Itä-Eurooppa ja Venäjä Keski- ja Etelä-Eurooppa Keskiaika Pronssikausi Rautakausi Skandinavia Suomi Tietokannat Viitanen Eeva-Maria

Luuluistimilla liukkailla jäillä – luistelun historian alkuvaiheita

Eeva-Maria Viitanen

Talvella 2007 Suomi julistettiin luuluistimien ja siis luistelun synnyinpaikaksi. Taustalla oli kahden italialaisen fysiologin, Federico Formentin ja Alberto Minettin, tutkimukset (2008), joista kirjoitettiin luonnollisesti myös suomalaisessa mediassa – vaikkakaan ei aivan täysin positiivisesti (esim. Turun Sanomat 28.12.2007). Suomalaiset arkeologit eivät reagoineet uutiseen lukuun ottamatta edellä linkitettyä Museoviraston neutraalia kommenttia sekä Janne Ikäheimon kriittistä artikkelia (2009). Formentin ja Minettin päätelmät ovat mediakohun ansiosta jääneet elämään, ja Suomi mainitaan luistelun synnyinpaikkana mm. Wikipediassa sekä luistelun historiaa yleisesti käsittelevissä julkaisuissa. Keväällä 2020 ilmestyi amerikkalaisen Beverly A. Thurberin luuluistimien ja luistelun historiaa käsittelevä kirja, Skates Made of Bone. A History. Teoksessa käsitellään myös luistimien keksimistä ja synnyinsijaa, mutta Suomi ei päädy kisassa palkintopallille.

Luilla luistelun aakkoset

Luistelun varhaisen historian tutkimus perustuu arkeologisiin löytöihin, sillä kirjallisissa lähteissä luistelua ei juurikaan kuvata. Päälähteenä ovat luusta tehdyt luistimet eli yleensä joko hevosen tai naudan sääriluista tehdyt litteäpohjaiset esineet, joissa saattaa olla reikiä siteitä varten. Lisäksi tunnetaan joitain luistelukuvia kalliotaiteesta sekä keskiaikaisten käsikirjoitusten kuvituksista. Uuden historiikin tekijä Beverly Thurber on erikoistunut muinaisskandinaavin kielen tutkimukseen ja luistelun historiaan, jotka yhdistyvät joissain kirjan osissa. Hän on tehnyt myös kokeellista arkeologiaa eli valmistanut ja kokeillut luistelemista luuluistimilla.

1000-luvun luuluistimet Bedfordin museosta Englannista. Lähde: Simon Speed/Wikimedia Commons
Turun linnan löytöihin kuuluva luuluistin (TMM18831: 72). Kuva: Turun museokeskus/Finna.fi.

Luuluistimia tunnetaan lähinnä Euroopan keski- ja pohjoisosista. Paras lähtökohta löytöjen tarkasteluun on saksalaisen osteologi Hans Christian Küchelmannin ylläpitämä Knochenarbeit-verkkotietokanta, jota myös Thurber käyttää ahkerasti. Varhaisimmat löydöt ovat pronssikaudelta ja löytöpaikat sijoittuvat itäiseen Keski-Eurooppaan, Unkariin ja Ukrainaan. Luuluistinten tunnistaminen on joskus hankalaa ja esimerkiksi Unkarin Albertfalvasta löydetyt varhaisimmiksi ajoitetut esineet (n. 2500 eaa.) eivät ehkä ole luistimia vaan saattavat olla nahan työstämisessä käytettyjä kaapimia. Viimeistään 1000-luvun eaa. alkupuolella tehtiin ja käytettiin luuluistimia. Suurin osa löydöistä ajoittuu rautakaudelle ja keskiajalle ja keksintö näyttää levinneen idästä länteen ja pohjoiseen – Suomi lienee yksi myöhäisimmistä luistelun valloittamista alueista. Varhaisen arkeologisen aineiston puuttuminen Pohjois-Euroopasta oli Formentin ja Minettinkin tiedossa, mutta negatiivinen evidenssi ei vaikuttanut heidän tulkintoihinsa. Raudasta tehtyjä teriä alettiin valmistaa myöhäisellä keskiajalla, mutta vasta melko myöhään 1900-luvulla ne syrjäyttivät luuluistimet kokonaan.

Thurberin teos on hyvin tiivis esitys luuluistimien noin 4000 vuoden mittaisesta historiasta, vain 134 sivua leipätekstiä. Hän keskittyy luuluistimiin ennen kaikkea esineinä ja käsittelee laajasti luistelua koskevaa vähäistä kirjallista lähdemateriaalia. Sukset ja hiihtäminen nousevat esiin yllättävän monissa yhteyksissä. Aikaisemmassa tutkimuksessa esinetyyppiin ja sen tunnistamiseen on kiinnitetty eniten huomiota, metodeina ovat olleet mm. kokeellinen arkeologia sekä jossain määrin käyttöjälkien tutkimus. Luistelun merkitystä on myös pohdittu jonkin verran. Thurber ei ehkä pysty tarjoamaan merkittäviä lisiä aikaisempaan tietämykseen, mutta selviää monitieteisestä tutkimustehtävästään pääosin melko hyvin. Esinetyypin koko historian kuvaus on kirjan merkittävä anti, eikä metalliterien keksimistä ja niiden käytön varhaisvaiheita ei ole aiemmin juurikaan tutkittu.

Myös luuluistinten käyttöä koskevassa osiossa luistelua harrastanut Thurber pystyy monipuolisempiin suorituksiin kuin edeltäjänsä (esim. Küchelmann & Zidarov 2005). Luuluistimilla luisteleminen on melko erilaista kuin nykyisillä luistimilla liikkuminen. Luistimet on joko sidottu kenkiin tai sitten luistelija vain seisoo luiden päällä. Teroitetun metalliterän sijaan jäätä vasten on litteähkö luupinta. Luistelija ei voi käyttää jalkojaan vauhdin luomiseen, sillä ilman siteitä luut lähtevät omille teilleen. Siteidenkin kanssa luupinta vain luistaa jäätä vasten, mutta sitä ei voi käyttää liikkeen tuottamiseen työntämällä jäätä vasten samoin kuin metalliterää. Liike tuotetaankin työntämällä teräväpäistä sauvaa jäähän jalkojen välissä. Alla on video suomalaisen kivikauden elämää elävöittävän Kuttelo-yhteisön kokeilusta hirvenluista tehdyillä luistimilla:

Myös kahdella sauvalla on tehty kokeiluja, mutta esimerkiksi keskiaikaiset Olaus Magnuksen käsikirjoitusten kuvitukset viittaavat vain yhden sauvan käyttöön. Thurberin mukaan hieman epätasaisella luonnonjäällä oli helpompi pitää yllä tasapainoa ja liikettä suuremman kitkan ansiosta – jäähallien sileä jää oli liian liukas ja hankala, vaikka tarjosikin mahdollisuuden suurempaan nopeuteen. Taitava luistelija pystyi luultavasti vaihtamaan suuntaa ja jopa pyörimään kuten Thurber raportoi omista kokeiluistaan. Pysähtyminen sen sijaan on vaikeaa ja perustuu lähinnä vauhdin luonnolliseen loppumiseen. Yksi luuluistinten käytön perusedellytyksiä on lumeton jää, sillä irtolumen aiheuttama kitka pysäyttää luun liu’un tehokkaasti.

Tässä Olaus Magnuksen kuvituskuvassa vasemmalla hiihdetään ja oikealla luistellaan. Luistelijoiden sauvan käyttö on selvä merkki luuluistimista.

Lunta, jäätä ja liikettä?

Lumettomuuden vaatimus sekä liikkumisen vaivalloisuus ja kömpelyys herättävät kysymyksen luistelun merkityksestä. Kirjallisten lähteiden ja kansatieteellisten mainintojen perusteella on esitetty, että luuluistimet olisivat voineet olla merkittävä talviliikkumisen keino. Tähän oletukseen perustuivat myös Formentin ja Minettin tutkimukset, joissa luistelun merkitystä perusteltiin sen vähäisempään energiankulutukseen verrattuna kävelemiseen ja hiihtämiseen. Toista tulkinnallista ääripäätä edustavat ruotsalaiset Rune Edberg ja Johnny Karlsson (2015, 2016), jotka analysoivat viikinki- ja keskiaikaisia löytöjä Birkasta ja Sigtunasta. Heidän mukaansa luistimien pieni koko sekä kansatieteelliset lähteet viittaavat siihen, että luistelu ainakin myöhempinä aikoina olisi ollut nuorison huvitus.

Thurber pyrkii arvioimaan kysymystä analysoimalla luuluistimia Alice Choyken (1997) luuesineiden valmistusta ja käyttöä koskevan kysymyslistan mukaan:

  • Mikä eläinlaji ja mikä anatominen osa?
  • Miten laajasti luu on työstetty?
  • Miten kulunut se on?
  • Onko esinettä korjattu tai muokattu uudelleen?

Luistimiin käytettiin hevosen ja naudan luista kovimpia ja niitä, jotka eivät olleet tärkeitä ravinnon lähteenä. Esineenä luuluistin on yksinkertainen valmistaa ja luu vaatii melko vähän muokkausta – vaikeinta on lisätä mahdolliset reiät siteitä varten, mutta näitä ei useinkaan ollut. Thurberin mukaan käyttöjälkiä ei ole tutkittu (vrt. tosin Morgenstern 2008) eikä hän siihen ryhdy, joten kaksi viimeistä Choyken listan kohtaa jäävät käsittelemättä. Thurber päätyy ruotsalaisten kannalle, eli luistelu olisi ollut luultavammin ajanvietettä kuin kovin merkittävä liikkumisen keino. Analyysissä olisi myös voinut pohtia muita aspekteja. Luuluistimet olivat käytännössä hyvin samanlaisia alusta loppuun saakka eikä niissä esiinny alueellisia variaatioita. Luistimista ei myöskään kehitetty erilaisia tyyppejä vaihtelevia olosuhteita tai liikkumistarpeita varten. Vertailu suksiin ja hiihtämiseen olisi voinut olla hyödyllinen, sillä suksia kehitettiin erilaisiin lumi- ja maasto-oloihin jo niiden käytön varhaisissa vaiheissa (esim. Korteniemi 2019).

Norjan sulavien jäätiköiden arkeologisissa tutkimuksissa on löytynyt mm. 750-luvulle jaa. ajoittuva suksi, jossa sidekin on vielä paikallaan. Valokuva: Vegard Vike, Oslon yliopiston kulttuurihistoriallinen museo. Piirros: Ingvild Tinglum Bøckman, secretsoftheice.com.
Saman projektin löytöihin kuuluu myös Lendbreenin jäätiköltä löytynyt, pronssikaudelle ajoittuva suksi tai (liuku)lumikenkä. Lumella liikkumiseen oli paljon erilaisia välineitä. Valokuva: Vegard Vike, Oslon yliopiston kulttuurihistoriallinen museo. Piirros: Ingvild Tinglum Bøckman, secretsoftheice.com.

Luistelun merkitystä arvioitaessa huomioon olisi voinut ottaa myös luistinten käyttöympäristöt. Thurber käsittelee ilmastoa jonkin verran, mutta ei arvioi esimerkiksi varhaisten luistinten löytöalueiden ja aikakauden lumisuutta. Kylmät talvet ovat pääosin yleisiä eli ainakin osa vesistöistä jäätyi. Thurberin mainitsemat Euraasian aroalueiden kuivat talvet 1000-luvun eaa. alkupuolella voivat merkitä vähälumisia talvia, jolloin olosuhteet olisivat olleet luistelulle suotuisat. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä todennäköisemmin sadanta tarkoittaa lunta ja talven kylmyys enemmän tai vähemmän pysyvää lumipeitettä. Pohjois-Euroopasta ja Venäjältä onkin löydetty kivikaudelle ajoittuvia suksia luistinten sijaan.

Lumen vaikutuksen arvioiminen on epävarmaa, mutta sen sijaan vesistöjen tarjoamien potentiaalisten reittien tutkimus olisi mahdollista. Formenti ja Minetti olettivat tutkimuksissaan, että vesistöjen tuli kattaa melko suuri osa pinta-alasta, jotta luistelu olisi ollut merkittävä liikkumiskeino. Tämän perusteella he päätyivät esittämään synnyinsijaksi Pohjois-Eurooppaa ja erityisesti Suomea. Luuluistimien löytöalueilla Itä-Euroopassa sen sijaan ei ole kovinkaan paljon järviä, mutta joet olisivat ehkä voineet toimia kulkureitteinä luistimillakin. Löytöpaikkojen ja niiden ympäristön analyyseja ei kuitenkaan ole kukaan tehnyt, eikä myöskään Thurber käsittele tätä aihetta. Oliko luistelijoilla sopiville jäille pitkä matka vai löytyivätkö ne asuinpaikan vierestä? Olisiko asuinpaikoilta päässyt jäätyneitä vesireittejä myöten esimerkiksi talvikalastuksen tai -metsästyksen paikkoihin?

Maatalous, työ, vapaa-aika ja luistelu?

Ympäristöjen lisäksi analysoitavana olisi voinut olla myös luuluistinten kulttuuriset yhteydet. Materiaalina käytettiin ylivoimaisesti eniten kotieläinten luita, sillä riistaeläinten luut kattavat vain parisen prosenttia tunnetuista löydöistä. Hirven tai peuran luut olisivat käyttökelpoisia luistimina, mutta niitä ei käytetty. Luistelun keksimisellä vaikuttaa olleen yhteys varhaiseen maatalouteen ja karjanhoitoon, mutta tämä aspekti jää Thurberilla käsittelemättä. Hiukan enemmän tietoa löytöpaikoista nykyisen Unkarin alueelta löytyy Alice M. Choyken ja László Bartosiewiczin (2005) artikkelista, mutta tässäkään yhteydessä ei pohdita luistimien käyttöönoton syitä. Miksi metsästäjä-keräiljät eivät ryhtyneet luistelemaan? Ainakin osa luuluistimia jo pronssikaudella käyttäneistä kulttuureista vaikuttaa olleen riippuvaisia maataloudesta, mutta millaista se on ollut ja miten yhteisöt elivät jää epäselväksi. Miten ja millaisissa paikoissa luistimia käyttäneet yhteisöt viettivät talviaan? Oliko kyseessä paikallaan pysyvä asutus vai väliaikaiset talvikylät? Talvi oli Euraasian aroillakin melko hankalaa aikaa ravinnonsaannin kannalta, mutta luistelevilla yhteisöillä oli varaa käyttää energiaa liikunnalliseen ajanvietteeseen. Luistelun keksimistä voisi tarkastella myös työn ja vapaa-ajan näkökulmasta.

Kelkkailija ja luistelija 1300-luvun rukouskirjan kuvituksena. Kuva: Bodleian Library Oxford, Douce 5, fol. 001v.

Luistelun rautakautiset leviämisen ja yleistymisen vaiheet jäävät Thurberilla melko vähäiselle huomiolle. On vaikea muodostaa käsitystä siitä, millaisiin kulttuureihin ja paikkoihin luistelu liittyy ennen myöhäistä rautakautta ja keskiaikaa. Vaikuttiko esimerkiksi kotieläinten yleistyminen ja vakiintuminen talouden perustaksi Euroopan eri osissa luistelun leviämiseen? Fennoskandiassa rautakautiset ja keskiaikaiset löydöt liittyvät suurelta osin varhaisiin kaupunkeihin, esimerkkinä edellä mainitut Birka ja Sigtuna. Liittyikö kaupungistuminen luistelun yleistymiseen? Mahdollistiko suurempi väestömäärä samassa paikassa esimerkiksi jään puhdistamisen luistelua varten, jolloin se saattoi olla jokavuotinen ja koko talven kattava huvi? Ruotsalaiset Edberg ja Karlsson liittävät vapaa-ajan huvituksen nuorisoon, mutta ajallisesti Birkan ja Sigtunan löytöjä lähellä olevat kirjalliset lähteet vaikuttavat puhuvan aikuisista miehistä. Moderneissa kokeiluissa luistelijat olivat pääosin aikuisia miehiä, joita luistimen lyhyys ei näyttänyt erityisesti haittaavan. Myös Thurber epäilee luistelun rajoittumista pelkästään nuorison huviksi. Muinaisuudessa kai aikuisetkin saattoivat huvitella vapaa-aikanaan?

Kulttuurisia seikkoja Thurber käsittelee laajimmin analysoidessaan luistelun leviämistä Brittein saarille. Tämä ajoittuu viikinkiaikaan ja esimerkiksi Yorkista on löydetty monia luuluistimia. Thurber vetää suoran yhteyden skandinaavien tulon ja luistelun välille ja ehdottaa jopa, että Brittein saarilla vain viikingit olisivat käyttäneet luistimia, mikä saattaisi muuttaa käsitystä skandinaavisperäisen asutuksen laajuudesta. Luistimien tekemisen ja käyttämisen opettamiseen paikalliselle väestölle ei kuitenkaan ole välttämättä tarvinnut kovinkaan montaa viikinkiä. Thurber ei ole perehtynyt muuhun aineistoon, joka liittyy perinteisten skandinaavialueiden ulkopuolelle sijoittuviin luistinlöytöihin. Jää myös epäselväksi voisivatko ajoittamattomat löydöt liittyä viikinkikautta aikaisempiin kohteisiin. Thurberin perustelut hypoteesinsa tueksi jäävät melko ohuiksi.

Luistelijoita 1500-luvulla. Frans Huysin puupiirros Pieter Bruegel vanhemman pohjalta (1558). Tässä luistellaan jo selvästi metalliterillä, sillä kellään ei ole apunaan sauvaa ja liike on kuin moderneilla luistimilla liikkuessa. Kuva: Metropolitan Museum of Art.

Luistelu on kuin hiihtämisestä?

Thurber käsittelee melko laajasti muinaisskandinaavilla kirjoitettuja lähteitä, joissa kuvataan hiihtämistä ja/tai luistelemista. Hänen mukaansa esimerkiksi verbi skriða (’liukua’) voisi viitata sekä hiihtämiseen että luistelemiseen. Perusteena ovat kalliotaiteen kuvat sekä keskiaikaisten käsikirjoitusten kuvitus, joissa ihmishahmojen jalkoihin kiinnitetyt välineet ovat joskus hyvin lyhyitä. Ne voisivat siten viitata yhtä lailla suksiin tai luistimiin. Thurber esittääkin, että lyhyet sukset voisi sekoittaa luuluistimiin. Lisäksi hänen mukaansa hiihtäminen ja luuluistimilla liikkuminen muistuttivat toisiaan niin paljon, että ne saatettiin sekoittaa. Thurberin käsitykset siitä, millaisia muinaiset sukset olivat ja miten niillä hiihdettiin vaikuttavat hyvin heikoilta.

Hiihtämisessä liike perustuu aina jalkojen käyttöön toisin kuin luilla luistelussa. Suksien tyyppi ei siihen vaikuta, vaikka lyhyet liukulumikengän tyyppiset sukset eivät ole ehkä niin hyviä liu’ussa ja vauhdissa kuin pitkät metsäsukset tai eriparisukset. Lyhyimpienkin suksien pituus lienee muinaisinakin aikoina ollut yli metrin, jotta ne riittivät kannattelemaan hiihtäjää syvässä lumessa. Visuaalinen ero jalan pituisten luuluistinten ja yli metrin mittaisten suksien välillä on huomattava, puhumattakaan liikeradoista hiihtämisen ja luistelun välillä. Jalat tuottavat liikkeen myös ilman sauvojen apua, ja hiihtäjä voi käyttää käsiään muuhun toisin kuin luistelija. Alla esimerkiksi Jaakko Korteniemen video eriparisuksien tekemisestä ja käytöstä:

Thurberin hypoteesit suksien ja luistimien sekä hiihtämisen ja luistelemisen samankaltaisuudesta ovat heikolla pohjalla jopa pintapuolisen vertailun perusteella. Olaus Magnuksen historiateoksen kuvitus avautuu helposti, kun tajuaa erityisesti käsien käytön eron. Luuluistimilla liikkuva ei voi käyttää käsiään kuin vauhdin tuottamiseen sauvan avulla, mutta hiihtäjän kädet ovat vapaat jousen tai keihään käyttöön.

Tässä Olaus Magnuksen teoksen kuvassa metsästäjät hiihtävät ilman sauvaa, mikä jättää kädet vapaaksi jousilla ampumiseen ja keihään käyttöön.

Lopuksi

Luuluistimien historia on pitkä ja alueellisesti se kattaa suurimman osan Eurooppaa. Pelkästään aineiston löytäminen useilla eurooppalaisella kielellä tehdyistä museoluetteloista, kaivauskertomuksista ja julkaisuista on jo itsessään vaativa tehtävä Küchelmannin tietokannasta huolimatta. Lisäksi pitäisi jollain tasolla hallita luonnonympäristöt ja kulttuurit useamman tuhannen vuoden ajalta. Ensimmäiseksi kokonaisesitykseksi Thurberin työn tulokset ovat varsin hienoja, vaikka kirjan luettuaan tunteekin vastausten sijaan löytäneensä huomattavasti enemmän kysymyksiä. Mielestäni aiheessa riittäisi vielä paljon tutkittavaa, joten toivon, että jossain joku tarttuu siihen ja saamme kirjalle jatkoa. Joka tapauksessa on aika selvää, että suomalaisten ei kannata ylpeillä tällä muinaisella keksinnöllä.

Kirjallisuutta

Choyke, A. M. 1997. The Bone Tool Manufacturing Continuum. Anthropozoologica 25–26, 65–72.

Choyke, A. M. & Bartosiewicz, L. 2005. Skating with Horses: continuity and parallelism in prehistoric Hungary. Revue de Paléobiologie 10, 317–326.

Edberg, R. & Karlsson, J. 2015. Isläggar från Birka och Sigtuna. En undersökning av ett vikingatida och medeltida fyndmaterial. Stockholm Archaeological Reports 43.

Edberg, R. & Karlsson, J. 2016. Bone skates and young people in Birka and Sigtuna. Fornvännen 111, 7–16.

Formenti, F. & Minetti, A. E. 2008. The first humans on ice: an energy-saving strategy. Biological Journal of Linnean Society 93:1, 1–7.

Ikäheimo, J. 2009. Luistelevat suomalaiset ja tutkimushistorian sietämätön keveys, teoksessa: T. Mökkönen & S.-L. Seppälä (toim.), Arkeologipäivät 2008. Suomen arkeologisen seuran seminaarijulkaisu, 52–56.

Korteniemi, J. 2019. Syksyn lylyä laati, talven kalhua kaverti. Epäparisten suksien ja niiden käytön rekonstruktio suksi-innovaation ja -artefaktin kulttuurihistoriallisessa kontekstissa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma, Käsityökasvatus, Opettajankoulutuslaitos, Turun yliopisto.

Küchelmann, H. C. & Zidarov, P. 2005. Let’s skate together! Skating on bones in the past and today, teoksessa H. Luik, A. M. Choyke, C. E. Batey & V. Lõugas (toim.), From Hooves to Horns, from Mollusc to Mammoth. Manufacture and Use of Bone Artefacts from Prehistoric Times to the Present. Proceedings of the 4th Meeting of the ICAZ Worked Bone Research Group at Tallinn, 26th–31st of August 2003, 1–21.

Morgenstern, P. 2008. Gebrauchsspurenkundliche Untersuchungen an Schlittknochen aus der jungbronzezeitlichen Siedlung von Berlin-Buch. Beiträge zur Archäozoologie und Prähistorischen Anthropologie VII, 51–58.

2 kommenttia

  1. No suksia on sitten löydetty Suomesta vaikka kuinka paljon aina myöhäiseen kivikauteen asti on pronssikaudelta ja rautakaudelta.Onhan tuota talvella helpottavaa välinettä hyödynnetty tietysti kulkemiseen paljon.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Janne Ikäheimo Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.