Arkeobotaniikka Haastattelut Itä-Eurooppa ja Venäjä Keski- ja Etelä-Eurooppa Keskiaika Kivikausi Mesoliittinen kivikausi Rautakausi Suomi

Terttu Lempiäinen tuntee vanhat ja uudet kasvit – Sikoangervo johdatti biologin arkeobotaniikkaan

FT Terttu Lempiäinen on kasvisystematiikan ja -ekologian dosentti Turun yliopistossa. Hän on tehnyt merkittävän uran arkeologisten kasvijäänteiden tutkimuksessa. Kalmistopiiri haastatteli Lempiäistä talvella 2019–2020.

Kuinka päädyit tutkimaan arkeologisia kasvijäänteitä ja minkälainen urasi on ollut?

Makrofossiilien eli kasvijäänteiden tutkijaksi päädyin sattumalta. Toimin vuodesta 1975 amanuenssina ja tutkijana silloiseen (Turun yliopiston) kasvitieteen laitokseen kuuluvassa kasvimuseossa. Nykyisin se on osa Biodiversiteettiyksikköä, eikä kasvitieteen laitostakaan enää ole. Elokuussa 1982 väittelin Turun yliopistossa sikoangervon (Filipendula vulgaris) viljelystä ja kasvin kemiallisista ominaisuuksista, erityisesti kasvin mukuloiden soveltuvuudesta ravinnoksi. Sikoangervo on yksi parhaista rautakauden asutuksen jälkeensä jättämistä ja edelleen sen ajan asutusta ilmentävistä kasveista. Harmi vain, maatalouden murroksen myötä laidunnuksen loputtua sikoangervo on yksi vähitellen katoavista arkeofyyteistämme. Tutkimukseni oli kuitenkin puhtaasti kasvisystemaattis-ekologinen ja tarkoitukseni oli jatkaa kasvitutkimusta sillä linjalla. Vastaväittäjänäni toiminut Helsingin yliopiston ruotsinkielisen kasvitieteen professori, edesmennyt Yrjö Vasari, kysyi väitöstä seuranneessa karonkassa, voisinko ryhtyä tutkimaan juuri Turussa avatun Mätäjärven kaivauksen maanäytteitä ja niiden kasvijäänteitä. Professori Vasari oli yksi Suomen kasvillisuuden historiaa tutkineista uranuurtajista, joka tunsi sekä siitepölyt että makrofossiiliset kasvijäänteet. Silloin vielä juuri ja juuri itse tiesin, mitä makrofossiiliset kasvijäänteet olivat, mutta vain kirjallisuuden kautta. Jälkeenpäin olen monta kertaa, yömyöhään labrassa jäänteitä määrittäessäni miettinyt, mitä tulikaan muutaman viinilasin jälkeen tuolloin karonkassa luvattua. Mutta mielenkiintoista työ on ollut ja etenkin sen poikkitieteellisyys!

Terttu Lempiäinen Hampurin kasvitieteellisessä puutarhassa ihmettelemässä Agricolan yrtin feniculumin eli fenkolin kokoa! Kuva: Ulla Lempiäinen 2019.

Eli suostuin siis Vasarin pyyntöön. Turun Mätäjärven aineiston tutkimus oli varsinainen makrotutkimuksen korkeakoulu! Näytteet olivat äärimmäisen rikkaita. Yksi litra maata saattoi sisältää kymmeniätuhansia siemenjäänteitä. Muun muassa Turun kaupungin ”kaupunkikasviksi” nimeämääni konnanleinikkiä saattoi olla tuo määrä yhdessä kuutiosenttimetrissä. Aineistosta löytyivät myös ensimmäiset humalan pähkylät, aurankukan siemenet ja monia muita kasvilajeja, joita ei makrofossiilisina jäänteinä Suomesta aikaisemmin tunnettu. Turun kaupungin keskiaikaisten kerrosten siemenjäännerunsauden tuntevat hyvin myös tämän päivän makrofossiilitutkijat.

Suomen nykyisen kasvilajiston tunsin maastossa, mutta nyt kaikki kasvit piti opetella tunnistamaan siemenistä, hedelmistä, erilaisista kasvinosista ja vielä usein hyvin huonokuntoisista ja pienistä palasista. Siementen vertailukokoelmaa ei kasvimuseossa ollut, vain joitakin eksoottisia näytteitä. Käytössäni oli työni puolesta kasvimuseon vajaan miljoonan prässätyn kasvin kokoelma. Jo syksyn 1982 aikana keräsin siemenkokoelmaa tilaamalla kasvitieteellisen puutarhan siemenluetteloiden kautta siemeniä eri puutarhoista – ja tietenkin keräämällä niitä itse maastosta.

Ruusukasveihin kuuluva sikoangervo on ehkä merkittävin rautakauden asutuksen ilmaisijakasvi, jonka lounainen levinneisyysalue on kutistunut huomattavasti karjan laidunnuksen päätyttyä. Mukuloita söivät todennäkoisesti sekä ihmiset että eläimet. Kasvin mukuloita oli helppo siirtää paikasta toiseen ja niiden itävyys säilyi vuosikymmeniä. Kuvat: Terttu Lempiäinen.

Kasvijäänteiden tutkimus lähti siis liikkeelle aivan alusta. Painetta lisäsi vielä seuraavana keväänä Turun linnaan suunniteltu seminaari, jossa esiteltäisiin Mätäjärven tutkimustuloksia. Päivällä hoidin kasvimuseon virkaani ja öisin tutkin kasvijäänteitä. Niin se suurin piirtein edistyi. Vasarin oppilas Merja Seppä-Heikka oli tehnyt gradunsa Oulun yliopistoon Liedon Pahkan Pahamäen rautakautisen polttokenttäkalmiston makrofossiileista. Merja tulikin pitämään viikon kestävän makrokurssin kasvitieteen laitokselle ja siitä oli suurenmoinen apu. Vasarin opastamana pääsin myös pariksi viikoksi Saksaan Wilhelmshaveniin Niedersächsisches Institut für Historische Küstenforschung -tutkimuslaitokseen. Kyseinen laitos on ollut edelläkävijä monitieteisen arkeologisen tutkimuksen edistäjänä Euroopassa. Siellä tutkijayhteisöön kuuluivat, ja edelleen kuuluvat, arkeologien ohella geologian, historian, kielitutkimuksen ja nykyisin myös DNA:n ja muiden uusimpien menetelmien tutkijat. Laitoksen silloinen johtaja, Professori Karl-Ernst Behre on ollut Euroopan makrofossiili- ja siitepölytutkimuksen edelläkävijä. Hänen oppiinsa pääsin ensimmäisen kerran keväällä 1983 ja myöhemmin useita kertoja ja pitkiäkin jaksoja kerrallaan. Niedersächsisches Institut für Historische Küstenforschung-Institut ja sen arkeobotaniikan tutkijat ovat olleet tärkein kouluni makrofossiilitutkimuksessa. Vuosien varrella tuli vierailtua monissa muissakin Euroopan tutkimuslaitoksissa, joissa tehtiin vastaavaa tutkimusta, esimerkiksi Hollannissa, Sveitsissä, Tanskassa, Ruotsissa, Ranskassa ja Englannissa.

Vanhalinnan linnavuori on ollut tärkeä retki- ja tutkimuskohde kouluajoista lähtien. Sen rinteillä kasvaa ajallisesti monikerroksinen kasvillisuus, arkeofyyteistä keskiaikaisiin tulokkaisiin ja 1700-luvun hyötykasveihin, joista kuvassa ukkomansikka. – Elias Lönnrotin Flora Fennica (1860) on ollut makrotutkijalle yksi tärkeimmistä julkaisuista, josta on etsitty menneiden aikojen kasvien kansanomaista käyttöä. Kuvat: Jouni Koutonen, YLE/Vanhalinnan linnavuori; Kaija Pyykkö/Laukon kartanon puisto.

Mitkä ovat olleet keskeisimpiä tutkimusintressejäsi ja mikä tutkimuksissa on ollut kaikista mieleenjäävintä?

Olen tutkinut makrofossiilisia kasvijäänteitä laidasta laitaan ja laajalla ajoitusmarginaalilla, noin 10 000 vuotta vanhoista aineistoista nykyaikaan. On ollut uskomattoman hienoa nähdä mikroskoopissa muun muassa Karjalan kannakselta löytyneen, mesoliittiseen kivikauteen ajoittuvan, Antrean verkon kuituainesta tai kivikauden lämpökauden jälkeensä jättämiä Etelä-Suomen vesipähkinäkerrostumia. Nuorimpia tutkimuskohteitani ovat olleet aina viime vuosiin saakka ajoittuvat puutarhojen siemenpankit. Väliin on mahtunut monenlaista. Mätäjärven tutkimusten jälkeen olen tutkinut rautakautisia kalmistoja ja hautoja, eri-ikäisiä asuinpaikkoja, muinaispeltoja, linnavuoria, linnoja ja linnoituksia, keskiaikaisia ja sitä nuorempia kaupunkeja, luostareita ja keskiaikaisia kirkkoja, kartanoita, pappiloita, viljavarastoja ja torikaivausten aineistoja. Virkani puolesta olen tehnyt tietenkin myös lukuisia nykykasvillisuuden kartoituksia. Olen myös määrittänyt (keramiikan) kasvipainanteita ja kirkkojen pyhimyspatsaiden puuainesta, veneiden ja rakennusten tilkkeitä sekä lukuisia erilaisia arkeologien löytämiä yksittäisiä jäänteitä.

Antrean verkon nyöriä noin 10 000 vuoden takaa, vesipähkinän hedelmiä Riihimäen Sinivuokkoniemestä, noin 5000 vuoden vanhoista kerroksista ja hiiltynyt ohran jyvä Turun Niuskalasta, ajoitus noin 3500 vuotta. Kuvat: Terttu Lempiäinen.

Hyvin mielenkiintoisia olivat myös Luoteis-Saksan keskiaikaiset asuinpaikat, Wurt-kummut, joiden yli Pohjanmeri on ajoittain tulvinut ja tuonut löytöjen päälle paksuja lieju- ja hiekkakerroksia. Asuinpaikan jäänteet olivat hautautuneen monen metrin syvyyteen hiekkaan, josta niitä kaivettiin esiin. Wurt-kumpujen kasvijäänteitä sain tutkia Professori Behren kanssa 1990-luvulla usean vuoden aikana. Aineisto käsitti satoja tuhansia kasvijäänteitä, suurin osa hyvinkin tuttuja, mutta joukossa oli mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, kuten Pohjanmeren rantahiekkadyynien rantakasveja sekä kaupan ja liikenteen mukana Luoteis-Saksaan tulleita ja tuotuja harvinaisia hyötykasveja.

Karjalankannaksen tutkimuksiin sain uppoutua muun muassa dosentti Pirjo Uinon, Venäjän Tiedeakatemian johtavan tutkijan, dosentti Aleksanteri Saksan, Helsingin yliopiston arkeologien sekä silloisen Joensuun yliopiston (nykyisin Itä-Suomen yliopisto) geologien mukana. Käkisalmen linnanpihan keskiaikaiset kasvijäänteet, Kurkijoen Kuuppalan linnavuoren asuinkerrokset ja Kaukolan Säppään hautalöydöt olivat ainutlaatuisia tutkimuskohteita. Viipurin keskiaikaisia asuinkerroksia olen jäänyt kaipaamaan. Niistä on ilmestynyt joitakin uusia tutkimuksia venäläisten tutkijoiden toimesta. Myös Novgorodin kaivauksilta 1990-luvulla savitiivisteestä löytyneet viljojen painanteet olivat kiehtovia. Saveen oli selvästi jäänyt jälkiä muun muassa itävistä emmervehnän jyvistä pienine sirkkataimineen.

Käkisalmen linna Vuoksen rannalla ja linnan pihaa, jossa keskellä suoritettiin arkeologinen kaivaus 1990-luvun alussa. Kuvat: Terttu Lempiäinen.

Hyvin antoisaa on ollut myös yhteistyö sekä siitepölytutkijoiden että kielitieteilijöiden kanssa, arkeologeista puhumattakaan. Yhteistyö arkeologien kanssa on ollut välttämätöntä aineistojen saamisen ja ajoitusten kannalta. Siitä heille kaikille suuret kiitokset. Yhteistyö on ollut aina hyvin toimivaa. Yhteistyö siitepölytutkijan kanssa alkoi jo Mätäjärvi-tutkimuksen yhteydessä 1980-luvun alussa. Helsingin yliopiston, ja sittemmin Geologisen tutkimuskeskuksen tutkija, dosentti Irmeli Vuorela, oli korvaamaton yhteistyökumppani usean vuosikymmenen ajan, aina hänen kuolemaansa saakka (2012). Toinen tärkeä yhteistyökumppani on ollut suomen kielen professori, emerita Kaisa Häkkinen, jonka kanssa tutkimme mm. Raamatun ja Agricolan ajan kasvien historiaa kielitieteen ja kasvitieteen näkökulmasta. Lähtökohtana oli Mikael Agricolan Rukouskirja vuodelta 1544 ja sen sisältämä kalenteriosio, jossa Agricola luetteli useita kasveja. Monen mainitun kasvin osalta teos on vanhin kirjallinen dokumentti. Mielenkiintoista oli yhdistää kasvimakrofossiilitutkimus ja vanhimmat kirjalliset lähteet, joita Kaisa Häkkinen hyvin ansiokkaasti keskiajan kieleen perehtyneenä tulkitsi.

Kiinnostava ja erilainen projekti oli myös Elias Lönnrotin Flora Fennican (1860) näköispainoksen ja siihen liittyvän kolmiosaisen teoksen julkaiseminen Amanita-kirjakustantamon toimittajien, Sari Savikon ja Kai Linnilän kanssa. Lönnrotin kasvio onkin ollut tärkeä teos kasvien kansanomaista hyötykäyttöä tutkittaessa.

Kalangajuuri (Alpinia kalanga) oli yksi Agricolan Rukouskirjassaan (1544) mainitsema lääkekasvi, mikä oli Suomessa tavalliselle kansalle tuiki tuntematon, mutta muun muassa aateliston parissa tunnettu. Kasvia tilattiin kuumelääkkeeksi muun muassa Tallinnasta. Kuvat: Terttu Lempiäinen.
Teoksia, joissa Terttu Lempiäinen on ollut yhtenä tekijänä.

Mieleen jääneitä tutkimuskohteita on ollut monia! Esimerkiksi jo mainittu autenttinen pajun nilasta punotun Antrean verkon katkelma 10 000 vuoden takaa, ensimmäiset vesipähkinän hedelmät lämpökaudelta, pitkään maamme vanhimpana pidetyn, yli 3000 vuotta vanhan ohranjyvän ihmettely, rautakautisten hautojen sisältämät kasvijäänteet, Kaarinan Kirkkomäen eräästä rautakautisesta ruumishaudasta löytyneet hiiltymättömät rukiin tähkät, jyvät, pähkinät, hamppu- ja pellavanauhat ja niin edelleen. Turun kaupunkialueen ja erityisesti keskiaikaisen keskustan kaivaukset ovat paljastaneet loputtomasti kiinnostavia löytöjä, kuten ensimmäiset humalan pähkylät Turun Mätäjärven kerroksista. Mätäjärven tutkimus oli muutenkin erinomaisen avartava ja vei suoraan makrofossiilitutkimuksen ytimeen suunnattomine siemenpankkeineen ja hyvin erilaatuisen aineiston pariin. Voisin mainita myös keskiaikaiset pölkkyvehnän jyvät Vanhalta Suurtorilta tai viljapeltojen jo kadonneet rikkaruohot: aurankukka, pellavatankio, peltorusojuuri ja ruiskaunokki. Muinaispeltokerrokset auranjälkineen maastossa ovat olleet näkemisen arvoisia – etenkin Turun tuomiokirkon edustalla! Ehkä keskiajan kaupunkikerrosten tutkiminen Suomessa ja ulkomailla on ollut tutkijaurallani mielenkiintoisinta. Ne ovat runsaine jäännelöytöineen olleet täynnä yllätyksiä – Turku luonnollisesti etunenässä. Olen tutkinut myös paljon muutakin mielenkiintoista, kuten supikoiran mahan sisältöä ja karhun kakkaa.

Mitä hautoja ja kalmistoja kaivavien arkeologien olisi hyvä ottaa huomioon ajatellen arkeologisia kasvinjäänteitä?

Hautojen ja kalmistojen kasvijäänteet ovat usein hyvin hankalasti havaittavissa. Ne ovat pieniä, helposti hajoavia ja piiloutuvat helposti maa-ainekseen, ja siksi niiden esiin saaminen vaatii kärsivällisyyttä, huolellisuutta ja pikkutarkkuutta. Meillä on onneksi hyvin taitavia hautojen aineistoihin perehtyneitä arkeologeja. Voipa melkein sanoa, että he jo aavistavat tulevat löydöt, vaikka näkyvillä on ehkä vasta tumma hautaläikkä! Kaivajan varovaisuus voi pelastaa merkittäviä ja ainutlaatuisia ’hauta-aarteita’, joita monet, varsinkin luonnontieteelliset, hautalöydöt voivat olla.

Harvinaisia hautalöytöjä myöhäisrautakauden haudoista Turun Kaarinan Kirkkomäeltä. Vasemmalla lapsen haudassa ollut metsälehmuksesta punottu haudan pohja. Keskimmäisen kuvan haudassa lukuisia pähkinänkuoria ja hamppu- ja pellavakuitua ja oikealla olevassa kuvassa noin 950-luvulle ajoitettua rukiin hiiltymätöntä tähkän kappaletta. Kuvat: Kansallismuseo, Konservointilaitos/Leena Lehto 1994; Terttu Lempiäinen.

Minkälaisia terveisiä haluat lähettää tuleville tutkijoille ja toisaalta arkeologiasta kiinnostuneelle suurelle yleisölle?

Aktiivisia ja taitavia nuoria makrofossiilitutkijoita on meillä jo muutama, kuten esimerkiksi Teija Alanko, Mia Lempiäinen-Avci ja Santeri Vanhanen, jotka kaikki ovat väitelleet osittain eri aikakausien makroista. Heidän töistään iloitsen suuresti. Mutta työtä riittää edelleen. Keski- ja Pohjois-Suomi on tutkittu makrojen osalta hyvin harvaan, Etelä-Suomessakin riittää tekemistä. Eri aikakausiltakin on vain muutamia ja alueellisesti hyvin rajoittuneita tutkimuksia. On ollut kiintoisaa havaita, miten monet nuoret arkeologian opiskelijat ovat myös kiinnostuneita sekä makrofossiili- että nykykasvillisuuden tutkimisesta, aiheista joissa kasvit jotenkin liittyvät historiallisesti tunnettuihin – tai oletettuihin – kohteisiin. Pidän todella positiivisena, että kiinnostusta on myös maan pinnalla näkyvään ’elävään arkeologiseen’ aineistoon. Riittävää kasvitieteen taustaopiskelua kuitenkin tarvitaan jo kasvilajiston tunnistamisessa. Kasvien ekologian, ympäristövaatimusten ja levinneisyyden tuntemus ovat myös edellytys onnistuneelle tulosten tulkinnalle. Elollinen luonto eroaa huomattavasti arkeologisesta aineistosta, mutta voi paljastaa yllättäviäkin asioita menneisyydestä!

Tieteen popularisointi on myös erittäin tärkeää. Kaivausesittelyt ovat olleet jo kauan tätä päivää, samoin tutkimustulosten esittely seminaareissa ja kaivauksilla myös suurelle yleisölle. Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita historiasta, varsinkin oman asuinpaikkansa arkeologiasta ja kaivaustuloksista. Media on myös kiinnostunut ja siihenkin pitää suhtautua positiivisesti, vaikka tuntuisikin siltä, että yleisön ja median kiinnostus vain häiritsee. Omalta osaltani olen kokenut lukuisat yleisöluennot, opastukset ja median haastattelut velvollisuudekseni ja toisaalta ne ovat olleet vastapainoa tiiviille laboratorio- ja kirjoitustyölle. Myös yleisön palaute on aina mielenkiintoista. Siitä näkee, että kasvillisuushistoria kiinnostaa.

1 kommentti

  1. Mielenkiintoista, oletko Terttu ollut tekemisissä ilmaston muutoksen kanssa?Sinulla on osaamista siihen…
    Soiden ja järvien sedimenttikeroksissa näkyy varmaan isot tulivuoren purkaukset, kuten 500-luvun 3-vuotien kadot ja Justinianksen ruton aiheuttanneet El Salvadorin ym jättipurkaukset?

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.