Moilanen Ulla Rautakausi Ristiretkiaika Suomi Viikinkiaika

Kurkijoen Villapekko – Kirveiden saari

Ulla Moilanen

Villapekko on pikkuruinen saari Laatokan Karjalassa Kurkijoen vuonossa keskellä Lopottiin johtavaa vesiväylää. Saari on vain 50 metriä pitkä ja noin 30 metriä leveä, ja suurin osa saaren maastosta on kalliota. Ainoastaan keskellä olevassa notkossa on hiekkaista maata. Syksyllä 1926 saaren ainoa asukas, Matti Nokelainen, löysi perunakuoppaa kaivaessaan yhteensä kolmetoista kirvestä. Kirveet olivat yhdessä kasassa noin puolen metrin syvyydessä. Neljästoista kirves löytyi hieman myöhemmin saaren eteläpäästä saunaa rakennettaessa. Seuraavana vuonna saaren keskellä sijaitsevan kiven juurelta löytyi vielä kaksi kirvestä. (Uino 2003: 340; Saksa 1998: 148–149; Cleve 1928.)

Vuonna 1927 kirveet päätyivät Muinaistieteelliselle toimikunnalle, joka lähetti arkeologi Nils Cleven tutkimaan paikkaa tarkemmin. Cleve ei löytänyt saarelta merkkejä kalmistosta tai asuinpaikasta, vaan totesi kirveiden tulleen kätketyksi paikalle. Myöhemmin kirveitä löytyi vielä lisää, ja nykyisin Villapekon pieneltä saarelta löydettyjä kirveitä on Kansallismuseon kokoelmissa yhteensä 49 kappaletta. Onko Villapekon saaren kirveslöydöille jokin käytännön syy vai onko kyseessä uhripaikka? Voisiko kyseessä olla kirveskauppiaan varasto tai sotajoukon varustamiseen tarkoitettu kätkö, etenkin kun Villapekko sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Hämeenlahden linnavuoresta?

Matti Nokelainen kirveiden löytöpaikalla Villapekon saarella. Kuva: Nils Cleve.

Villapekkoa on pidetty varsin arvoituksellisena löytöpaikkana, eikä tarkkaa syytä kirveiden kätkemiseen tiedetä. Kirveistä 18 kuuluu niin sanottuun suomalaiseen kaarevaselkäiseen tyyppiin (Uino 1997: 247; 2003: 340). Joukossa on myös 16 suomalais-venäläistä kirvestä (Uino 1997: 247). Ristiretkiaikaan ajoittuvia pitkähamaraisia työkirveitä on löydöissä vain kaksi kappaletta (Saksa 1998: 148). Karjalassa viikinki-ristiretkiajan vaihteessa yleistyneet tapparat puuttuvat kokonaan (Saksa 1998: 148). Tapparoita on pidetty sotakirveinä, kun taas Villapekon kirveet edustavat perinteisiä työkirvestyyppejä (Wuolijoki 1972), jotka eivät siksi vaikuta liittyvän sotatoimiin.

Aleksandr Saksa (1998: 149) on pitänyt Villapekon kirveitä yhtenä löytökokonaisuutena ja arvellut esineiden tulleen haudatuksi samalla kertaa ristiretkiajan alussa tai puolivälissä. Saksan mukaan kyseessä voisi olla esimerkiksi kauppiaan kätkö, sillä tiiviin asutuksen keskellä sijaitseva pieni luoto olisi voinut olla sopiva paikka jättää myyntierä odottamaan markkinoita. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin (1984: 385) mukaan Villapekko olisi sen sijaan voinut olla kaskimiesten pyhäkkö – olihan kirves tärkeä työkalu, joka kuului sekä eränkävijöiden että kaskenpolttajien vakiovarusteisiin. Pirjo Uino (1997: 247; 2003: 340) on pysynyt tulkinnassa samalla linjalla, sillä kirveet ovat typologisesti eri-ikäisiä ja ajoittuvat 900-luvulta 1200-luvulle. Kirveitä on myös löytynyt saarelta useasta eri kohdasta. Nämä seikat viittaavat siihen, että kirveitä on luultavasti kätketty saarelle pitkän ajan kuluessa.

Villapekon kirveitä.

Myöhäisrautakautisten kirveiden löytyminen asuinpaikkojen ja kalmistojen ulkopuolelta ei ole harvinaista. Kirveiden kanssa on liikuttu metsissä erittäin paljon, esimerkiksi kaskenkaadon, puutavaran hankinnan sekä eränkäynnin yhteydessä. Ei ole kuitenkaan todennäköistä, että kaikki irtolöytönä esiin saadut kirveet olisivat eränkävijöiden hukkaamia. Villapekon tapauksessa hukkaaminen ei edes ole uskottava selitys – kuinka joku onnistuisi vahingossa hävittämään kymmeniä kirveitä yhteen paikkaan ja mahdollisesti vielä vuosien kuluessa? Jussi-Pekka Taavitsainen on liittänyt yksittäiset kirveslöydöt kaskiviljelyyn liittyvään rituaalitoimintaan (Taavitsainen 1990: 67) ja todennäköisempää onkin, että kirveitä on muuallakin asetettu tarkoituksella tiettyihin paikkoihin (Asplund 2008: 142–143). Voisiko Villapekon nimellä olla jotakin tekemistä Mikael Agricolan mainitsemaan pellon ja ohran haltija Pellonpekon kanssa? Ainakin sekä kirveillä että myyttisellä kylväjällä on molemmilla yhteys kaskeamiseen ja viljan kasvuun, vaikka varmaa tietoa rautakautisesta Pellonpekon palvonnasta ei olekaan olemassa.

————

Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava ja biologian oppiaineen projektitutkija.

Lähteet:

Asplund, H. 2008. Kymittae. Sites, centrality and long-term settlement change in the Kemiönsaari region in SW Finland. Annales Universitatis Turkuensis, Humaniora 312.

Cleve, N. 1927. Kurkijoki Kuuppala Villapekko Kalmistomäki Kalmiston ja kivikautisen asuinpaikan kaivaus 1927. Kaivausraportti, Museoviraston arkisto.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1984. Keski- ja myöhäisrautakausi. Teoksessa: Suomen historia I: 253-407. Espoo: Weilin+Göös.

Saksa, A. 1997. Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia Carelica Humanistica 11. Joensuu: Joensuun yliopistopaino.

Taavitsainen, J-P. 1990. Ancient Hillforts of Finland. Problems of Analysis, Chronology and Interpretation with Special Reference to the Hillfort of Kuhmoinen. SMYA 94, Tammisaari.

Uino, P. 1997. Ancient Karelia: Archaeological Studies. Muinais-Karjala: arkeologisia tutkimuksia. SMYA 104. Helsinki.

Uino, P. 2003. Viikinkiaika n. 800-1100 jKr. Teoksessa: Saarnisto, M. (Toim.) Viipurin läänin historia I. Karjalan synty: 313-382. Karjalan kirjapaino Oy.

Wuolijoki, H. 1972. Suomen rautakauden silmäkirveet. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Moniste n:o 4.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.