Hauta-antimet Kansainvaellusaika Merovingiaika Moilanen Ulla Polttohautaus Rautakausi Ruumishautaus Skandinavia Suomi Viikinkiaika

Kissoja rautakautisissa haudoissa

Ulla Moilanen

Kissa on historian aikana toiminut niin ihmisen seuralaisena kuin hyötyeläimenä suojellessaan viljavarastoja jyrsijöiltä. Kautta aikojen kissaan on liittynyt myös erilaisia uskomuksia. Mutta milloin kissa saapui Skandinaviaan ja Suomeen, ja minkälainen merkitys kissalla oli näillä alueilla rautakaudella?

Ruotsin vanhin kissanluulöytö ajoittuu esiroomalaiselle rautakaudelle (Toplak 2019: 218), mutta ihmisen kanssa kissoja on Ruotsissa haudattu ensimmäisen kerran vasta kansainvaellus- ja vendelajan vaihteessa 500-luvulla. Nämä hautaukset ovat olleet polttohautauksia, ja niissä kissa on vielä ollut melko harvinainen eläin. Kissojen asettamisessa hautoihin on selviä eroja rautakauden eri jaksoilla jopa kalmistokohtaisesti, joten kissojen merkitys on todennäköisesti vaihdellut sekä ajallisesti että alueellisesti (Sigvallius 1994: 69; Storå 2019: 152). Kansainvaellusajan jälkeen kissojen esiintyminen ruotsalaisissa haudoissa yleisesti ottaen runsastuu (Andersson 1993: 14), ja esimerkiksi Uplannin viikinkiaikaisissa polttohautauksissa kissa oli jo toiseksi yleisimmin esiintyvä eläin heti koiran jälkeen (Petré 2010: 348).

Nils Blommérin maalaus vuodelta 1852 esittää Freijaa kissojen vetämissä vaunuissa. Kuva: Wikimedia Commons.

Skandinaavisessa tarustossa hedelmällisyyden ja rakkauden jumalatar Freija matkusti kissojen vetämillä vaunuilla auringon ja valon jumala Balderin hautajaisiin. Tästä syystä skandinaavisista hautakonteksteista löytyvät kissat on usein yhdistetty Freijan kulttiin, ja samasta syystä kissaa on pidetty naisten eläimenä. Toisinaan naisten hautojen kissat on tulkittu vainajan fylgjaksi, joka uskomusten mukaan oli henkilön rinnalla kulkeva yliluonnollinen olento tai hahmo. Saagojen mukaan henkilön kohtaloon ja onneen vaikuttava fylgja saattoi ilmestyä unessa, ja usein eläimen hahmossa (Kanerva 2007: 34, 63). Toisaalta kissojen kanssa haudatut naiset on nähty myös noitina, tietäjinä tai maagisina parantajina, joilla on voinut olla korkea asema yhteisössä, sillä saagoissa mainitaan ennustajattaren käsissä olleen kissanturkista tehdyt rukkaset (Hedeager 1999: 74–75). Kissarukkaset voi myös selittää käytännön syillä, sillä viikinkiajalla kissoilla oli merkitystä erityisesti turkiseläiminä. Tanskasta on jopa tunnistettu kissojen turkisten käsittelyyn erikoistuneita tuotantokeskuksia (Bitz-Thorsen & Gotfredsen 2018).

Mutta onko kissa aina rautakaudella yhdistetty nimenomaan naisiin ja lapsiin? Matthias Toplakin (2019: 220) mukaan kissa olisi assosioitu Freijaan vasta keskiajalla, eikä kissaa siten olisi pidetty mitenkään erityisen feminiinisenä eläimenä vielä viikinkiajalla. Maria Anderssonin (1993: 14) tekemän laskelman mukaan kaikista sellaisista ruotsalaisista hautauksista, joissa esiintyy myös kissojen luita, miesten hautoja on 53,6 %, naisten 32,1 % ja lasten 14,3 %. Anderssonin mukaan hautaan asetettu kissa on aikuisilla sukupuolesta riippumatta statussymboli (1993: 20, 31–32), mutta lasten haudoissa kissa voi myös symboloida lohtua tai toimia välineenä kuolemanpelkoa vastaan (Andersson 1993: 16, 20, 31–32). Esimerkiksi Bjurhovdasta tunnetaan kaksi 1000-luvulle ajoittuvaa viikinkiaikaista lapsen hautausta, joissa ainoina hauta-antimina oli kissa. Kissoja on löytynyt myös Birkan viikinkiaikaisista polttohaudoista, joista osa kuuluu lapsille. Toplak (2019) on esittänyt, että hautalöydöt kertovat kissojen olleen vielä viikinkiajan alussa eksoottisia prestiisilemmikkejä, sillä kaikki kissan sisältäneet haudat on muutenkin varusteltu varsin rikkaasti. Kissa myös yleistyy viikinkiajan kuluessa, mikä voisi kertoa lemmikkimuodin leviämisestä vähitellen yläluokan ulkopuolelle. Toplak näkee kissassa myös maskuliinista symboliikkaa, sillä Borre-tyylin koristeornamentiikassa esiintyy kissamaisia eläimiä, ja tällä tyylillä koristellut esineet kuuluvat tavallisesti varakkaille tai sosiaaliseti korkeassa asemassa oleville miehille. Myös Ann-Sofie Gräslund (1981: 50) on pitänyt Birkan kissoja luksustuotteena, joskin hän on yhdistänyt eläimen nimenomaan naisiin ja lapsiin.

Kissalla on ollut historian kuluessa erilaisia merkityksiä. Kuva: Svklimkin/Flickr (CC BY-SA 2.0).
Kissan kuva Osebergin laivahaudasta löytyneissä kärryissä. Kuva: Alan/Flickr (CC BY-NC-ND 2.0).

Osa kissojen luista on peräisin rituaalisista konteksteista. Pohjois-Islannissa sijaitsevasta Indriðastaðirista on tutkittu lähes 20 viikinkiaikaista hautausta. Kesän 2010 kaivauksissa kalmiston yhteydestä löytyi L:n muotoinen turveseinä, joka on ajoitettu 870-luvulle. Paikalla ei ollut paalunsijoja, jotka osoittaisivat kattorakenteen olemassaoloa ja kertoisivat asumuksesta. Tutkijoiden mukaan seinä onkin voinut olla jonkinlainen muistamiseen ja uhraamiseen liittyvä rakenne, ja siten olennainen osa kalmistoa. Turveseinän viereen on tehty vastasyntyneiden hautoja, mikä voisi viitata rakenteen erityismerkityksiin. Turveseinässä itsessään on syvennyksiä, joista on löytynyt kahden eri ihmisyksilön kallon palasia sekä palamattomia eläinten luita: nautaa, vuohia tai lampaita, sikaa ja kissaa. Kissan luissa ei näy merkkejä teurastuksesta tai nahan irrottamisesta, joten luut eivät ole olleet peräisin ruokauhrista tai turkisten käsittelystä. Toisen ihmiskallon kappaleissa on havaittavissa ennen kuolemaa syntynyt tylppä iskujälki. Kallot ja kissa voisivat siten viitata kalmistolla suoritettuihin rituaaleihin (Prehal 2011: 38–39).

Ruotsissa kummastusta on herättänyt myös ihmisen lailla haudattu kissa. Helgöstä tutkittu hauta A9 ei sisältänyt lainkaan ihmisjäännöksiä vaan ainoastaan kissan, joka oli asetettu maakuoppaan vuorikristalli- ja karneolihelmien kanssa. Hautaa on esineistön vuoksi pidetty symbolisena naisenhautana, jolloin se voisi merkitä joko muualla kuollutta naista tai tapausta, jossa vainajan ruumista ei ole löydetty (Zachrisson 2000: 165). Toisten arvelujen mukaan kyseessä voisi myös olla Freija-kultin ilmentymä: uhri rakkauden jumalattarelle (Prehal 2011: 43), vaikka kissoja ei vielä rautakaudella välttämättä yhdistetty Freijaan (Toplak 2019: 220). Hieman samantapainen löytö on Ahvenanmaalta Saltvikin Kvarnbon kalmistosta, jossa hautakumpuihin on tavallisesti asetettu roviolla poltetut ihmisjäännökset. Hautakumpu A36 ei kuitenkaan sisältänyt mitään merkkejä ihmisestä. Ihmisen sijasta kumpuun oli haudattu kissa ja koira polttamatta. Molempien päiden lähelle oli asetettu saviastia: kissalle hieman pienempi kuin koiralle. (Storå 2019: 156-157).

Kissan luuranko Aboa Vetus -museossa Turussa. Kuva: Pyry Junninen.

Ahvenanmaan rautakautisissa ihmisten haudoissa kissaa esiintyy vaihtelevasti, joskin selvästi vähemmän kuin koiraa. Kvarnbackenin kalmistossa noin 18% haudoista sisälsi kissan. Långängsbackenissa luku on 6%, Stenhagenissa 14%, Godbyssä 14% ja Grelsby/Prestgårdenissa 33%. Kolmessatoista haudassa oli sekä kissa että koira. (Storå 2019: 154). Manner-Suomesta rautakautisia kissoja ei juurikaan ole löydetty. Yksi syy tähän voi olla se, että polttokenttäkalmistojen luuaineistot ovat vielä suurelta osin analysoimatta. Kissojen merkitys ja niiden käsittelytavat ovat myös voineet olla Suomessa erilaisia kuin Ruotsissa, jolloin kissat eivät ole päätyneet roviolle ja kalmistoihin. Toistaiseksi Suomen vanhin kissanluulöytö on Hämeenlinnan Kirstulan Riihimäen viikinkiaikaisesta polttokenttäkalmistosta löytynyt kantapäänluu. Koska taljoihin jätetään yleensä jalkojen ääripäässä sijaitsevat varvasluut, ei Kirstulan löytöä ole pidetty merkkinä kissaturkiksesta vaan mieluummin ehkä vainajan kumppaniksi roviolle laitetusta eläimestä (Ukkonen & Mannermaa 2017: 173). On myös mahdollista, että kissat olivat Suomessa vielä hyvin harvinaisia rautakaudella. Kissanluulöydöt lisääntyvät eläinluuaineistoissa rautakauden jälkeen, ja kissojen luita on löytynyt esimerkiksi Turun keskiaikaisista kaupunkikerroksista ja Kuusiston piispanlinnasta (Haggrén 2015: 415–416). Sinänsä erikoista kissojen myöhäinen yleistyminen ei ole, sillä myös Tanskassa kissalöydöt lisääntyvät selvästi vasta viikinkiajan kuluessa (Bitz-Thorsen & Gotfredsen 2018). Kissojen yleistyminen saattaakin olla yhteydessä rottien yleistymiseen viikinkiajalla ja sen jälkeen (ks. esim. artikkeli Voihan rotta! Arkeologiset rottalöydöt kauppareittien kuvaajina).

————

Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian oppiaineen tohtorikoulutettava ja biologian oppiaineen projektitutkija.

Lähteet:

Andersson, M. 1993. Kattalog: En Studie Av Den Svenske Tamkattens Tidiga Historia. C-uppsatts. Lunds Universitet.

Bitz-Thorsen, J. & Gotfredsen, A. B. 2018. Domestic cats (Felis catus) in Denmark have increased significantly in size since the Viking Age. Danish Journal of Archaeology, Vol. 7 (2018), Issue 2: 241–254.

Gräslund, A-S. 1981. Birka IV: The Burial Customs A Study of the Graves on Björkö. Diss. Uppsala University, 1981. Stockholm: Almqvist & Wiksell International.

Haggrén, G. 2015. Keskiajan arkeologia. Teoksessa: Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) Muinaisuutemme jäljet: 369–536. Gaudeamus Helsinki University Press, Viljandi.

Hedeager, L. 1999 Skygger av en annen virkelighet: Oldnordiske myter. Pax Forlag, Oslo.

Kanerva, K. 2007. ”…siltikään hän ei ollut onnen mies”. Epäonnen käsite ja epäonnen kulttuuriset merkitykset 1200–1300-luvun Islannissa saagan Gísla saga Súrssonar valossa. Pro gradu –tutkielma, kulttuurihistoria. Turun yliopisto.

Petré, B. 2010. Arkeologiska undersökningar på fornlämning RAÄ 34, Lunda/Berga, Lovö sn., Uppland gravfält från vikingatid, äldre järnålder och yngre bronsålder samt boplatslämningar från bronsåldern. Lovö Archaeological Reports and Studies Nr 9 År 2010. Department of Archaeology and Classical Studies, Stockholm University.

Prehal, B. 2011. Freyja’s Cats: Perspectives on Recent Viking Age Finds in Đegjandadalur, North Iceland. Master’s Thesis. Hunter College of the City University of New York.

Raninen, S. & Wessman, A. 2015. Rautakausi. Teoksessa: Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) Muinaisuutemme jäljet: 215–365. Gaudeamus Helsinki University Press, Viljandi.

Sigvallius, B. 1994 Funeral Pyres: Iron Age Cremations in North Spånga. Osteological Research Laboratory, Stockholm University.

Storå, J. 2019. Om hund och katt i gravsammanhang från yngre järnålder på Ålandsöarna. Åländsk odling 2019: 148–167.

Toplak, M. S. 2020. The Warrior and the Cat. A Re-evaluation of the Roles of Domestic Cats in Viking Age Scandinavia. Current Swedish Archaeology, Vol. 79, 2019: 213–246.

Ukkonen, P. & Mannermaa, K. 2017. Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8. Museovirasto.

Zachrisson, T. 2004. The Holiness of Helgö. Excavations at Helgö XVI: Exotic and Sacral Finds from Helgö. Vol. XVI. Kungl. Vitterhets Historie Och Antikvitets Akademien, Stockholm.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.