Tuija Kirkinen & Karin Hemmann
Suomenhevosen varhaisvaiheita tutkiva Biologisen kulttuuriperinnön monitieteiset tutkimusstrategiat — suomenhevosen historiallisten bioaineistojen kartoitus, keruu, tutkimus ja jakaminen on Alfred Kordelinin säätiön rahoittama suuri kulttuurihanke (2019–2021), jonka tavoitteena on tutkia suomenhevosrodun alkuperää ja jalostamista vuonna 1907 tapahtuneen kantakirjauksen jälkeisinä vuosikymmeninä. Tätä varten hankkeemme on koonnut ja analysoinut ennen 1950-lukua eläneiden suomenhevosten jouhi-, nahka-, kavio-, luu- ja hammasnäytteiden DNA:ta. Näytteitä on tällä hetkellä liki 400 kappaletta, ja ne ovat peräisin sekä yksityishenkilöiltä että museokokoelmista. Olemme myös tutkineet suomenhevosten hautapaikkoja arkeologisesti, ja tänä kesänä saimme DNA-näytteen Leppävirralle haudatusta kantaori Eino 680:sta (1888–1922).
Suomenhevosista peräisin olevat, DNA:ta sisältävät näytteet kuten jouhet ja hampaat ovat kotoperäisten rotujemme alkuperästä kertovaa biologista kulttuuriperintöä, jota mikään taho ei ole aiemmin systemaattisesti kerännyt tai kartoittanut. Työllämme on kiire, sillä tiedot hautapaikoista ja aitan perukoilla olevista jouhinäytteistä ovat vaarassa painua unohduksiin.
Suomalaisesta hevosesta suomenhevoseksi
Nyky-Suomen maaperällä ei liene elänyt villihevosia, ainakaan niistä ei ole jäänyt mitään merkkejä osteologiseen löytömateriaaliin. Vanhimmat kesyhevoslöydöt ovat peräisin Nakkilan Rieskaronmäen talonjäännöksistä 2700–2500 vuoden takaa eli varhaismetallikaudelta (Ukkonen & Mannermaa 2017, 151–152). Hevosten luut ja hevosiin liittyvä esineistö kuten kuolaimet, jääviskarit ja valjaiden osat yleistyvät arkeologisessa löytömateriaalissa kuitenkin vasta keskiseltä rautakaudelta lähtien. Historialliselle ajalle siirryttäessä suomalaisista hevosista on yksittäisiä mainintoja, kuten että Karjalaa kutsuttiin jo vuonna 1338 “Tamma-Karjalaksi”.
Vuonna 1869 maassamme laskettiin olleen 247 000 hevosta. Suomalainen maatiaishevonen oli jo tunnistettavissa omaksi tyypikseen: se oli suhteellisen pieni, keskimäärin 140 senttimetrin korkuinen, kestävä, vähään tyytyvä ja palveluun altis. Kyseisen hevostyypin runko oli vankanlainen, kaula oli lyhyt ja ryhdikkäästi kannettu, ja pää vaikutti suurelta etenkin voimakkaiden leukaperien takia. Jalat olivat lujaa tekoa, vuohiset lyhyet ja kaviot sitkeät. Rautias väri eri vivahtein oli yleinen, mutta myös mustia, harmaita ja muunvärisiä hevosia esiintyi paljon.
Kun maatöissä käytetyt välineet suurenivat ja niistä tuli painavampia, alettiin myös suomalaista hevosta jalostaa suuremmaksi. Niitä risteytettiin – kuten oli tehty jo aiemminkin – jossain määrin “vierasrotuisten” hevosten, kuten venäläisen orlov-hevosten, ruotsalaisen ardenner- ja norfolk-hevosten kanssa koon, nopeuden ja ratsuominaisuuksien lisäämiseksi. Tulokset eivät kuitenkaan olleet aivan toivotunlaisia, ja rotua alettiinkin kehittää 1800-luvun lopulta lähtien pääosin kotimaisten ruununorien avulla. Vuonna 1907, jolloin suomenhevosen kantakirja avattiin, ristisiitokset vierasrotuisten hevosten kanssa kiellettiin kokonaan.
Kansallistunnon herääminen 1890-luvulla oli alkusysäys sille, että suomenhevosta haluttiin ryhtyä jalostamaan puhtaana kansallisena hevosrotuna. Kantakirjaa perustettaessa hyväksyttiin, että eri osiin maata oli kehittynyt toisistaan poikkeavat hevoskannat, joihin olivat vaikuttaneet myös “vierasrotuiset” hevoset. Tavoitteena oli kehittää Suomen oloihin soveltuva, säkäkorkeudeltaan vähintään 154 cm monikäyttöinen rotu, jolla oli viisas ja lempeä katse silmissään ja joka oli mieluiten rautias väriltään. Suomenhevonen luokitellaan yleishevoseksi, josta on neljä tyyppiä: kevytmuotoinen ja lihaksikas juoksija, jykevä työhevonen, ryhdikäs ratsu sekä sopusuhtainen pienhevonen. Nykypopulaation koko on noin 20 000. Kaikki nykyiset suomenhevoset polveutuvat neljästä kantaoriista: Murtosta ( s. 1917) , Kirpusta (s. 1879), Lohdutuksesta (1929) ja Uljaanpojasta (s. 1914). Näistä linjoista meillä on itse Murton ja Lohdutuksen linjasta Eino 680:n luunäytteet, joista DNA:n eristys on onnistunut.
Vanhaa DNA:ta museokokoelmista ja kansalaisnäytteistä
Suomenhevosrodun alkutaipaleelle ajoittuvien, DNA:ta potentiaalisesti sisältävien luiden, hampaiden, taljojen, jouhien ja kavioiden jäljittäminen on keskeinen osa projektiamme. Koti- ja hyötyeläimistä peräisin olevia näytteitä ei ole tallennettu luonnontieteellisten museoiden kokoelmiin muutamia yksittäisiä näytteitä lukuun ottamatta. Suomen Hippos käynnisti systemaattisen verinäytteiden keruun hevosista 1970-luvun alkupuolella, josta eteenpäin näytteitä on mahdollista saada tutkimusta varten. Biologi Laura Kvistin (Oulun yliopisto) johtama tutkimusryhmä on vastaavasti koonnut mittavan aineiston 2010-luvulla elävistä hevosista ja mm. osoittanut yksittäisillä suomenhevosilla olevan, ainoana domestikoituna rotuna, sama haploryhmä kuin przewalskin hevosella (Kvist et al. 2019).
1970-lukua vanhempien näytteiden saamiseksi olemme tehneet yhteistyötä kansalaisten, hevosharrastajien ja -ammattilaisten sekä museokentän kanssa. Merkittävimmän aineistoryhmän muodostavat yksityishenkilöiltä saamamme näytteet. Olemme lähestyneet potentiaalisia lahjoittajia tiedotusvälineiden ja Facebook-ryhmämme kautta ja iloksemme vastaanottaneet näytteitä melkeinpä kaikkialta Suomesta. Kansalaisnäytteiden arvo perustuu erityisesti siihen, että näistä näytteistä on mahdollista saada paikannus jopa tilan tarkkuudella sekä yleensä suhteellisen tarkka ajoituskin. Parhaimmillaan jouhien edellinen omistaja tunnetaan nimeltään, ominaisuuksiltaan ja elinvuosiltaan, saattaapa siitä olla vielä valokuviakin tallessa. Myös täysin anonyymit näytteet ovat tärkeitä tutkimuksellemme, sillä ne kertovat paikallisista hevospopulaatioista ja kartoittavat tiettyjen geneettisten ominaisuuksien esiintymistä.
Pääosa näistä näytteistä on jouhinippuja, joita on säilytetty vuosikymmeniä vintissä tai aitan seinällä roikkumassa. Maataloissa jouhiniput karttuivat aina kun hevosen häntää lyhennettiin, ja karvat kannatti säilyttää joko omaan tarpeeseen esim. pensseleiden tekoa varten tai myytäväksi kiertäville harjantekijöille. Kokonaiset häntäjouhet puolestaan olivat aikansa nailonsiimaa, ja niistä valmistettiin mm. köyttä, linturihmoja, siivilöitä ja kangasta. Jouhia tarvittiin myös patjojen ja huonekalujen täytteiksi, tapetteihin sekä seinien tilkitsemiseen. Hellyttävimpiä ovat ukkien ja isien valmistamat keinuhevoset ja nuket, joiden hiukset ja harjat on tehty aidoista jouhista.
Jouhien ja hevosen osien talteen ottaminen ei ole kuitenkaan aina liittynyt niiden hyötykäyttöön raaka-aineena. Osa jouhitupoista ja seinällä riippuneista kokonaisista hännistä aina hampaisiin, kavioihin ja jopa jalkoihin on niin kutsuttuja biomuistoja, joita säilytettiin rakkaista eläinkumppaneista. Vastaavalla tavalla aikoinaan säilytettiin myös läheisten ihmisten hiuskiehkuroita. Eläinten osissa saatettiin myös ajatella olleen jäljellä “väkeä” ja voimaa, ja tästä syystä esimerkiksi hevosten päitä tiedetään kätketyn rakennuksen uunin tai lattian alle mm. suojaamaan taloa syöpäläisiltä (ks. Hukantaival 2009). Vastikään saimmekin tiedon kahden tällaisen kallon löytymisestä vuonna 1890 rakennetun uunin alta Lieksan Uitosta.
Museokokoelmista saamamme näytteet ovat vastaavantyyppisiä kuin yksityishenkilöiden kokoelmista kertyneet, mutta niitä on lukumääräisesti selkeästi vähemmän. Museoiden näytteet ovat myös yleensä anonyymejä, eikä esimerkiksi vuosikymmeniä sitten kokoelmiin otetusta harjasta ole välttämättä saatavissa kuin summittainen tieto valmistusajasta ja -alueesta. Poikkeuksia toki on: Hinnerjoen museoista on saatu hieno jouhikokoelma, ja museon vastaava vielä kartutti kokoelmaa meitä varten kyselemällä lähitiloilta lisää materiaalia. Oman lukunsa museoaineistoissa muodostavat vanhoissa hevos- ja maatalousoppilaitoksissa (mm. Ypäjän hevosopisto sekä Harjun, Mustialan ja Otavan maatalousoppilaitokset) aikoinaan opetuksessa palvelleet hampaistot ja kaviot, joiden avulla on opiskeltu hevosen iän arvioimista ja kaviosairauksia. Nämä näytteet saattavat olla peräisin jo 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä, ja salapoliisityö arkistoissa lisätiedon saamiseksi niistä jatkuu.
Hevoshautojen arkeologiset tutkimukset
Olemme tiedustelleet näytteiden lisäksi myös tietoja hevoshautauksista ja -kalmistoista, jotka ajoittuvat tutkimuksemme kohteena olevalle ajanjaksolle. Olemme tähän mennessä saaneet tietoomme noin 60 yksittäis- ja kaksoishautausta sekä 15 hevoskalmistoa. Vaikkakaan emme pysty tutkimaan arkeologisesti näitä kaikkia, kokoamme hevosten hautakarttaa ja tarkempia tietoja hautaustavoista paitsi hankkeellemme, myös tulevia tutkijoita varten. Tällaiset tiedot ovat katoamassa hautauksia tehneiden henkilöiden ikääntyessä, ja paljon tietoa onkin jo päässyt häviämään.
Yksittäisistä hevoshaudoista puhuttaessa kyseessä on useimmiten pellonkulmaan, tallin viereen tai metsänreunaan haudattu tilan työhevonen, jota hautapaikkaa ei ole sen tarkemmin merkitty. Joskus tällaiset haudat tulevat esiin sattumalta maatöiden yhteydessä, usein jälkipolvet kuitenkin tietävät paikan, vaikkeivat ihan tarkkaan muistaisikaan hevosen nimeä tai kuolinvuotta. Nämä hevoset olivat ukkoja, pekkoja ja tyttöjä, sodan käyneitä, pellot ja metsät raivanneita sisupesiä, jotka kuljettivat ihmiskumppaneitaan iloissa ja suruissa. Joskus varsominen päättyi molempien osapuolten menehtymiseen, ja hautaan on pantu emä ja vastasyntynyt.
Kellastuneissa valokuvissa lapset istuvat lempeännäköisen hevosen selässä ilman satulaa, ja aurinko paistaa. Näitä hevosia ei aina löydy kantakirjasta, ehkä ne olivat liian matalia, tai väärän värisiä.
Toisen hautaryhmän muodostavat tunnettujen ravureiden ja muiden julkkishevosten haudat, joiden kuolemasta ja jopa haudalla pidetyistä puheista kirjoitettiin sanomalehdissä. Nämä haudat sijaitsevat kartanoiden puutarhojen reunamilla tai raviradoilla, mutta myös viimeisten omistajiensa hevoskalmistoissa tai metsiköissä. Osa näistä haudoista on merkitty maastoon hautakivellä ja muistolaatalla, joskus jopa hevosta esittävällä patsaalla. Yksi mielenkiintoisimmista haudoista sijaitsee jo käytöstä jääneen Korian raviradan reunalla, maalisuoran kohdalla. Tässä haudassa lepäävät Rymy-Murto ja Valokas, kuuluisan Murto-oriin jälkeläiset, jotka haudattiin tammikuussa vuonna 1953 “juoksuasentoon, hauta havutettuna ja loimitettuna”. Hauta on edelleen merkitty maastoon hautakummulla, hautakivellä ja muistolaatalla, ja hautaa istutuksineen hoitaa Pohjois-Elimäen hevosystäväinseura. Haudat ovat osa laajaa arkeologisoituvaa hevoskulttuurin muistomerkkiä nykyisin viljelyksessä olevine raviratoineen, rakennuksen jäänteineen ja käytöstä jääneine laitteineen.
Olemme valinneet arkeologisten tutkimusten kohteeksi toistaiseksi juuri näitä tunnettuja hevosia, jotka ovat olleet merkittäviä siitoseläimiä nykyistä suomenhevoskantaa ajatellen. Tähän mennessä olemme tutkineet Valokkaan ja Rymy-Murton (1932–1953) haudan lisäksi kantaori Einon (1888–1913) haudan sekä etsineet Kirppua (1879–1907) ja Sopusointua (1903–1918). Ilkan (1898–1922) tutkimukset Kuusjoella ovat edelleen työn alla. Kuten edellä esitetystä käy ilmi, hevosta ei aina löydy hautakivensä alta tai läheisyydestä, mikä todistaa muistitietoon liittyvästä problematiikasta. Tutkimuksissamme dokumentoimme haudan ja otamme DNA-analyysiä varten eläimen alaleuan hampaineen muun luuston jäädessä hautaan niille sijoilleen.
Jatkossa tavoitteenamme on tutkia myös hevoskalmistoja, joihin on haudattu talon tai kylän hevoset. Kalmistoja on syntynyt myös paikkoihin, joissa on ollut suuri määrä hevosia, kuten hevos- ja maatalousoppilaitosten maille sekä esimerkiksi sotahevossairaaloiden yhteyteen. Suullisen perimätiedon mukaan vanhimmat näistä kalmistoista ajoittuvat 1800-luvulle, ja osa niistä on edelleen käytössä.
Mitä luut ja jouhet ovat tähän mennessä suomenhevosesta paljastaneet?
Tutkimuksessamme selvitämme, millainen oli kirjallisuudessa kuvattu, 1800-luvulla elänyt suomalainen hevonen ja miten siitä muodostui suomenhevonen. Viimeisten vuosikymmenten aikana suomenhevosen jalostusvalinnoissa ovat painottuneet urheiluominaisuudet, ravinopeus ja ratsastuksen askellajit. Useat suomenhevoset ovat nykyään rakenteeltaan aiempaa kevyempiä ja korkeajalkaisempia, vaikkakin onneksi myös raskastekoinen työhevostyyppi on vielä tallella.
Hevosten jalostuksessa ja käytössä sen juoksuominaisuuksilla on ollut suuri merkitys, ja myös näitä ominaisuuksia on mahdollista tutkia näytteidemme avulla. Yksi ensimmäisistä kysymyksistä onkin, miten ja milloin ravigeeniksi kutsuttu DMRT3:n mutaatio ilmestyi suomenhevoseen ja miten se levisi populaatiossa. Hiireltä alkuaan löydetty DMRT3 on liikkeiden koordinaatiota koodaava geeni, hevosilla se vaikuttaa vaikuttaa käyntiin, raviin ja laukkaan sekä tölttiin. Hevosten domestikaation kannalta se on mielenkiintoinen, sillä DMRT3 mutaatio löydettiin alkuaan kahdelta englantilaiselta hevoselta 850–900-luvulla ja vuoteen 1000 mennessä Islannissa valtaosa hevosista kantoi tätä mutaatiota. Viikinkien on oletettu siirtäneen tasakäyntisiä hevosia Brittein saarilta Islantiin ja edelleen Aasiaan (Wutke et al. 2016). Vuonna 1935 syntyneeltä Eri-Aaronilta tämä mutaatio tunnistettiin (Jäderkvist et al. 2015) ja tutkimuksemme mukaan se ilmenee jo 1900-luvun alun suomenhevosissa. Äskettäin tutkimuksessamme paljastui, että muun muassa Eri-Aaronin isä, vuonna 1917 syntynyt Murto kantoi tätä mutaatiota.
Myös sprinttinopeutta on mahdollista tutkia geneettisesti. Myostatiinin normaali, eli ns. ”villimuoto” inhiboi eli estää lihassolun kasvua. Eräs myostatiinia koodaavan geenin (MSTN) mutaatio estää tämän toiminnan, minkä seurauksena lihassolun kasvu muuttuu. Osaltaan tällä on vaikutus niin sanottuun sprinttinopeuteen, eli räjähtävään alkunopeuteen ja nopeuteen lyhyillä matkoilla. Laukkahevosina tunnetuilla englantilaisilla täysiverihevosilla tämä mutaatio on hyvin yleinen. Myostatiinin mutaatiota on alan kansainvälisissä tutkimuksissa käytetty myös merkkigeeninä hevosen yhteisestä matkasta ihmisen kanssa. Mutaatiomuoto on paljastunut yleisemmäksi Länsi-Euroopassa sekä domestikoituneissa, eli ihmisen kesyttämissä ja jalostamissa hevosroduissa. Suomenhevoset edustavat pääasiassa villityyppiä (TT) ja ovat parhaimmillaan pitkän matkan juoksijoita. Esimerkiksi kuuluisa pirtuhevonen Lapukka edusti villityyppiä, ja se juoksikin pitkiä matkoja menestyksekkäästi poliisia karkuun. Suomenhevosissa esiintyy kuitenkin ”kantajina” (AC) jonkin verran tätä mutaatiota, ja myös joitakin ”sprinttimuotoa CC” edustavia suomenhevosia tunnetaan. Tutkimuksessamme on jo paljastunut, että mutaatio esiintyy jo 1900-luvun alun suomenhevosissa. Geneettinen analyysi eri puolelta Suomea kerätyistä suomenhevosnäytteistä yhdessä paikkatietojärjestelmän hyödyntämisen kanssa tuo toivottavasti lisätietoa ominaisuuden ajallisesta ja paikallisesta reitistä suomenhevoseen sekä rodun esi-isistä.
Myostatiinista tunnetaan myös mutaatioita, jotka vaikuttavat hevosen ulkonäköön, kuten esimerkiksi luun paksuuteen, lihassäikeen osuuteen ja raskaiden hevosrotujen morfologisiin ominaisuuksiin. Näiden eri geenimuotojen tutkimus osaltaan auttaa selvittämään, miten suomenhevonen on muuttunut 1900-luvun alun työhevostyyppisestä hevosesta nykymuotoiseen kevyeen urheilutyyppiin.
Seuraavaksi vuorossa ovat hevosen kokoon liittyvät geenit. Hevosilla vain neljä eri geeniä määrittävät yli 80 prosenttia säkäkorkeudesta (Metzger et al. 2013). Neljästä suomenhevosen päätyypistä juuri suomenpienhevonen on tässä suhteessa mielenkiintoinen tutkimuskohde, suomalaisen hevosenhan tiedetään alkuaan olleen säkäkorkeudeltaan matala ja myös rodun tyypillinen luonne ja värikirjo ovat useiden mielestä säilyneet entisellään juuri pienhevostyypissä.
Olemme myös aloittaneet mitokondrioiden DNA:n (mtDNA), mikä peritään vain emolta, tutkimisen. Kyseinen DNA on melko hyvin säilyvää ja eristettävissä vanhoista näytteistä. Hevosilta on tunnistettu 18 erilaista haploryhmää, ja ne kertovat hevosten keskinäisistä sukulaisuussuhteista ja lajin evoluutiosta. Yhteistyökumppanimme, dosentti Laura Kvist Oulun yliopistosta on äskettäin paljastanut, että nykysuomenhevosista on ainoana domestikoituneena hevosrodusta löydetty myös przewalskinhevosella (mongolianvillihevosella) esiintyvä F- haploryhmä. Paraikaa selvitämme, löytyykö tämä Aasian aroilla aikoinaan vapaana juosseen hevosen haploryhmä keräämistämme vanhoista suomalaisista hevosnäytteistä. Mikäli tämä löytyy, antaa se ensiarvoisen tärkeää tietoa suomalaisen hevosen kehityksestä suomenhevoseksi.
Osallistu tutkimukseemme!
Olemme kiitollisia ennen 1950-lukua eläneiden suomenhevosten jouhi-, nahka-, hammas- ja luunäytteistä sekä suomenhevoshautoja koskevista tiedoista. Näytteistä voi olla yhteydessä biologi Karin Hemmanniin (karin.hemmann@helsinki.fi) ja arkeologi Tuija Kirkiseen (tuija.kirkinen@helsinki.fi). Näytteet voi postittaa osoitteeseen
Tuija Kirkinen/Karin Hemmann
Kulttuurien osasto, arkeologia
Pl 59
00014 Helsingin yliopisto
Tervetuloa seuraamaan suomenhevosen varhaisvaiheiden tutkimushanketta Facebookissa.
Hankkeen www-sivut löytyvät tästä linkistä.
Lähteet:
Hukantaival, S. 2009. Horse Skulls and ”Alder-Horse”: The Horse as a Building Deposit. Archaeologia Baltica 11, 350–356.
Jäderkvist, J. et al. 2015. Different DMRT3 genotypes are best adapted for harness racing and riding in Finnhorses. J Hered 106, 734–740.
Kvist, L., Niskanen, M., Mannermaa, K., Wutke, S. & Aspi, J. 2019. Genetic variability and history of a native Finnish horse breed. Genet Sel Evol 51:35.
Metzger, J. et al. 2013. Expression levels of LCORL are associated with body size in horses. Plos One 8, 2: e56497.
Ojala, I. 1998. Vuosisata hevosjalostusta Leppävirralla. Pohjoissavolaisia hevosia ja hevoskasvattajia.Varkaus: Keski-Savon Kirjapaino Oy.
Saastamoinen, M. (toim.) 2007. Suomenhevonen. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino.
Ukkonen, P. & Mannermaa, K. 2017. Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Helsinki: Museovirasto.
Wutke, S. et al. 2016. The origin of ambling horses. Current Biology 26, R689-R700.
KALMISTOPIIRI 