Anna-Kaisa Salmi, Tiina Äikäs ja Matti Heino
Pyhyys on ilmentynyt saamelaisia ympäröineessä maisemassa monin tavoin. Pyhiksi on koettu esimerkiksi tietyt tunturit ja järvet. Kenties tunnetuimpia saamelaisten pyhiä paikkoja ovat seidoiksi (sieiddi) kutsutut uhrikivet. Nämä ovat useimmiten ihmisen muokkaamattomia kiviä, joille tuotiin uhreja erityisesti elinkeinon harjoittamisen yhteydessä. Seidalle luvattiin osa kalansaalista tai pyyntiretken lihoista, mikäli se antaisi menestystä pyyntiin (Paulaharju 1931). Uhreiksi saatettiin jättää esimerkiksi lihaa, sarvia tai kokonaisia eläimiä mutta myös alkoholia, metalliesineitä ja koruja. Pelkästään kiven erikoinen muoto ei vielä kerro sen käyttämisestä uhraustarkoituksiin – seidat tunnistetaan nykyisin historiallisten lähteiden, paikannimien, arkeologisten löytöjen ja perimätiedon perusteella (Äikäs 2011). Olemme tähän mennessä tutkineet luuaineistoa 18 seitakohteelta Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.
Koska seidat ovat osa saamelaisen alkuperäiskansan kulttuuriperintöä, niiden tutkimuksessa on erityisen tärkeää ottaa huomioon eettiset näkökulmat. Suomessa tehtiin vuosina 2008‒2010 osana Suomen Akatemian rahoittamaa projektia arkeologisia kaivauksia kahdeksalla seitakohteella. Tuolloin kaivauksista keskusteltiin Saamelaiskäräjien kanssa. Kaivaukset toteutettiin pienimuotoisina, ja luulöydöistä otettiin mukaan ainoastaan näytteiksi tarvittava osa, kentällä ollut osteologi analysoi loput kaivausten aikana. Näytteiksikin otetut luut palautettiin projektin päätyttyä seidoille. (Äikäs 2011) Ruotsin ja Norjan aineistojen tutkimuslupamenettelyssä noudatettiin kunkin maan lupaprosessia. Arkeologisesti tutkituilla pyhillä paikoilla tavallisia löytöjä ovat eläinten luut sekä metallilöydöt, kuten rahat ja korut (Hallström 1932; Serning 1956; Manker 1957). Eläinten luut ovat pääasiassa peuran luita kaikilla kohteilla, joista on tehty eläinluuanalyysi (Salmi et al. 2018). Peuran lisäksi pyhillä paikoilla uhrattiin lampaita tai vuohia, nautoja, majavia, karhuja, kana- ja vesilintuja ja kalaa. Uhrattujen lajien painopisteet vaihtelivat jonkin verran paikallisten elinkeinojen mukaan ja esimerkiksi metsäsaamelaisilla alueilla monien pyhien paikkojen lajirunsaus oli poronhoitoon keskittyneitä tunturisaamelaisalueita suurempi (Salmi et al. 2018). Kesytetyn poron ja villipeuran luiden tunnistaminen on yleensä mahdotonta rikkonaisesta arkeologisesta aineistosta; tässä artikkelissa peura tarkoittaa sekä kesyä poroa (Rangifer tarandus tarandus) että villiä peuraa (metsäpeura R. t. fennicus tai tunturipeura R. t. tarandus). Pyhiltä paikoilta tutkittujen arkeologisten aineistojen peurat olivat pääasiassa aikuisia yksilöitä (Salmi et al. 2018). Uhratuista peuroista monet olivat suurikokoisia, todennäköisesti uroksia. Suurin osa peuran luista oli sarvia, kallon luita ja ylimpiä nikamia (Salmi et al. 2018).
Uhrausperinne saamelaisten pyhillä paikoilla alkoi radiohiiliajoitusten mukaan 500–700-luvuilla (Salmi et al. 2015). Varhaisimmat ajoitetut uhrit, ajanjaksolta 500–1200 jaa., ovat villieläinten, kuten karhun, joutsenen ja kalojen luita. Varhaisin ajoitus on peräisin karhun luusta Unna Saivan uhripaikalta Ruotsista. Muut varhaiset eläinluu ajoitukset ovat peräisin pyhiltä paikoilta Suomesta ja Ruotsista. Eläinuhrien lisäksi tällä varhaisella ajanjaksolla, erityisesti 800–1300-luvuilla, uhrattiin metallia, kuten rahoja ja koruja (Hedman 2003: 24; Zachrisson 1984: 73–77). Uhrausperinteen alkaminen liittyy todennäköisesti vilkastuneisiin kauppakontakteihin eteläisen Skandinavian ja Novgorodin kanssa – uhreja annettiin kauppatavaraksi tarvittavien turkisten, taljojen ja kalan saatavuuden turvaamiseksi (Salmi et al. 2018).
Ensimmäiset peurauhrit ajoittuvat 1100–1200-lukujen taitteeseen. Tällä ajanjaksolla poronhoidon kehitys oli käynnistynyt ainakin osassa saamelaisaluetta, erityisesti Kölivuoriston alueella (Bergman et al. 2013). Muinais-DNA:n tutkimus on osoittanut, että 1200–1400-luvuilla annetut peurauhrit olivat enimmäkseen sukua nykyiselle metsäpeuralle ja todennäköisesti villejä nykyisen Suomen alueella (Heino et al. 2021). Toisaalta stabiili-isotooppitutkimus on osoittanut, että jo 1200-luvulla uhrattiin joitakin sellaisia eläimiä, joiden ruokavalioon ihminen oli vaikuttanut, todennäköisesti talviruokinnan muodossa tai vetoporojen kesyttämisen eli taamomisen yhteydessä tapahtuvan ruokinnan yhteydessä (Salmi et al. 2020). Ruokinnasta kertoo kohonnut typen 15N-isotoopin arvo luukudoksessa. Kohonneita typpiarvoja on tavattu 1200-luvulle ajoittuvista peuranluunäytteistä Unna Saivan ja Udtjäuren uhripaikoilta Ruotsista (Salmi et al. 2020). Ruokitut eläimet ovat mitä luultavimmin olleet kesytettyjä poroja. Nykyisen Suomen alueen seidoilta tutkittujen peuranluunäytteiden, typen ja hapen isotooppiarvot, kertovat kokonaisuudessaan suhteellisen suuresta vaihtelusta 1200–1400-luvulla uhrattujen peurojen ruokavaliossa (Núñez et al. 2020).
Kaiken kaikkiaan arkeologinen aineisto siis viittaa siihen, että poronhoidon kehittyminen vaikutti saamelaisten pyhillä paikoilla tapahtuviin uhrausrituaaleihin siten, että myös poroja alettiin uhrata villipeuran rinnalla. Poro- ja peurauhrit liittyivät siis sekä metsästysonnen että poronhoidossa menestymisen tavoitteluun rituaalisen toiminnan kautta. Poronhoidon tavat sekä poronhoidon ja villipeuran pyynnin painopisteet elinkeinoissa vaihtelivat suuresti ympäri laajan saamelaisalueen. Uhrausperinteessä näkyy kuitenkin myös yhtenäisiä piirteitä ja esimerkiksi peurauhreja alettiin antaa suunnilleen samaan aikaan laajalla alueella nykyisessä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa (Salmi et al. 2018).
Eläinuhrausten, ja etenkin peurauhrausten, määrä kasvoi huomattavasti aikavälillä 1400–1600 jaa. (Salmi et al. 2018). Tällä ajanjaksolla poronhoito oli kehittynyt monien saamelaisyhteisöjen, etenkin tunturisaamelaisten pääelinkeinoksi, mutta villipeuran pyynti, muu metsästys ja kalastus säilyivät tärkeinä elinkeinoina metsäsaamelaisten parissa (Bergman et al. 2013; Harlin et al. 2019). Muinais-DNA-tutkimuksen mukaan ensimmäiset mahdolliset porot uhrattiin nykyisen Suomen alueen seidoilla tällä aikavälillä (Heino et al. 2021). Stabiili-isotooppitutkimukset viittaavat siihen, että ruokittuja poroja uhrattiin tällä ajanjaksolla sekä Suomen että Ruotsin pyhillä paikoilla (Salmi et al. 2020) ja että kaiken kaikkiaan porojen osuus uhratuista peuroista kasvoi (Núñez et al. 2020). Suomen alueen seidoilla uhratun aineiston joukossa on kuitenkin yhä myös villipeuraa (Heino et al. 2021). Porouhrausten yleistyminen liittynee poronhoidon kasvavaan rooliin saamelaisten elinkeinoissa, yhteiskunnan rakenteessa ja maailmakuvassa. Vaikka saamelaisyhteisöjen välillä oli yhä eroja poronhoidon tavoissa ja sen roolissa elinkeinojen joukossa, kertovat laajalla alueella samaan aikaan yleistyvät porouhrausrituaalit poron tärkeästä roolista saamelaisten sosiaalisessa ja uskonnollisessa elämässä (Salmi et al. 2018).
Jo katolisen kirkon aikana saamelaisten pariin levisi vaikutteita kristinuskosta. Kirkon vaikutus kuitenkin vahvistui etenkin 1600-luvulla, jolloin saamelaisten varhaisen uskon käytänteitä alettiin pitää taikauskona, mikä johti seitojenkin tuhoamiseen (Kylli 2005). Tuohon aikaan liittyy eläinuhrien määrän dramaattinen väheneminen seidoilla (Salmi et al. 2018). Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että uhrausperinne olisi painunut unholaan; vielä 1900-luvulta on mainintoja seitojen kolikkouhreista (Äikäs 2011). Tänäkin päivänä seidoilla vieraileva voi nähdä merkkejä muidenkin ihmisten käynneistä paikalla. Kolikot, korut ja luonnonmateriaaleista tehdyt uhriannit voivat viitata niin turistien, paikallisten kuin uuspakanoidenkin käynteihin paikalla (Äikäs & Spangen 2016; Spangen & Äikäs 2020). Seitoja käytetään yhä ja niiden käyttöön liittyvistä kysymyksistä keskustellaan, kuten Ukonsaaren laituri- ja porrasrakenteiden poistaminen osoittaa. Seidoilla kävijän tulisikin muistaa vierailevansa pyhällä paikalla.
– – –
Anna-Kaisa Salmi toimii akatemiatutkijana ja apulaisprofessorina Oulun yliopistossa. Hän johtaa poron domestikaatioon keskittyvää Domestication in Action -tutkimusprojektia.
Tiina Äikäs on yliopistotutkija Oulun yliopistossa ja arkeologian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on kiinnostunut uskontoarkeologian lisäksi teollisuusperinnöstä.
Matti Heino on evoluutiogeneetikko, joka on erikoistunut muinais-DNA-tutkimukseen. Heino puolustaa huhtikuussa Oulun yliopiston Ekologian ja genetiikan tutkimusyksikössä tehtyä väitöskirjaansa ”Haastavat DNA-näytteet ovat arvokkaita geneettisen tiedon lähteitä populaatioista ja yksilöistä”.
Lähdekirjallisuus
Bergman, I., Zackrisson, O., and Liedgren, L. 2013. From hunting to herding: Land use, Ecosystem processes, and social transformation among Sami AD 800–1500. Arctic Anthropology 50(2): 25–39.
Hallström, G. 1932. Lappska offerplatser. Edén, N. (toim.), Arkeologiska studier tillägnade H.K.H. Kronprins Gustaf Adolf. Nordstedt, Stockholm, pp. 111–131.
Harlin, E., Mannermaa, K. & Ukkonen, P. 2019. Animal bones from medieval and early modern Saami settlements in Finnish Lapland. Mannermaa, K., Manninen, M.A., Pesonen, P. & Seppänen, L. (toim.), Helsinki Harvest. Proceedings of the 11th Nordic Conference on the Application of Scientific Methods in Archaeology. Monographs of the Archaeological Society of Finland 7. Suomen arkeologinen seura, Helsinki, pp. 149–177.
Hedman, S. 2003. Boplatser och offerplatser. Ekonomisk strategi och boplatsmönster bland skogssamer 700–1600 AD. Umeå universitet, Umeå.
Heino, M.T., Salmi, A., Äikäs, T., Mannermaa, K., Kirkinen, T., Sablin, M., Ruokonen, M., Núñez, M., Okkonen, J., Dalen, L. & Aspi, J. 2021. Reindeer from Sámi offering sites document the replacement of wild reindeer genetic lineages by domestic ones in Northern Finland starting from 1400–1600 AD. Journal of Archaeological Science Reports 35: 102691.
Kylli, R. 2005. Kirkon ja saamelaisten kohtaaminen Utsjoella ja Inarissa 1742–1886. Studia historica septentrionalia 47.
Manker, E. 1957. Lapparnas heliga ställen. Kultplatser och offerkult I belysning av nordiska museets och landsantikvariernas fältundersökningar. Acta Lapponica XIII. Gebers, Uppsala.
Núñez, M., Äikäs, T., Aspi, J., Eriksson, G., Heino, M., Lidén, K., Oinonen, M., Okkonen, J. & Salmi, A. 2020. Animal remains from Saami offering places – Glimpses of human-animal relations from Finnish Lapland AD 1000–1900. Spangen, M., Salmi, A., Äikäs, T. & Fjellström, M. (toim.), Currents of Saami Pasts. Monographs of the Archaeological Society of Finland 9. Suomen arkeologinen seura, Helsinki, pp. 61–78.
Salmi, A., Äikäs, T., Fjellström, M. & Spangen, M. 2015. Animal offerings at Sámi offering site Unna Saiva – Changing religious practices and human-animal relationships. Journal of Anthropological Archaeology 40: 10–22.
Salmi, A., Äikäs, T., Spangen, M., Fjellström, M., & Mulk, I. 2018. Tradition and transformation in Sámi animal-offering practices. Antiquity 92(362), 472–489.
Salmi, A., Fjellström, M., Äikäs, T., Spangen, M., Núñez, M. & Lidén, K. 2020. Zooarchaeological and stable isotope evidence of Sámi reindeer offerings. Journal of Archaeological Science Reports 29: 102129.
Serning, I. 1956. Lapska offerplatsfynd från järnålder och medeltid i de svenska lappmarkena. Almqvist & Wiksell, Uppsala.
Spangen, M. & T. Äikäs 2020. Sacred nature. Diverging use and understanding of old Sámi offering sites in Alta, Northern Norway. Religions 11(317): 1‒22. Special Issue ”Sámi Religion: Religious Identities, Practices and Dynamics”. doi:10.3390/rel11070317.
Zachrisson, I. 1984. De samiska metalldepåerna år 1000–1350 i ljuset av fyndet från Mörtträsket, Lappland. Umeå Universitet, Umeå.
Äikäs, T. 2011. Rantakiviltä tuntureille. Pyhät paikat saamelaisten rituaalisessa maisemassa. Studia Archaeologica Septentrionalia 5. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi.
Äikäs, T. & Spangen, M. 2016. New users and changing traditions. (Re)defining Sami offering sites. European Journal of Archaeology 19(1): 95–121.
KALMISTOPIIRI 