Arkeologit Haastattelut Kalmistopiiri Kammiohaudat Merovingiaika Rautakausi Roomalaisaika Skandinavia Suomi Viikinkiaika

Kumpujen ja kalmistojen kätköistä – Haastateltavana rautakaudentutkija Marianne Schauman-Lönnqvist

Marianne Schauman-Lönnqvist teki pitkän uran Museovirastossa arkeologisen kulttuuriperinnön suojelutyössä. Tässä haastattelussa hän kertoo tutkimistaan rautakauden kalmistokohteista sekä suomalaisen arkeologian kansainvälistymisestä.

Minkälainen arkeologinen urasi on ollut?

Aloin opiskella ”museoaineita”, sillä päämääräni oli päästä museoon töihin. Aineyhdistelmäni oli taidehistoria, arkeologia ja kansatiede. Näin sieluni silmillä järjestäväni kustavilaisia tuoleja, mutta niin pitkälle en koskaan päässyt. Kuten usean arkeologian opiskelijan kohdalla tapahtui, kenttätyöt innoittivat ja arkeologiasta tuli pääaineeni. Valmistuin vuonna 1971.

Kaivausporukkaa Salon Isokylän Katajamäen ja Ketohaan kaivauksilla 1978. Marianne Schauman-Lönnqvist eturivissä kolmas vasemmalta.

Olin pitkään Helsingin yliopiston silloisella arkeologian laitoksella töissä ja osallistuin mm. professori C. F. Meinanderin johtamaan Salo-projektiin, jossa tehtiin kenttätöitä rautakautisista muinaisjäännöksistä vanhastaan tunnetussa Salon Isokylässä vuosina 1978–1982. Projektin puitteissa kirjoitin lisensiaatin tutkielmani Salon Isokylän rautakauden asutuksen kehityksestä. Toinen arkeologian oppiaineen projekti, johon osallistuin, oli niin sanottu Rasi-projekti (Rannikon ja sisämaan välinen vuorovaikutus rautakaudella). Vuosina 1987–1989 sen puitteissa tehtiin kenttätöitä ennen kaikkea Janakkalan Hakoisten alueella.

Vuodesta 1992 lähtien toimin Museoviraston arkeologian osastolla arkeologisen kulttuuriperinnön suojelun tehtävissä, joskin sivussa tuli tehtyä myös kenttätöitä. Viranomaistyö oli haastava ja harvemmin palkitseva. Eräs voitto oli kuitenkin korkeimman hallinto-oikeuden päätös, jonka mukaan Halikon Rikalan kalmisto, asuinpaikka ja linnavuori muodostavat yhtenäisen muinaisjäännöksen, jonka läpi ei saanut vetää liittymätietä rakennettavalle moottoritielle.

Rikalanmäen kalmisto. Kuva: Sari Mäntylä-Asplund.

Minkälaisille kalmistokaivauksille olet osallistunut?

Kalmistokaivajan urani alkoi jo ensimmäisen opintovuoden jälkeen. Vuonna 1965 osallistuin Ella Kivikosken johtamiin kaivauksiin Ahvenanmaan Sundin Långängsbackenilla. Olin nuori opiskelija, eivätkä hautakummuista löydetyt poltetut luut tai saviastian palaset tehneet minuun erityistä vaikutusta. Muiden kaivajien löytämät metalliesineet sen sijaan olivat kiinnostavia. Silloin kiinnostuin rautakauden esineistön, nimenomaan korujen tutkimuksesta. Olen sen jälkeen vuosien varrella osallistunut monen rautakautisen kalmistokohteen kaivaukseen. Salon Isokylän Ketohaassa kaivoin mm. yhden roomalaisaikaisen röykkiön vuonna 1980, Laitilan Vainionmäellä osallistuin sekä A- että B-kalmiston kaivauksiin mainitakseni pari kohdetta.

Kaivaukset Sundin Långängsbackenilla vuonna 1965. (Ella Kivikoski)

Olen myös ollut kaivamassa isoja hautakumpuja Norjassa. Vuonna 1969 Vestfold Flatbrødsfabrik oli laajentamassa leipomorakennusta Tønsbergin kaupungin edustalla ja tiellä oli iso, noin kolmen metrin korkuinen hautakumpu. Se kaivettiin suurimmaksi osaksi kaivinkoneella ja se osoittautui osittain tuhoutuneeksi aikojen saatossa. Pohjalta löytyi kuitenkin yksi saviastianpala ja laskettiin leikkiä, että se oli Norjan kallein sellainen. Näkkileipätehdasta ei koskaan laajennettu, joten teimme tavallaan todella turhaa työtä. Toinen, huomattavasti merkittävämmän kummun kaivaus oli Tanskassa Mammenin Bjerringhøjn kummun uudelleenkaivaminen. Vuonna 1868 siitä oli hiekanoton yhteydessä löydetty upeasti varustettu kammiohauta. Viikinkiaikainen koristelutyyli, ns. Mammen-tyyli, on saanut nimensä siitä löydetyn hopeakoristeisen kirveen mukaan. Vuoden 1986 kaivauksen tavoitteena oli mm. tarkemmin selvittää hautakammion rakenne ja ottaa talteen kammion kulmapaalut dendrokronologisia ajoituksia varten. Oli mahtavaa kun tavoitimme kammion pystyssä olleet kulmapaalut. Osoittautui, että puut oli kaadettu talvella 970/971.

Sauvon Korvalan varhaisroomalaisajan ruumiskalmiston itäalue pohjaan kaivettuna. Kuva: Marianne Schauman-Lönnqvist.
Mammenin hopeakoristeinen kirves. Kuva: Natmus.dk.

Mikä muinaisjäännöskohde on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen?

Urani ehkä merkittävin kalmistokohde oli Sauvon Korvalan varhaisroomalaisajan ruumiskalmisto. Se on ollut se kaikista mieleen painuvin ja tieteellisesti mielenkiintoisin. Maanomistajan tytär oli hiekkakuopan reunasta löytänyt metallisia renkaita, joita hän ensin luuli traktorista irronneiksi osiksi. Löytö lähetettiin Turun museokeskukseen, jossa todettiin, että kyseessä oli itäbalttilainen sarjarannerengas. Syyskuussa 1996 lähdin tarkastamaan kohdetta ja aloin kaivaa kuopan reunan vierestä. Vähitellen paljastui kivipaasien reunustama hauta, josta löytyi toinen itäbalttilainen sarjarannerengas, jonka sisällä oli tekstiiliä, nahkaa ja käsivarren luuta. Haudan jalkopää oli kivilaa’alla katettu ja oli tosi jännittävää nostaa laaka. Sen alta paljastui rautainen onsikirves.

Vuosina 1996–2001 kaivettiin Korvalassa yhteensä 24 ruumishautaa ja kaksi palokuoppahautaa. Oli sekä tarhahautoja että yksittäisiä paasiarkkuja. Maaperä oli hyvin karkeaa soraa, eikä itse vainajista ollut jäänyt juuri mitään havaittavaa, lukuun ottamatta jo mainitun rannerenkaan sisältä löydettyä luun palaa. Arvattavasti noin viisi hautaa oli ennen kaivauksia tuhoutunut hiekanoton yhteydessä. Sauvon Korvalan muinaisjäännös on hieno kokonaisuus. Terassilla, joka oli ajanlaskumme alussa rantaa, oli haudat luoteis-kaakkoissuunnassa rivissä ja terassin yllä pieni mäkinyppylä, jonka laelta löytyi pari polttohautaa.

Yksittäinen paasiarkkuhauta Sauvon Korvalan kalmistossa. Kuva: Marianne Schauman-Lönnqvist.

Olit pitkään ainoa suomalainen arvostetussa eurooppalaisessa rautakaudentutkimuksen verkostossa Sachsensymposionissa. Miten päädyit symposiumin jäseneksi ja minkälainen merkitys jäsenyydellä on ollut sinulle?

Olin vuosien varrella tutkinut Suomen nuoremman rautakauden ilmiöitä, joilla oli kansainvälisiä yhtymäkohtia. Saksalaiset ja hollantilaiset arkeologit aloittivat toisen maailmansodan jälkeen yhteistyön „Arbeitsgemeinschaft zur Archäologie des Sachsen und ihrer Nachbahrvölker in Nordwesteuropa”, jonka tavoitteena oli tutkia saksilaisten ja niiden naapurikansojen arkeologiaa ensimmäisellä vuosituhannella ajanlaskumme jälkeen. Pian yhteisön kiinnostuksen kohteiksi tulivat myös Pohjanmerta ja Itämerta ympäröivät alueet ja jäseniksi kutsuttiin myös pohjoismaisia arkeologeja – olihan esimerkiksi germaanisen eläinornamentiikan tutkimuksella vanhastaan vankka asema skandinaavisten arkeologien keskuudessa. Vähitellen ehkä katsottiin, että myös suomalainen näkökohta saattoi tuoda aiheeseen jotain uutta. Sain kutsun Caenissa, Ranskassa pidettyyn symposiumiin vuonna 1989. Osallistuin symposiumeihin aina kun oli mahdollisuus ja pidin esitelmiä, mm. rengasmiekoista ja Laitilan Vainiomäen kalmistosta.

Arkeologiseen toimintaani on mahtunut kaivausten lisäksi myös paljon muuta. Arkeologisen informaation lisääminen on ollut yksi tehtävä. Vuosina 1976–1996 toimin Nordic Archaeological Abstractsin Suomen esihistorian osion toimittajana. Aineiston kokoaminen oli työlästä, mutta opettavaista. Pysyin ajan tasalla Suomen arkeologien julkaisutoiminnassa.

Arkeologisen kulttuuriperinnön suojelun edistäminen on myös ollut minulle tärkeää. Olin avustajana mukana esimerkiksi pohjoismaiden kulttuuriympäristön suojeluviranomaisten pääjohtajien jokavuotisissa kokouksissa.

Itäbalttilainen rannerengas Sauvon Korvalan kalmistosta. Kuva: Noora al Maleki.

Toinen suojelua edistävä elin on Europae Archaeologiae Consilium, joka kokoaa Euroopan arkeologisesta kulttuuriperinnöstä vastaavien viranomaisten päälliköt sekä järjestää seminaareja arkeologisen kulttuuriperinnön suojelun ajankohtaisista teemoista. Siinä työssä olin mukana ja toimin järjestön presidenttinä 2008–2010. Oli kiinnostavaa seurata miten suojelua eri maissa kehitettiin ja tehostettiin eri menetelmillä.

European Association of Archaeologistsin (EAA) Helsingissä vuonna 2012 pidetty vuosikokous oli urani eräs kohokohta. Oli mahtavaa seurata avajaiskokousta Helsingin yliopiston juhlasalissa. Silloin tunsin, että suomalainen arkeologia oli saavuttanut tietyn aseman Euroopan arkeologiyhteisössä.

Marianne Schauman-Lönnqvist työhuoneella. Kuva: Vesa Laulumaa.

Minkälaisena näet arkeologian tulevaisuuden?

Televisio- ja lehtiuutiset välittävät nykyisin usein tietoa uusista arkeologisista löydöistä tai tutkimuksellisista saavutuksista. Suuri yleisö on huomattavasti kiinnostuneempi arkeologiasta kuin ennen. On valtavasti uusia menetelmiä, joiden avulla voidaan selvittää uusia asioita ja on myös välineistöä, jolla voi esitellä uusia tuloksia mielenkiintoisella tavalla. Arkeologit ovat nykyisin myös niin hyviä esittelemään asiansa. Mielestäni arkeologian tulevaisuus on lupaava, vaikka arkeologin työ on vaativa eikä aina niin palkitseva.

1 kommentti

  1. Kiehtova haastattelu! Esihistoria kiinnostaa myös itseäni, nimenomaan rautakausi ja korut. Mielenkiintoista myös kuulla, mitä tutkijan työ pitää sisällään.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.