovat erityisesti huomiomme kohteena tässä esityksessä.

Uralilaisten kielten alkukoti

Kirjan toisen novellin johdatussanoissa Isomäki kertoo “suomalais-ugrilaisen eli uralilaisen alkukielen” syntyneen 6000–6500 vuotta sitten (s. 17). Jälkikirjoituksessaan hän vielä tarkentaa, että tämä “alkukielen” ajoitus on kielitieteellisten ja arkeologisten tutkimusten uusimpien aineistojen mukainen (s. 287). Kiinnostaisi tietää, mitä nämä “uusimmat aineistot” ovat. Uusimmassa tutkimuksessa uralilainen kantakieli (ei siis alkukieli!) on tietääksemme paikannettu ja ajoitettu Keski-Venäjällä, Volga- ja Kama-jokien yhtymäkohdan alueella sijaitsevan Volosovon kulttuurin piiriin eli noin vuosiin 3650–1900 eaa. Varsinainen kantaurali on kehittynyt esikantauralista noin 2800 eaa. (Häkkinen 2009.) Seima-Turbino-nimellä kutsuttu ja Akozino-Mälarenin pronssikirveitä laajalle alueelle noin 2000 eaa. kuljettanut kauppiasverkosto taas lienee uralilaisesta kantakielestä eriytyneen länsiuralilaisen murteen levittäjä. (Kallio 2006; Parpola 2017). Käsitys yli kuuden tuhannen vuoden takaisesta uralilaisesta kantakielestä on peräisin 1980- ja 1990-luvuilta ja nykyään vanhentunut.

Kaspianmeri on Isomäen romaanin luvussa “Maailmanmeren rannoilla” tärkeässä osassa uralilaisten menneisyyttä. Isomäki nimittäin sijoittaa uralilaisten kielten ja kansojen alkukodin Kaspianmeren seudulle. Kaspianmeren seutu uralilaista kantakieltä puhuneen väestön alkukotina ei kuitenkaan saa tukea nykytutkimukselta, joskin Volgan ja Kaman yhtymäkohdasta on vain alle parituhatta kilometriä Kaspianmerelle.

Koska uralilaiseen kantakieleen ei ole varmasti pystytty rekonstruoimaan mereen tai merieläimiin viittaavaa sanastoa, uralilaista kantakieltä ei todennäköisesti ole puhuttu minkään meren lähettyvillä. Esimerkiksi suomen kielen mereen ja merieläimiin liittyvät sanat ovat lainautuneet kantabaltista tai kantagermaanista pronssikaudella ja esiroomalaisella rautakaudella. On tietysti mahdollista, että merisanasto on hävinnyt uralilaisesta kantakielestä niin, ettei siitä ole jäänyt merkkejä nykyisiin uralilaisiin kieliin, mutta todennäköisempi selitys on, ettei merisanastoa koskaan ole uralilaisessa kantakielessä ollutkaan. (Häkkinen 2009.)

Isomäki tosin ehdottaa yhdysvaltalaisiin tutkijoihin (keitäköhän nämä ovat?) viitaten, että indoeurooppalaisten kielten valasta merkitsevä sana, esimerkiksi englannin whale, on lainaa uralilaisista kielistä. Eurooppalaiset kielitieteilijät puolestaan ovat varsin perustellusti osoittaneet, että pohjoissaamen fális / eteläsaamen faelies on lainaa kantaskandinaavista. Suomen valas taas on lainaa saamesta. (Esim. Aikio 2009; SSA s.v. valas; Piha 2018). Lainasuunta germaanisista kielistä uralilaisiin näyttää perustellulta säännöllisten äännekorvaavuuksien takia. Kielitieteen perusteella näyttää siltä, että suomen- ja saamenkielisten valaanpyynti on innovaatio, jonka he ovat lainanneet germaanisia kieliä puhuneelta väestöltä. Myös Isomäen mainitsemalle suomen sanalle orja on indoeurooppalainen lainaetymologia (esim. Parpola 1999).

Puuttuvaa sanastoa uskottavampi tapa merellisen alkukodin hylkäämiselle on kuitenkin tarkastella sitä aluetta, jossa uralilaisten kielten variaatio on pienehköllä alueella suurinta. Tällainen alue viittaa Volgan ja Kaman yhtymäkohtaan, joka ei sijainnut meren lähellä. Samaan alueeseen viittaavat myös uralilaiset kontaktit indoeurooppalaisiin kieliin. (Häkkinen 2009.)

Isomäki ihmettelee, “miksi juuri kukaan ei ole Suomessa ollut kiinnostunut siitä, minkälaista Volgan mutkassa oli 2000 tai 2500 vuotta sitten tai millaisia ihmisiä siellä asui.” Jos Isomäki olisi viitsinyt paneutua suomalaisten tekemään arkeologiseen ja kielitieteelliseen tutkimukseen, hän olisi saanut huomata, että tästä on tehty tutkimusta niin kielihistoriallisesta kuin arkeologisesta näkökulmasta. Volgan mutkan tienoilla on juuri 2500–2000 eaa. kehittynyt uralilainen kantakieli, jonka tytärhaara länsiurali vähän myöhemmin alkoi levitä kohti Itämeren seutuja. Volgan mutkan aluetta ovat luonnollisesti tutkineet eniten venäläiset, mutta myös suomalaiset tutkijat ovat kiinnostuneet tarkastelemaan suomen kielen juuria (esim. Tallgren 1911; Carpelan 1999; 2000; Parpola 1999; 2012; 2017; Carpelan ja Parpola 2001 ja lähteet näissä). Osa näistä tutkimuksista on jo tulkintojen puolesta vanhentuneita, mutta esimerkiksi Parpolan vuoden 2012 artikkeli on melko ajantasainen. Hän ei, kuten ei myöskään Carpelan vuosituhannen vaihteen tutkimuksissaan, kuitenkaan tarkastele vain Volgan mutkaa vaan luo laajemman katsauksen niihin materiaalisiin kulttuureihin, joihin uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten eri vaiheita voi yhdistää.

Saamelaiset ja indoeurooppalaiset etnisiä suomalaisia?

Romaanin lukua “Skyytit” alustavassa tekstissään Isomäki kertoo noin 2500 vuotta sitten Suomeen tulleesta muuttoaallosta, joka toi Suomeen “etniset suomalaiset” (s. 135). Sitä, miten “etninen suomalaisuus” määritellään, Isomäki puolestaan ei avaa. Ilmeisesti hän tarkoittaa geneettisiä suomalaisia, eli väestöä, joka on tuonut Suomen alueelle sellaisia geneettisiä piirteitä, jotka yhä näkyvät kantasuomalaisten perimässä. Asia tosin mutkistuu, kun Isomäki kertoo etnisten suomalaisten olleen “kielen mukaan ajatellen saamelaistuneita indoeurooppalaisia ja geneettisesti indoeurooppalaistuneita saamelaisia.”

Esiroomalaisella rautakaudella 500–1 eaa. Suomen ja sen lähialueiden kielitilanne oli nykytutkimuksen ja pronssikautisen taustansa mukaan seuraavanlainen. Pronssikaudella 1500–500 eaa. Suomen rannikkoseuduille todennäköisesti oli tullut kantagermaania puhuvaa väestöä. Kantagermaani on indoeurooppalainen kielihaara, josta kehittyi myöhemmin muun muassa nykyiset saksan, ruotsin ja englannin kielet. Kantagermaania puhuva väestö heijastunee Suomen arkeologisessa aineistossa muun muassa uudenlaisena hautaustapana: vainajat alettiin haudata skandinaavistyyppisiin hautaröykkiöihin, hiidenkiukaisiin. (Häkkinen 2014; Lang 2018.)

Lisäksi Suomen alueella asui tuohon aikaan lukuisia tuntemattomia muinaiseurooppalaisia kieliä puhuvia väestöryhmiä. Näiden väestöjen puhumat kielet kuuluivat sellaisiin kielikuntiin, joita ei nykyään enää ole. Muinaiseurooppalaisista kielistä on jäänyt jälkiä, niin kutsuttua substraattivaikutusta, muun muassa saamelaiskielten sanastoon, joten kielentutkimuksen avulla näistä tuntemattomista kielistä on mahdollista saada selville äänteellisiä ja sanastollisia piirteitä. (Aikio 2004; ks. kokoavasti muinaiseurooppalaisista kielistä Piha 2020b Kalmistopiirin artikkelissa.)

Suomen kieli oli Isomäen “Skyytit” -novellin tapahtumien aikana, esiroomalaisella rautakaudella, tasolla, jota kielentutkimuksessa kutsutaan kantasuomeksi. Kantasuomeen on tullut runsaasti kantagermaanisia lainasanoja, jotka on voitu lainata joko Suomessa tai Virossa (Aikio ja Aikio 2001). Mahdollisesti kantasuomalaista murretta on siis näihin aikoihin jo puhuttu Suomen etelärannikolla (Häkkinen 2010), mutta todennäköisesti keskeisin puhuma-alue on ollut Virossa, jossa itämerensuomalaisten kielten variaatio on vanhinta (Aikio ja Aikio 2001). Viimeistään suomenkielistä väestöä on oleskellut pysyvästi Suomessa ajanlaskun alusta lähtien. Arkeologiset todisteet tukevat tällaista kuvaa varhaisen rautakauden kielitilanteesta (Lang 2018).

Saamen kieltä (joka on suomen etäsukukieli eikä erityisen läheistä sukua suomelle muutoin kuin maantieteellisesti, toisin kuin Isomäki väittää (s. 323)) puolestaan on novellin tapahtumien aikaan puhuttu Suomen kaakkoispuolella, mahdollisesti Äänisjärven, Laatokan ja Valkeajärven väliin jäävällä alueella. Tällaista puhuma-aluetta, jota voidaan kutsua myös saamen alkukodiksi, puoltaa se, että saamelaisen kielihaaran variaatio on tuolla alueella vanhinta (Aikio 2006) ja siellä sijaitsevat eteläisimmät saamelaisperäiset paikannimet (Saarikivi 2004). Suomeen saame on alkanut levittäytyä ajanlaskun alun jälkeen, todennäköisesti 100/200-luvulta lähtien jaa. (Aikio 2012). Saame on aluksi levittäytynyt eteläiseen Suomeen, mistä kertovat lukuisat saamelaisperäiset paikannimet (Aikio 2007), jotka voidaan palauttaa kantasaameen, eli siihen kielentasoon, josta nykyään tunnetut saamelaiset kielet ovat murteutuneet ja kehittyneet vähitellen omiksi kielikseen. (Ks. kokoavasti saamelaiskielten leviämisestä Suomeen Piha 2020a Kalmistopiirin artikkelissa.)

Valter Lang (2018) ehdottaa, että Suomen rannikolle on Virosta tullut esiroomalaisella ajalla, tai oikeastaan jo pronssikauden lopulla, varhaiskantasuomea puhunutta väestöä. Tämä kantasuomalainen kielentaso oli saanut runsaasti vaikutteita kantabalttilaisesta kielestä. Todennäköisesti kontaktit kantabalttia puhuneen väestön kanssa ulottuivat myös pariutumiseen, jonka seurauksena varhaiskantasuomea puhunut väestö sai geeniperimäänsä uusia vaikutteita. Langin mukaan tämä muuttoaalto on levittänyt Morbyn ja Ilmandun keramiikkaa sekä tarhakalmistoja Suomen rannikkoalueelle. Tuolloin Suomen rannikoilla on ollut kantagermaania puhuvaa väestöä, mikä on todennettavissa germaanisperäisessä paikannimistössä. Koska nämä suomenkieliset paikannimet on lainattu kantagermaanisesta kielimuodosta, on myös suomalaista kieltä puhuttu näillä alueilla samaan aikaan. Muita arkeologisessa aineistossa nähtäviä muuttoaaltoja ei ajoitu edes lähelle Isomäen ilmoittamaa aikaa 2500-2000 vuotta sitten.

Joka tapauksessa on täysin selvää, että Isomäen “etniset suomalaiset” eivät ole kieleltään saamelaistuneita indoeurooppalaisia eivätkä myöskään geneettisesti indoeurooppalaistuneita saamelaisia, koska mitään saamelaista kieltä tai etnisyyttä ei esiroomalaisella rautakaudella Suomessa ollut. Isomäen näkemys on lähellä 1980- ja 1990-luvun jatkuvuusteoreettisia näkemyksiä, joihin kuului ajatus kivikautisesta suomen- ja saamenkielisestä Suomesta (ks. lyhyesti Piha 2020b). Nykyisin katsotaan kivikautisten kulttuurien edustajien puhuneen tuntemattomia muinaiseurooppalaisia kieliä.

Samaa kielihistoriallista tietoa voidaan käyttää myös novellin “Lemminki ja lohikäärme” tarkasteluun. Siinä Saarenmaalle pudonnut meteoriitti ajoitetaan 4000 vuoden ikäiseksi. Suomessa asuvat Lemminki ja Ilmari todistavat ihmeellistä taivaalla näkyvää aurinkotulen kehrää. 4000 vuotta sitten Suomessa tuskin asui Lemminkäisiä ja Ilmareita, koska suomen kieltä puhuvaa väestöä ei tuolloin Suomessa ollut. Kuten edellä olemme esittäneet, kantasuomi puhujineen saapui Suomen alueelle vasta aikaisintaan 2500 vuotta sitten esiroomalaisella ajalla 500–1 eaa.

Teoriassa raudansyntyloitsun juuret (s. 95) voisivat olla pronssikauden alkupuolella, jolloin ensimmäiset länsiuralin murteiden puhujat vähitellen saapuivat Itämeren alueelle. Länsiuralista kehittyi myöhemmin saamelainen, suomalainen ja mordvalainen kielihaara. Jos meteoriitti on pudonnut 2000 eaa., kuten Isomäki radiohiilinäytteiden perusteella olettaa (s. 309–310), ei ajoitus kuitenkaan täsmää Itämeren rannoille tulleiden länsiuralilaisten murteiden kanssa. Toisaalta Kaalin kraatterin ajoitus on osoittautunut vaikeaksi, ja eri menetelmät ovat antaneet hyvin erilaisia tuloksia. Nuorimmillaan isku on kahdessa eri tutkimuksessa ajoitettu pronssi- ja rautakauden taitteeseen, 820–350 eaa (Rasmussen et al. 2000; Veski et al. 2001). Raudansyntyloitsussa mainittu aurinkotulen kehrä voi mahdollisesti liittyä meteoriitin putoamiseen, sillä tapaus lienee ollut niin merkittävä Pohjois-Euroopan menneisyydessä, että siitä on kulkenut perimätietoa kansalta toiselle ja sukupolvelta toiselle. Tätä tuskin koskaan voidaan tieteellisesti todistaa.

Jälkikirjoituksesta löytyviä ongelmia

Isomäen kirjan lopussa on pitkähkö jälkikirjoitus, jossa Isomäki avaa niitä tutkimuksia, joille hän romaaninsa perustaa. Näemme tarpeelliseksi tässä kommentoida joitain jälkikirjoituksessa esiin nousseita seikkoja, joita emme edellä vielä käsitelleet.

Isomäki kommentoi sanan Suomi alkuperää. Hän ehdottaa, että vanha kunnon Suomi < Suomaa, viron Soomaa on huomattavasti parempi etymologia “kuin joukko toinen toistaan mielikuvituksellisempia vaihtoehtoisia selityksiä sille, mistä muusta kuin soista maamme nimi olisi saattanut tulla” (s. 316). Isomäeltä puuttuu kielentutkijoiden kielitieteellisiin menetelmiin perustuva näkökulma Suomen alkuperään. Erinomaisen katsauksen Suomen etymologiseen tutkimukseen on tehnyt Kallio (1998). Artikkeli on kirjoitettu jatkuvuusteoreettisten näkemysten ollessa vallalla, joten arkeologisen ja kielitieteellisen tiedon yhteensovittaminen ei ole ajantasaista. Sen sijaan kielitieteellinen näkemys Suomen alkuperästä on edelleen käypä. Kallio (1998) ehdottaa kahta uutta vaihtoehtoa Suomen ja suomalaisen alkuperälle: ne ovat peräisin indoeurooppalaisen kantakielen luoteismurteesta, joko maata tai ihmistä merkitsevästä sanasta. Kallio perustelee sanojen semanttista kehitystä uskottavasti todetessaan muun muassa, että monien uralilaisten kansojen etnonyymit ovat alkujaan olleet lainasanoja. Miksei siis myös suomen?

Lisäksi Isomäki suhtautuu halveksuen muun muassa englannin ja ruotsin puhujien käyttämään sanaan Finland ‘Suomi’: “Miksi Suomi, Suomaa tai Soomaa olisi jotenkin häpeällisempi nimi kuin joku Finland, joka ei tarkoita yhtään mitään?” (s. 316). Tässäkin Isomäen taustatyö on jäänyt puolitiehen, sillä Finland tulee skandinaavisesta sanasta finnr, joka on viitannut suomalaisiin ja saamelaisiin. Sen alkuperä on indoeurooppalaisessa kantakielessä sanassa *pes-no, jonka merkitys on todennäköisesti ollut ‘mies’. (Kallio 1998.) Siis englannin sanojen Finland ja Finn ‘suomalainen’ merkitys on kehittynyt lähes samalla tavalla kuin sanan Suomi! Eli, hyvä Risto Isomäki, kyllä valitettavasti sanalla Finland on ihan yhtäläisesti merkitys kuin suomen Suomella.

Isomäki esittää jälkikirjoituksessaan myös, että Simo Parpolan ehdotus sumerin kielen sukulaisuudesta uralilaisiin kieliin on uskottava, että Asko Parpola on todennut dravidikielien mahdollisesti olevan kaukaista sukua uralilaisille kielille ja että dravidikieliä on puhuttu sumerin kielen läheisyydessä. Simo Parpola näyttää uskovan nostraattiteoriaan, jossa monien euraasialaisten kielikuntien ajatellaan olevan sukua toisilleen. Teoriaa ei ole hyväksytty uralistien keskuudessa, ja ylipäätään suurin osa kielitieteilijöistä suhtautuu teoriaan kriittisesti.

Muinaisiin etnisyyksiin liittyen Isomäki esittää jälkikirjoituksessaan rohkean teesin, että Suomen alueelle 2000–2500 vuotta sitten saapuneet “etniset suomalaiset” olisivat tulleet skyyttien ja sarmaattien hallitsemalta alueelta, mistä kirjoittaja vetää hyvin suoria yhteyksiä nykysuomalaisen kulttuurin ja Herodotoksen 400-luvulla eaa. kuvaamien skyyttien välille. Yhteyden vetämistä haittaa, ettei skyytti ole kovin selkeä käsite. Antiikin kirjallisuudessa sillä viitattiin kaikkiin Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolisilla aroilla asuviin kansoihin, siis iranilaisperäisiin varsinaisiin skyytteihin ja massageetteihin ja arojen takaisella metsävyöhykkeellä eläneisiin kansoihin, kuten varhaisiin slaaveihin, balttilaisiin ja suomalais-ugrilaisiin heimoihin, kun taas tutkimuskirjallisuudessa termi viittaa paljon maantieteellisesti ja ajallisesti kapeampaan, Mustanmeren ja Kaspianmeren välisellä arolla eläneeseen iranilaisperäiseen kulttuuriin (Davis-Kimball ym. 1995). Isomäki on kuitenkin tarttunut tähän kapeaan merkitykseen hautakurgaaneita rakentaneista, aroilla paimentolaiselämää eläneistä skyyteistä ja yleistänyt sen merkityksen Länsi-Venäjälle ja Suomen alueelle liikkuneisiin kansoihin. Vaikka näillä kulttuureilla oli keskinäisiä yhteyksiä, niiden elinkeinot ja kulttuuripiirteet olivat varsin erilaisia.

Isomäki käsitteli näitä samoja teemoja jo vuonna 2014 ilmestyneessä romaanissaan Kurganin varjot (Tammi). Kummankin kirjan jälkikirjoituksen mukaan ajatus Suomen alueelle saapuneista skyyteistä pohjautuu italialaisen geneetikko Luigi Luca Cavalli-Sforzan geenitutkimuksiin. Tutkimuksessaan Cavalli-Sforza ilmeisesti esittää, että Suomeen tullut migraatio 500–1 eaa. on tuonut indoeurooppalaista kieltä mukanaan. Emme voi lukea tarkemmin, mitä Cavalli-Sforza aiheesta kirjoittaa ja millaisiin lähteisiin hän viittaa, koska Isomäen jälkikirjoituksessa ei ole minkäänlaisia lähdeviitteitä. Eikö tällainen kielellinen vaikutus ole kuitenkin kielitieteen eikä genetiikan alaa? Isomäkenä olisimme kyseenalaistaneet Cavalli-Sforzan näkemyksen ja kääntyneet aiheesta kirjoittaneiden kielitieteilijöiden tutkimusten puoleen. Isomäki ei jälkikirjoituksensa perusteella ole ylipäätään juuri käyttänyt suomalaista arkeologista ja kielitieteellistä tutkimusta kirjoituksensa pohjana. Muutenkin näyttää siltä, että hän perustaa ison osan romaaninsa taustatutkimuksesta genetiikan alan tutkimuksiin.

Lopuksi

Isomäki huomauttaa, että Viiden meren kansa on kaunokirja, joten hän on ottanut suuria taiteellisia vapauksia kuvatessaan suomalaisten menneisyyttä. Tämä on kaunokirjallisuudessa tietysti sallittua ja toivottavaakin. Hänen skenaarionsa Suomen ja suomalaisten menneisyydestä eivät kuitenkaan perustu alkuunkaan nykyiselle tieteelliselle käsitykselle menneisyydestämme, kuten olemme yllä todenneet. Niinpä Isomäen kirja on paremmin fantasia- kuin historiallinen romaani. Kirja tuntuukin ottaneen runsaasti vaikutteita George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiakirjakirjoista ja niiden pohjalta tehdystä Game of Thrones -televisiosarjasta, johon Isomäki viittaakin kirjan jälkikirjoituksessa (s. 312).

Koska Isomäki on jälkikirjoituksessaan ehdottanut aivan uusia tulkintoja menneisyydestä, tutkijoina jäimme kaipaamaan lähdeluetteloa niistä tutkimuksista, joihin hän jälkikirjoituksessaan viittaa ja joiden pohjalta hän on tulkintansa tehnyt. Valitettavasti Isomäen romaani jälkikirjoituksineen todennäköisesti tavoittaa suuremman yleisön kuin suomalaisten menneisyydestä tehdyt huolelliset ja tieteelliseen näyttöön perustuvat tutkimukset.

———

Ilari Aalto on arkeologian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Minerva Piha viimeistelee kielitiedettä ja arkeologiaa yhdistävää väitöskirjaa Turun yliopistossa.

Lähdeluettelo

Aalto, Ilari & Helkala, Elina 2017. Matka muinaiseen Suomeen: 11 000 vuotta ihmisen jälkiä. Jyväskylä: Atena Kustannus.

Aikio, Ante 2004. An essay on substrate studies and the origin of Saami. Irma Hyvärinen, Petri Kallio & Jarmo Korhonen (toim): Etymologie, Entlehnungen und Entwicklungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag, 5–34. Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki LXIII. Helsinki: Société Néophilologique.

Aikio, Ante 2006. On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 91: 9–55. Saatavissa https://journal.fi/susa/article/view/81944/41155

Aikio, Ante 2007. The Study of Saami Substrate Toponyms in Finland. Ritva Liisa Pitkänen & Janne Saarikivi (toim.): Borrowing of Place Names in the Uralian Languages, 159–197. Onomastica Uralica 4. Debrecen–Helsinki: Debrecenin yliopisto–Helsingin yliopisto. Saatavissa http://mnytud.arts.unideb.hu/onomural/kotetek/ou4f.html

Aikio, Ante 2009. The Saami loanwords in Finnish and Karelian. Oulu: University of Oulu.

Aikio, Ante (Luobbal Sámmol Sámmol Ánte) 2012. An essay on Saami ethnolinguistic prehistory. Riho Grünthal and Petri Kallio (toim.): A Linguistic Map of a Prehistoric Northern Europe, 63–117. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 266. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. Saatavissa https://www.sgr.fi/sust/sust266/sust266_aikio.pdf

Aikio, Aslak & Aikio, Ante 2001. Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. Muinaistutkija 4/2001: 2–21. Saatavissa http://www.sarks.fi/mt/julkaisut_mt.html#2001

Ailio, Julius 1921. Rapolan muinaislinna Sääksmäellä (Alustavien tutkimusten mukaan). Suomen museo 1920–1921, 28–47.

Asplund, Henrik 2008: Kymittae. Sites, centrality and long-term settlement change in the Kemiönsaari region in SW Finland. Turku: Turun yliopisto.

Beck, Ulrike; Wagner, Mayke; Li, Xiao; Durkin-Meisterernst, Desmond & Tarasov, Pavel E. 2014. ”The invention of trousers and its likely affiliation with horseback riding and mobility: A case study of late 2nd millennium BC finds from Turfan in eastern Central Asia”. Quaternary International 348: 224–235.

Carpelan, Christian 1999. Käännekohtia Suomen esihistoriassa aikavälillä 5100–1000 eKr. Paul Fogelberg (toim.): Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan, 249–280. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Helsinki: Suomen Tiedeseura.

Carpelan, Christian 2000. Essay on archaeology and languages in the Western end of the Uralic zone. Anu Nurk, Triinu Palo & Tõnu Seilenthal (toim.): Congressus nonus internationalis fenno-ugristarum 7.–13.8.2000 Tartu. Pars I. Orationes plenarie & Orationes publicae, 7–38. Tartu: Eesti Fennougristide Komitee & Tartu Ülikooli.

Carpelan, Christian & Parpola, Asko 2001. Emergence, contacts and dispersal of Proto-Indo-European, Proto-Uralic and Proto-Aryan in archaeological perspective. Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.): Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. papers presented at an international symposium held at the Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8 – 10 January, 1999, 55–150. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

Dahlbäck, Göran 1995. I medeltidens Stockholm. Tukholma: Allmänna förlaget.

Davis-Kimball, Jeannine; Bashilov, Vladimir A. & Yablonsky, Leonid T. (toim.) 1995. Nomads of the Eurasian Steppes in the Early Iron Age. Berkeley: Zinat Press.

Drake, Knut 2003. Häme Castle as a Subject of Research. At Home within Stone Walls. Life in the Late Medieval Castle of Häme. AMAF VIII, 11–14. Turku & Helsinki: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Harjula, Janne; Hukantaival, Sonja; Immonen, Visa; Ratilainen, Tanja & Salonen, Kirsi (toim.) 2018. Koroinen: Suomen ensimmäinen kirkollinen keskus. Turun historiallinen arkisto 71. Turku: Turun historiallinen yhdistys.

Häkkinen, Jaakko 2009. Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92: 9–56.

Gleba, Margarita 2008. You Are What You Wear: Scythian Costume as Identity. Gleba, Margarita; Munholt, Cherine & Nosch, Marie-Louise (toim.) Dressing the Past: 13–28. Oxford: Oxbow Books.

Häkkinen, Jaakko 2010. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (osa 2). Muinaistutkija 2/2010: 51–64. Saatavissa http://www.sarks.fi/mt/julkaisut_mt.html#2010

Häkkinen 2014. Kielet Suomessa kautta aikain. Saatavissa Jaakko Häkkisen kotisivulla: http://www.elisanet.fi/alkupera/

Kallio, Petri 1998. Suomi(ttavia etymologioita). Virittäjä 4/1998: 613–620. Saatavissa https://journal.fi/virittaja/article/view/39114/8928

Kallio 2006. Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. Virittäjä 1/2006: 2–25. Saatavissa https://journal.fi/virittaja/article/view/40454/9880

Lang, Valter 2018. Läänemeresoome tulemised. Muinaisaja teadus 28. Tartto: Tartu ülikooli kirjastus.

Okkonen, Jari & Ridderstad, Marianne 2009. Jätinkirkkojen aurinkosuuntauksia. Ikäheimo, Janne & Lipponen, Sanna (toim.): Ei kiveäkään kääntämättä – juhlakirja Pentti Koivuselle: 129–135. Oulu: Oulun yliopisto.

Olausson, Michael 1995. Det inneslutna rummet – om kultiska hägnader, fornborgar och befästa gårdar i Uppland från 1300 f Kr till Kristi födelse. Arkeologista undersökningar. Skrifter nr 9. Tukholma: Riksantikvarieämbetet.

Parpola, Asko 1999. Varhaisten indoeurooppalaiskontaktien ajoitus ja paikannus kielellisen ja arkeologisen aineiston perusteella. Paul Fogelberg (toim.): Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan, 180–206. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Helsinki: Suomen tiedeseura.

Parpola, Asko 2012. Formation of the Indo-European and Uralic (Finnic-Ugric) language families in the light of archaeology: Revised and integrated ‘total’ correlations. R. Grünthal and P. Kallio (ed.): A Linguistic Map of a Prehistoric Northern Europe, 119–184. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 266. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

Parpola, Asko 2017. Finnish vatsa ~ Sanskrit vatsá and the formation of Indo-Iranian and Uralic languages. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 96: 245–286. Saatavissa

Piha, Minerva 2018. Combining Proto-Scandinavian loanword strata in South Saami with the Early Iron Age archaeological material of Jämtland and Dalarna, Sweden. Finnisch-Ugrische Forschungen 64: 118–233. Saatavissa https://journal.fi/fuf/article/view/66694/40363

Piha, Minerva 2020a. Saamen kielten leviäminen Suomeen ja Skandinaviaan. Kalmistopiiri. Arkeologiaa, luututkimusta ja historiaa.

Piha, Minerva 2020b. Suomen esihistorian tuntemattomat kielet. Kalmistopiiri. Arkeologiaa, luututkimusta ja historiaa.

Rasmussen, Kaarle L.; Aaby, Bent & Gwozdz, Raymond 2000. The Age of the Kaalijärv meteorite craters. Meteoritics & Planetary Science 35: 1067–1071.

Saarikivi, Janne 2004. Über die saamischen Substratennamen des Nordrusslands und Finnlands. Finnisch-Ugrische Forschungen 58: 187–214.

Seppälä, Sirkka-Liisa 2003. Muinaislinna ja maisema. Visuaalinen maisema-analyysi arkeologiassa esimerkkinä Rapolan muinaislinna. Heikkurinen-Montell, Tuula & Taskinen, Helena (toim.) Sääksmäen Rapolan rautakautinen maisema ja elinkeinot Valkeakoskella. Rapola-tutkimuksia 3, 9–22. Helsinki: Museovirasto.

Seppänen, Liisa 2019. Turun kaupungin perustaminen. Mustonen, Riikka & Ratilainen, Tanja (toim.) Pitkin poikin Aurajokea. Arkeologisia tutkimuksia: 81–94 Turku: Turun museokeskus.

Taavitsainen, Jussi-Pekka; Oinonen, Markku J. & Possnert, Göran 2015. The Turku Cathedral Relics Revisited and Anonymous Relics dated to the Eleventh and Twelfth Centuries. Mirator 2/2015: 308–322.

Tallgren, A. M. 1911. Die Kupfer- und Bronzezeit in Nord- und Ostrussland I. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 25. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys. Saatavissa:

Uotila, Kari 1999. Medieval outer baileys in Finland: with special reference to Turku Castle. Turku & Helsinki: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Veski, Siim; Heinsalu, Atko; Kirsimäe, Kalle; Poska, Anneli & Saarse, Leili 2001. Ecological catastrophe in connection with the impact of the Kaali meteorite about 800–400 BC on the island of Saaremaa, Estonia. Meteoritics & Planetary Science 36: 1367–1375.

Vilkuna, Anna-Maria 1998. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Bibliotheca historica 31. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

SSA = Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja 1–3, 1992, 1995, 2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

^[1] Suomen sana viikko on lainaa kantagermaanista tai kantaskandinaavista, eli se on peräisin aikaisintaan pronssikauden lopulta, todennäköisemmin varhaiselta rautakaudelta. Tunti sanana on puolestaan hyvin nuori ruotsalainen laina. Näillä sanoilla tosin ei ole kivikauden kontekstissa merkitystä, koska suomea ei puhuttu kivikaudella Suomen alueella.