Leena Söyrinki-Harmo toimi työurallaan mm. kenttäarkeologina sekä viranomaistehtävissä Museovirastossa kokoelma- ja arkistoyksikön päällikkönä sekä arkeologian osaston johtajana. Tässä Kalmistopiirille antamassaan haastattelussa hän kertoo uransa eri vaiheista sekä muun muassa siitä, mitä on arkeologian yhteiskuntavastuu.
Kuinka päädyit arkeologiksi ja minkälainen urasi on ollut?
Tavallaan vahingossa. Päästessäni ylioppilaaksi vuonna 1965 en tiennyt, mitä oikeastaan haluaisin, vaikka tiesin hyvin mitä ainakaan en halunnut. Olin kiinnostunut mm. taidehistoriasta ja vanhasta talonpoikaisesineistöstä, ja kun minulle kerrottiin, että arkeologia olisi sopiva lisä aineyhdistelmään, päätin kokeilla, vaikken tiennytkään arkeologiasta mitään. Varsin pian luennoilla huomasin, että juuri arkeologia kiehtoi eniten, ja tunne vahvistui päästessäni kaivauksille.
Työhistoriani alku oli samanlainen kuin muillakin 1960–70-luvulla: Opintojen lomassa tein kesäisin kenttätöitä, kunnes opinnot jäivät sivuosaan omien kaivausten myötä. Niistä laajin oli Hauhon Kalomäen polttokenttäkalmiston kaivaus, jota kaivoin kolmena kesänä.
Työurani on suurelta osin kulunut arkeologisen arkiston ja kokoelmien parissa. Aluksi minut palkattiin muuttamaan ja järjestämään arkisto Kansallismuseosta Nervanderinkadun uusiin toimitiloihin. Työ laajeni arkiston hoitamiseksi ja kehittämiseksi ja viimein myös esihistoriallisten kokoelmien pariin, kun minut nimitettiin kokoelma- ja arkistoyksikön päälliköksi. Keskeisenä tavoitteenani oli arkiston kehittäminen palvelemaan erilaisia käyttäjiä opiskelijoista antikvaarisen suojelun ammattilaisiin. Samalla piti huolehtia alkuperäisten dokumenttien kunnosta ja säilymisestä, sillä nykyaikaisia kopiointimenetelmiä ei vielä ollut. Myös dokumenttien tekijöitä piti ohjeistaa, luettelointia ja raportteja varten laadittiin ohjeita ja edellytettiin käytettävän vain arkistokelpoisiksi todettuja materiaaleja.
Arkistolle tärkeä viraston sisäinen yhteistyötaho oli kuvalaitos, kokoelmille myös konservointilaitos. Kokoelmien käyttö oli perinteisesti tarkoittanut toisaalta sitä, että tutkijat tutustuivat esineistöön ja dokumentoivat sitä omiin tarkoituksiinsa, toisaalta esineiden lainaamista näyttelyihin. Luonnontieteellisten analyysien kehittymisen myötä lisääntyivät erilaiset näytteidenottotoiveet. Konservaattorien kanssa pohdimme usein yhdessä, onko tutkittavasta näytteestä mahdollisesti saatava tieto sen arvoista, että esine vaurioituu, vai onko suorastaan vaarana, että se tuhoutuu kokonaan. Ihmisjäänteiden kohdalla mukaan tulivat eettiset pohdinnat. Esineeseen kajoavan tutkimisen myötä pohdittavaksi tuli myös se, kuinka pian tulokset pitää julkaista, jotta voidaan välttää tarpeeton uudelleen kajoaminen, mutta taataan silti tutkijalle ensioikeus mahdollisesti kalliinkin tutkimuksensa tuloksiin.
Asiakaspalvelu oli antoisinta silloin, kun asiakkaana oli joku oman erikoisalansa tuntija. Osallistuin myös näyttelyiden tekemiseen, kuriirina toimimiseen, seminaarien ja esitelmätilaisuuksien järjestämiseen sekä muinaisjäännösrekisterin suunnitteluun. Esinekokoelmien ja arkistomateriaalin kartunnan myötä saatoin seurata niin kenttätöitä kuin muinaisjäännösten suojeluun liittyviä asioitakin. Sain myös mahdollisuuden osallistua EAA:n kokouksiin ja sain niissä runsaasti uutta tietoa. Omasta mielestäni pääsin varsinaiselle näköalapaikalle.
Toimin 2000-luvulla muutaman vuoden ajan arkeologian osaston johtajana. Sinä aikana jouduin perehtymään entistä syvällisemmin suojelukysymyksiin, nyt myös vedenalaisten muinaisjäännösten osalta. Työssä painoi vastuun lisäksi se ristiriita, että yleisön kiinnostus arkeologiaa kohtaan oli kasvanut, mutta viraston ja alan muiden toimijoiden resurssit eivät riittäneet vastaamaan siihen. Yksi osoitus tästä oli metallinetsinharrastuksen valtava kasvu, johon olisi pitänyt pystyä vastaamaan huomattavasti nopeammin laajemmalla valistuksella ja yhteistyömahdollisuuksilla.
Työuraani mahtui vielä yksi suuri viraston organisaatiomuutos ja kokoelmien ja arkiston muutto Sturenkadulle. Uusien tilojen suunnittelussa kiinnitettiin erityistä huomiota sellaisten olosuhteiden luomiseen, jotka takaisivat eri materiaalia olevien arkistoaineistojen ja esineiden pitkäaikaisen säilymisen. Uudessa organisaatiossa arkeologiset ja rakennussuojelun toiminnot yhdistettiin Kulttuuriympäristön suojeluosastoksi. Entisten osastojen arkistot yhdistettiin ja yhdessä arkeologisten kokoelmien sekä viraston kirjaamon ja hallinnollisen arkiston kanssa niistä muodostettiin uuden Arkisto- ja tietopalveluosaston yksikkö. Palasin yksikön päällikön tehtävään, mutta yksikkö oli entistä laajempialainen. Pääsin vielä suunnittelemaan toiminnan uudistamista, kun ryhdyimme toteuttamaan viraston sähköistä asianhallintaa. Digitaalisuus oli jo monin tavoin tullut toimintaan, ensin viraston sisäisinä järjestelminä, ja sitten vähitellen julkisesti verkkoon kuten muinaisjäännösrekisteri. Viimeisenä työkesänäni pääsimme viimein aloittamaan arkiston tutkimusraporttien digitoinnin.
Mitkä ovat olleet keskeisimpiä tutkimusintressejäsi?
Rautakautiset kalmistot, erityisesti nuoremman rautakauden polttokalmistot ja niiden rakenne. Arkeologisessa terminologiassa käytetään erilaisia tarkentavia nimityksiä, mutta missä määrin ne vastaavat sitä todellisuutta, mikä on vallinnut hautausvaiheessa. Kuinka paljon on tuhoutunut vuosisatojen kuluessa? Jonkin verran olen yrittänyt selvittää myös lasten hautauksia. Alkusysäyksen sain käydessäni läpi kokoelmia näyttelynteon yhteydessä, mutta kiinnostusta lisäsi oma elämäntilanteeni.
Minkälaisilla kaivauksilla olet ollut mukana? Mikä tutkimuksissa on ollut kaikista mieleenjäävintä?
Olen ollut melko monenlaisilla kaivauksilla, ajallisesti kivikautisilta asuinpaikoilta keskiaikaiseen kaupunkiin. Ensimmäinen kokemus oli C.F. Meinanderin kaivauksella Outokummun (silloin vielä Kuusjärven) Sätöksessä. Opettelin dokumentointia ja yritin hahmottaa linnunkuvaa kampakeraamisen astian palasta. Ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että palassa oli vain osa kampaleimalla tehdystä linnusta.
Öölannissa olin Ebba-Stina Königssonin kaivauksilla Stora Alvaretilla. Kaivoimme kivikkoisella tasangolla rakennuksenpohjia ja yritimme erottaa seinien paikkoja kivirivien perusteella. Maakerros oli ohut eikä löytöjä tullut juuri lainkaan. Varsin nopeasti oppi siihen, että ei laskenut tyhjää ämpäriä maahan, vaan laittoi kiven pohjalle. Muuten tuuli vei sen mennessään ja sai juosta pitkän matkan hakemaan. Siellähän ei ole puustoa suojaamassa tuulelta.
Kansainvaellusaikainen maatalo Ullandhaug Stavangerissa on nykyisin rekonstruoitu. Sen kolmen rakennuksen pohjat erottuivat selkeästi rinnemaastossa, niin ulkoseinien kivirivit, paalujen jäljet kuin pitkien talojen väliseinätkin. Jo kaivausvaiheessa pohdittiin Björn Myhren johdolla eri huoneiden käyttötarkoituksia, mikä oli ihmisten, mikä karjan käytössä. Hauska yksityiskohta oli vanha jauhinkivi, jota oli käytetty porraskivenä. Maisema merelle oli upea. Kannattaa käydä tutustumassa, jos liikkuu Norjassa Stavangerin suunnalla.
Novgorod sateen jälkeen: kaivausalue monta metriä maanpinnan alapuolella, sen reunoja kiertävät ojat ovat täynnä vettä, vaikka pumppu käy koko ajan, profiilileikkauksessa näkyy kerros toisensa jälkeen kadun päällispuita. Kuraista maata, puunsilppua, saviastianpaloja, nahkajätettä, kippuraisia tuohia – ja kaikki käydään läpi, dokumentoidaan ja tilastoidaan. Onnekkaammat löytävät metalliesineitä ja sorvattuja puuastioita tai jopa kirjoitusta tuohirullasta. Kaivauksella on valtava koneisto, jossa on selkeä hierarkia ja työnjako, monenlaista erityisosaamista ja tavallisia koululaisia. Parhaimmillaan kadut ja talot erottuvat selvästi, kerros kerroksen jälkeen, vuosisadasta toiseen. Meni muutama päivä, että aloin ymmärtää kokonaisuutta, kun venäjän taitoni ei ollut kovin vahva, mutta silti parempi kuin silloisten neuvostoarkeologien saksan tai englannin taito. Ajatus kadusta, joka painuu soiseen maaperään, mutta päällystetään aina uudelleen, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.
Varsinainen ”elämäni kaivaus” oli ensimmäinen oma kaivaukseni Hauhon (nyk. Hämeenlinna) Kalomäki. Anna-Liisa Hirviluoto oli tulevaa tielinjaa tarkastaessaan löytänyt rautakautiseen muinaisjäännökseen viittaavia merkkejä, ja paikkaa päätettiin tutkia tarkemmin. Lähtiessäni kentälle sain osastonjohtaja Ville Luholta neuvoksi lopettaa heti, jos parissa viikossa en löytäisi kalmistoa. Toisin kävi. Ensimmäisenä kesänä 1970 kaivoin paikalla kahdessa erässä yhteensä lähes kaksi kuukautta, seuraavana vuonna neljä kuukautta ja vielä kolmantenakin kesänä pari kuukautta ajoittain noin 50 hengen voimin. Ensimmäisenä vuonna kaivajista valtaosa oli arkeologian opiskelijoita, seuraavina enemmistö oli paikallisia koululaisia. Syksyllä koulun alkaessa saimme kaivajiksi läheisen vankisiirtolan vankeja. Normaalisti he olivat tietöissä.
Me toispaikkakuntalaiset asuimme parina kesänä paikallisella koululla, josta oli matkaa työpaikalle noin kilometri. Työmatka tehtiin pääasiassa kävellen tai polkupyörällä, Puhelinta ei ollut, joten kun piti soittaa virastoon työasioissa, menin bussilla Hämeenlinnaan postiin soittamaan virkapuhelun. Siihen meni puoli työpäivää. Koulu kuitenkin lakkautettiin, ja viimeisenä kesänä asuimme Ilmoilan seurantalolla aivan kaivauspaikan vieressä. Muuten tilat eivät olleet sen paremmin asuinkäyttöön sopivat kuin koulunkaan. Nukuttiin lattialla eikä yksityisyydestä ollut juuri tietoakaan.
Emme saaneet kaivaa tiealueen ulkopuolella, vaikka kalmistokerros mäen laella jatkui sinne. Oli melkoinen järkytys, kun vuosia myöhemmin metallinetsijät nostivat sieltä mm. kaksi miekkaa. Meidän löydöissämme ei juuri ollut aseita, yleisimpiä löytöjä olivat korut ja veitset. Metallilöydöistä valtaosassa oli selviä tulen merkkejä ja osa helmistä oli sulanut tunnistamattomiksi.
Kalmistossa ei ollut havaittavissa selviä rakenteita, kiveyksen tiheys vaihteli, samoin palaneen luun määrä. Mäen alalaidassa tutkittiin muutama ruumishauta, joista osa oli täysin löydöttömiä. Kahdessa haudassa oli selvästi havaittavissa arkun tai kehikon reunat – tosin vain värjäytyminä maassa. Mieltäni jäi askarruttamaan se alue, jossa oli vahva kulttuurikerros ja paikoin runsaasti saviastianpaloja, mutta ei mitään suoranaisesti kalmistoon viittaavaa.
Polttokalmistojen ongelmiin palasin vielä Laitilan Vainionmäen A-kalmiston tutkimusten yhteydessä. Museoviraston arkeologian osasto tutki kalmiston vuosina 1985–94. Olin mukana kaivauksilla muutamana kesänä ja osallistuin julkaisun kirjoittamiseen.
Hyvän kaivauskokemuksen keskeinen asia eivät mielestäni ole hienot löydöt, vaan se, miten eri tahoilta tulleista, toisilleen vieraista ihmisistä muodostuu yhteen hiileen puhaltava työyhteisö. Niissä syntyy elämänmittaisia ystävyyksiä.
Mikä arkeologinen kohde on Suomessa tai muualla tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen? Miksi?
Niitä on monta. Upeimpia näkyjä on Englannin Stonehenge illan viimeisten auringonsäteiden valossa avointa taivasta vasten. Eikä muistoa himmennä yhtään, että jouduimme varomaan astumasta lehmänläjiin kiirehtiessämme laitumen poikki ehtiäksemme perille ennen auringonlaskua.
Aivan toisenlainen elämys on Kirkkonummen Juusjärven pieni kalliomaalaus. Huurteisena talvipäivänä se hehkuu kuin olisi vasta maalattu. Millaisia mahtoivat talvipäivät olla siihen aikaan kun se maalattiin?
Mikä mielestäsi on arkeologian yhteiskunnallinen vaikutus ja miten sitä ylläpidetään tai miten sitä pitäisi ylläpitää?
Arkeologia on humanististen ja luonnontieteiden yhdistelmä. ”Kadonneiden kulttuurien” tutkiminen ja niiden tuhoutumiseen johtaneiden syiden selvittäminen voi auttaa tunnistamaan katastrofeihin johtavia syitä. Uutiskynnyksen ylittävät helposti jutut hienoista löydöistä maailmalla, mutta yhteiskunnan kannalta tärkeämpää olisi ymmärtää kehityksen pitkiä linjoja ihmisen selviytymisestä erilaisissa olosuhteissa ja vaikutuksesta ympäristöönsä. Meillä on jo paljon tutkimusta tällaisista asioista. Arkeologia voi osaltaan myös avata näkemyksiä siihen, miten vähän puhtaasti ”omaa” perintöä meillä on ja miten nopeasti väestöt ja kulttuuriset ilmiöt liikkuvat ja muuntuvat. Meidän ja muiden erot eivät ole paremmuuseroja. Arkeologian pitää osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimuksella ja sen avulla saadulla tiedolla olisi enemmän vaikutusta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tutkimustulosten pitäisi olla myös tavallisten ihmisten saavutettavissa ja ymmärrettävissä. Nykyinen ns. yhteisöarkeologia on yksi keino. Luontopuolellahan yhteisöllinen yleisötoiminta on jo vanha tapa.
Minkälaista on arkeologian viranomaistyö ja miten viranomaistyötä tekevät arkeologit vaikuttavat arkeologiaan tieteenalana?
Viranomaistyön onnistumisen perusedellytys on riittävät pohjatiedot käsiteltävästä asiasta. Vaikka muinaismuistolaki on säilynyt pääpiirteissään samanlaisena siitä saakka, kun se vuonna 1963 astui voimaan, on yhteiskunta ja hallintokulttuuri muuttunut. Viranomaisen asema ehdottomana auktoriteettina on mennyttä aikaa, ja kansalaiset edellyttävät lausunnoilta selkeitä perusteluita. Joskus voi olla tarpeen käydä läpi muinaisjäännöstä koskevia tietoja vuosikymmenten ajalta. Kaavoitusta käsiteltäessä voi joutua esittämään alueen inventointia, rakennushankkeissa ennestään tunnetun muinaisjäännöksen koekaivausta. Muinaisjäännöksen laajuus ja monipuolisuus ei kuitenkaan aina paljastu esitutkimuksissa. Ikävimpiä ovat olleet ne tapaukset, joissa tutkimukset on jouduttu keskeyttämään, koska ne olisivat tulleet kohtuuttoman kalliiksi suhteessa rakennushankkeeseen. Mietittäväksi voi tulla myös se, tutkitaanko muinaisjäännös vai pyritäänkö hanke siirtämään toiseen paikkaan. Suojeluasioissa pitää pohtia paitsi antikvaarisia myös taloudellisia näkökohtia ja yhteiskunnan yleisiä tavoitteita. Lausunnon valmistelijan on siis todella perehdyttävä kuhunkin tapaukseen ja punnittava vaihtoehdot tarkkaan.
Rakennushankkeiden takia tehtyjen kaivausten tuloksena on saatu paljon uutta tietoa, mutta valitettavasti sitä ei aina ole työstetty julkaisuksi asti. Toisaalta monia laaja-alaisia tutkimuksia ei muuten olisi voitu tehdä. Sen harkitseminen, suojellaanko vai tutkitaanko muinaisjäännös ja millaisin menetelmin, vaikuttaa osaltaan siihen, millaista uutta tietoa saadaan. Olemassa oleva tieto, niin viranomaisten kuin tutkijoiden tuottama, vaikuttaa taas suojelukysymyksiin.
Siltä varalta, että osa arkeologian opiskelijoista pitäisi toimistotöitä tylsinä, kerrotko minkälaisiin seikkailuihin viranomaisarkeologina voi joutua?
Suurin yksittäinen seikkailuni viranomaistyössä liittyy Vrouw Mariaan. Venäläiset halusivat nostaa sen, Museovirasto ja opetus- ja kulttuuriministeriö eivät. Eivätkä varsinkaan siten, että vastapuolena olisi jokin yksityinen taho eikä Venäjän valtio. Venäläiset järjestivät Moskovassa neuvottelut, joihin Suomesta osallistuivat ministeriön ja viraston edustajat. Meille oli ilmoitettu, että ensin neuvotellaan ja sitten päästetään paikalle median edustajat. Tosiasiassa salissa oli heti yleisöä kuuntelemassa alustuksiamme – ja televisiokamera. Ylijohtaja Riitta Kaivosoja esitti hyvin selkeäsanaisesti Suomen kannan, että hylkyä ei nosteta. Tilaisuuden päätteeksi hankkeen rahoittajaksi suunniteltu venäläinen oligarkki ilmoitti kuitenkin televisiolle, että hänen hankkeensa nostaa hylyn seuraavana kesänä. Tässä vaiheessa suomalaisia oltiin jo kiidättämässä sotaveteraaneille järjestettyyn juhlaan, jossa saimme katsella modernien sotakoneiden vyörymistä valkokankailla. No, Venäjän talous romahti eikä hankkeesta kuultu sen enempää.
Leena Söyrinki-Harmon julkaisuja:
Moisanen, J., Purhonen, P. & Söyrinki-Harmo, L. 1998. Finlandia: zarzadzanie dziedzictwem archeologicznym. Teoksessa: Z. Kobyliński (ed.) Ochrona dziedzictwa archeologicznego w Europie: 121–129. Warszawa: Stowarzyszenie naukowe archeologów Polskich.
Salo, U. & Söyrinki-Harmo, L. 2001. Arkeologinen tutkimus Satakunnassa 1951–2000. Satakunta, kotiseutututkimuksia XIX, 40–115.
Söyrinki, L. 1973. Polttokenttäkalmiston kaivaus. Teoksessa: Purhonen, P. & Söyrinki, L. (toim.), Arkeologin kenttätyöt: 131–140. Lahti: Oy Gaudeamus Ab.
Söyrinki, L. 1973. Tornikuvaus. Teoksessa: Purhonen, P. & Söyrinki, L. (toim.), Arkeologin kenttätyöt: 97–103. Lahti: Oy Gaudeamus Ab.
Söyrinki-Harmo, L. 1975. Museokoulutuksen periaatteista ja järjestelmistä. Teoksessa: A. Nissinen & K. Rissanen (toim.) Muuttuva museo: 91–98. Helsinki: Oy Gaudeamus Ab.
Söyrinki-Harmo, L. 1982. Germaanisia riipuksia Suomesta. Teoksessa: H. Edgren & P. Uino (toim.), Studia minora: Professori emerito Carolo Frederico Meinander die Caroli MCMLXXXII gratia dedicaverunt discipuli: 122–129. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste n:o 29. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Söyrinki-Harmo, L. 1984. Museologia – turhaa vai tarpeen. Museopolitiikka (Museopoliittinen yhdistys – Museipolitiska föreningen ry:n julkaisu) 1984 n:o 2.
Söyrinki-Harmo, L. 1984. Problems of Research related to Cremation Cemeteries in Häme. Fenno ugri et slavi 1983. Iskos 4: 112–120. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Söyrinki-Harmo, L. 1990. Ihmiset kohtaavat. Muinaistutkija 4/1990: 7–11.
Söyrinki-Harmo, L. 1992. Unohdetut vai kadonneet? Lapset rautakautisessa aineistossa. Teoksessa: K. Julku (toim.), Suomen varhaishistoria – Tornion kongressi 14.–16.6.1991: 577–586. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.
Söyrinki-Harmo, L. 1992. Children’s graves of the Viking and Crusade periods in Finland. Teoksessa: V. Lang & J. Selirand. (eds.), Cultural Heritage of Fenno-Ugrians and Slavs: Papers presented by the participants in the Soviet-Finnish Archaeological Symposium 10.-16. May 1990 in Tallinn. Tallinn: Eesti teaduste akadeemia.
Söyrinki-Harmo, L. 1996. The finds: 3.4, Tools and implements. Teoksessa: P. Purhonen (toim.), Vainionmäki – a Merovingian period Cemetery in Laitila, Finland: 63–72. Helsinki: Museovirasto.
Söyrinki-Harmo, L. 1996. The formation of the Vainionmäki cemetery. Teoksessa: P. Purhonen (toim.), Vainionmäki – a Merovingian period Cemetery in Laitila, Finland: 102–118. Helsinki: Museovirasto.
Söyrinki-Harmo, L. 1998. Museoviraston arkeologiset kokoelmat ja arkisto. Arkeologia Suomessa 1995–1996: 21–34.
Söyrinki-Harmo, L. 2003. Kokoelmienhallinta ja tietokannat – haaveita ja painajaisia. Arkeologipäivät 2002: 71–74.
Söyrinki-Harmo, L. 2004. La Finlande et les Vikings. Teoksessa: L’Europe des Vikings. Catalogue Réalisé sous la direction de Claudine Glot et Michel Le Bris: 136–139. Éditions Hoëbeke / Centre culturel Abbaye de Daoulas.
Söyrinki-Harmo, L. & Uino, P. 1998. Problems concerning Iron age cremation cemeteries in western and eastern Finland (Karelia). Teoksessa: Sedov, V. V. (ed.) Obshchestovo, ekonomika, kultura i isskusstvo slavian: 356–361. Moscow.
KALMISTOPIIRI 