Sami Raninen
”Soturinhautaukset” ovat käsite, johon viikinkiajan arkeologian yhteydessä törmää tuon tuostakin. Termi viittaa hautoihin, joissa lepäävä vainaja on hautaesineistön tai harvemmin vainajan itsensä jäännöksissä havaittujen yksityiskohtien perusteella tulkittu soturiksi. Soturin käsitettä ja tällaisten tulkintojen perusteita kannattaa pohtia kriittisesti. Tuskin kuitenkaan tarvitsee epäillä, että viikinkiajan maailmassa eli suuri määrä miehiä – ja harvalukuisen todistusaineiston perusteella ehkä jonkin verran naisiakin – joita sosiaalisen asemansa, elämäntapansa, toimintansa ja joskus kuolintapansakin perusteella voi todella luonnehtia sotureiksi. Eikä ole merkillistä, että tällaisten henkilöiden hautauksiakin on löydetty ja tutkittu.
Yksi kuuluisimmista viikinkiajan soturinhaudoista on löydetty Keski-Englannin Derbyshirestä, Repton-nimiseltä paikkakunnalta Trent-joen laaksossa. Repton oli vanhastaan ollut yksi keskienglantilaisen Mercian kuningaskunnan arvovaltaisimmista paikoista. Siellä sijaitsi vanha ja vauras luostari sekä kivikirkko, joka toimi pyhimyskuningas Wigstanin (k. 849) kultin keskuksena ja monien Mercian kuninkaiden hautapaikkana. Syksyllä 873 luostarin loru kuitenkin loppui. Englantiin vuonna 865 hyökännyt viikinkiarmeija saapui Trent-virtaa pitkin ja perusti talvileirinsä Reptoniin. Repton oli logistisessa mielessä hyvä paikka suurelle sotilasleirille, mutta kyseessä saattoi olla myös symboliarvoltaan tärkeän keskuksen haltuunotto.
Reptonissa 1970- ja 1980-luvuilla tehtyjen arkeologisten kaivausten perusteella pääteltiin, että talvileiri muodosti noin 0,4 hehtaarin laajuisen alueen kirkon ympäristössä. Viime vuosina tehdyt metallinetsintälöydöt ja niitä seuranneet arkeologiset tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, että leirialue oli paljon suurempi ja keskittyi kolmisen kilometriä kirkosta itään sijaitsevalle alueelle. Vertailun vuoksi on todettu, että niin ikään metallinetsijöiden löytämä viikinkien talvileiri Trent-joen alajuoksulla, Torksey-nimisessä paikassa, oli peräti noin 55 hehtaarin laajuinen. Viikinkiarmeija oli talvehtinut Torkseyssa vuosina 872–873, siis vuotta ennen Reptoniin saapumistaan.
Vaikka Reptonin kivikirkon ja luostarin lähiympäristö muodostikin siis vain pienen osan viikinkien talvileiristä, on hyvin kiinnostavaa, että viikingit päättivät haudata suuren joukon vainajiaan tällaisen kristillisen keskuksen luokse. Monista tutkituista hautauksista tunnetuin on epäilemättä hauta 511. Kirkon itäpään lähelle kaivettuun hautaan oli laitettu vaikuttavat antimet: miekka vainajan vierelle ja kaulaan hopeinen torinvasarariipus sekä kaksi lasihelmeä. Haudasta löytyi myös solkia, pari veistä sekä mielenkiintoisia eläinten osia: naakan luu ja karjun torahammas. Torahammas oli laskettu vainajan lantion päälle.
Osteologisen analyysin perusteella miehen kuoliniäksi arvioitiin 35–45 vuotta. 2010-luvulla tehdyn muinais-DNA-analyysin mukaan mies oli todennököisesti ollut sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja kaljuuntuva. Hammaskiilteen strontium-isotooppianalyysin perusteella hän oli viettänyt lapsuutensa Etelä-Skandinaviassa, todennäköisesti Tanskan alueella. Osteologinen analyysi osoitti, että mies oli kuollut raa’an kuoleman. Hän oli saanut keihäästä tai miekasta päähän kohdistuneen tappavan iskun, joka lävisti toisen silmäkuopan. Häntä oli myös isketty kirveellä haaroihin, ja tämä isku oli kaikella todennäköisyydellä katkaissut hänen peniksensä. Vainajan lantion päälle asetettu karjun torahammas oli siten ehkä maaginen amuletti, jonka toivotiin palauttavan vainajan viriliteetin tuonpuoleisessa. Kaiken muun raakuuden lisäksi luihin jääneet jäljet viittaavat siihen, että miehen sisälmykset oli poistettu. Tämä kuitenkin saattaa kertoa siitä, että ruumis on kuoleman jälkeen haluttu kuljettaa kauas haudattavaksi (vrt. Mos teutonicus – Aristokraatin viimeinen matka). Mies ei siis ehkä kohdannut kuolemaansa kovin lähellä Reptonia.
Haudan 511 välittömästä läheisyydestä löytyi toinenkin hauta, numeroltaan 295. Kahden haudan päälle oli koottu kivilatomus, joten ne selvästi kuuluivat yhteen. Haudan 295 vainaja oli nuori mies, joka ilmeisesti oli hänkin kaatunut taistelussa. Nuorukainen oli saanut hautaansa vain yhden veitsen. Vainajien suhde selvisi muinais-DNA-analyysin myötä. Henkilöt olivat mieslinjan puolelta ensimmäisen asteen sukulaisia, siis joko velipuolia tai isä ja poika. Ikäero huomioon ottaen jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi.
Reptonin vainajien henkilöllisyydestä ei tulla ikinä saavuttamaan varmuutta, mutta norjalais-brittiläinen arkeologi Cat Jarman on rohjennut esittää arvauksen. Vanhempi mies olisi Olaf-niminen viikinkipäällikkö, jonka tiedetään kaatuneen Skotlannissa vuonna 874. Hänen poikansa Eysteinn surmattiin vuotta myöhemmin viikinkien keskinäisissä välienselvittelyissä. Ajatus siitä, että Olafin ruumis olisi kuljetettu kaukaa Skotlannista Reptoniin haudattavaksi, tuntuu oudolta. Toisaalta Reptonin suuri symbolinen merkitys huomioon ottaen se ei ole mahdotontakaan. Olipa Reptonin vainaja nimeltään Olaf tai ei, hän olisi ehkä ollut hyvillään, jos olisi tiennyt, että hänestä puhutaan ja kirjoitetaan vielä toista tuhatta vuotta myöhemmin. Jälkimaine oli viikingeille tärkeä asia. Tosin katkennut penis ei ehkä ole niitä asioita, joita viikinkipäällikkö soisi muisteltavan.
Lähteet:
Hadley, Dawn M. & Richards, Julian D. 2021: The Viking Great Army and the Making of England. Thames & Hudson; London.
Jarman, Cat 2021: River Kings. A New History of the Vikings from Scandinavia to the Silk Roads. William Collins; London.
KALMISTOPIIRI 