Veli Pekka Toropainen
Turusta on tietoja pelikorteilla pelaamisesta vasta vuoden 1623 jälkeen, sillä kyseisestä vuodesta lähtien on säilynyt oikeuspöytäkirjoja, joihin tallentui tietoja pelaamisesta silloin, kun se liittyi kiellettyyn toimintaan. Nykyisen muotoinen neljän maan korttipakka otettiin käyttöön 1400-luvun lopulla Ranskassa, joten kortit ovat todennäköisesti saapuneet Turkuunkin jo ennen mainittua vuotta. Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään erilaisten lautapelien olleen Turussa suosittuja jo keskiajalla. Niitä pelattiin kaupungissa myös 1600-luvulla.
Pelikieltoja ja rangaistuksia
Sekä kortti- että lautapelit mainitaan asiakirjoissa useimmiten krouveissa tapahtuneeksi toiminnaksi. Pelata voitiin rahasta, mutta häviäjä voitiin myös sopia seuraavien tuoppien maksajaksi. Toiseksi mainitaan nuorten miesten pelaaminen yksityiskodeissa. Pelaaminen oli sinänsä sallittua, mutta jos se tapahtui pyhitettynä aikana tai sovittuja sääntöjä rikottiin, päätyi pelaaminen tuomittavaksi oikeuteen.
Raati määräsi 18. lokakuuta 1659 toistuvien rikkomusten vuoksi, että pojat, jotka eivät menneet jumalanpalvelukseen, vaan pelasivat korttia sen aikana, tuli piiskata – koulupojat koulussa ja muut raastuvan portilla. Tämä tuomio pantiin toimeen ensimmäisen kerran 20. lokakuuta, kun Salomon Svärdfeijaren, Ambrosius Steenin, Gerdt Skomakaren ja edesmenneen Daniel Plagmanin pojat olivat pelanneet korttia edellispäivänä jumalanpalveluksen aikaan. Tällä kertaa heidät armahdettiin täydestä rangaistuksesta ensikertalaisina, mutta heidän vanhempansa saivat piiskata heidän nahkaansa kovin kotona kaupunginvoudin ja kämnerin läsnä ollessa.
Kämneri Hans Hörling syytti helmikuussa 1689 virkansa puolesta kauppias Matts Linckiä siitä, että tämä oli sallinut talossaan edellisenä sunnuntaina noppapelin, jonka panoksena oli joitakin ketunnahkoja. Tämä rikkoi kuninkaallisen majesteetin antamaa säädöstä koskien valojen vannomista ja sapattirikoksia. Säädös oli annettu 17.10.1687, joten se oli uusi. Asiaa koetettiin selittää sillä, että peli oli aloitettu vasta ruotsinkielisen iltapalveluksen jälkeen. Säädöksessä puhuttiin kuitenkin siitä, että pelaaminen oli kiellettyä sekä ennen että jälkeen jumalanpalveluksen. Matts Linck tuomittiin säädöksen yhdeksännen kohdan mukaan 40 hopeamarkan sakkoon.
Pelin houkutus
Toisen palveluksessa ollutta palkollista ei saanut houkutella peliin, sillä palvelusväki oli isäntänsä ehdottoman vallan alaista. Peli houkutteli nuoret miehet jättämään palveluspaikkansa hetkeksi eikä niin saanut tehdä ilman isännän lupaa. Isännän tuli olla aina tietoinen palvelijansa olinpaikasta ja siitä, että tämä pysyi kunniallisella tiellä, jotta isännän taloa ei olisi häpäisty laittomalla toiminnalla.
Kauppias Joachim Wargentin syytti huhtikuussa 1650 Henrik Gribbenowta siitä, että tämä oli houkutellut hänen katupuotipoikansa kellariin pelaamaan korttia kannullisesta bastartia eli ranskalaista punaviiniä. Gribbenow vastasi, että se joka väitti niin, oli itse varas ja kelmi, kunnes todistaisi hänen syyllisyytensä.
Kaupunginpalvelija Henrik kertoi kesällä 1650 Wulffin lesken talossa asuvien itsellisnaisten ja sisarusten Anna ja Gertrud Rasmusdotterin luo kokoontuneen joukon poikia ja renkejä pelaamaan korttia. Kun Henrik meni paikalle, oli yksi neljästä pelaajasta jo poistunut. Koska sisarusten katsottiin houkutelleen toisten palvelusväkeä ja lapsia peliin, tuomittiin heidät sakkoihin.
Porvari Elias Simonsson Kulta valitti vuonna 1692 veljensä Mårten Simonsson Kaloisen 13-vuotiaan pojan Mattsin ottaneen hänen housujensa taskusta edellisenä sunnuntaina kukkaron rahoineen. Veljekset Elias ja Mårten olivat pelanneet tuolloin korttia erään ylioppilaan kanssa Leipälän talossa. Leipälässä majaillut ylioppilas kertoi, että Kaloisen poika oli usein Kullan luona pelaamassa korttia heidän kanssaan, mutta hän ei tiennyt, oliko Matts ottanut rahat.
Tullimies Matts Jöransson ja räätäli Matts Willman tulivat neuvotteluun oikeuden eteen lokakuussa 1696. Willman tuotti todistajaksi porvari Jöran Hurulan piian Brita Grelsdotterin, jonka vastapuoli jääväsi valalta. Brita kertoi kuitenkin ilman valaa, että miehet olivat halunneet ostaa häneltä olutta, mutta hän oli halunnut saada maksun ensin. Sama oli toistunut, kun miehet olivat halunneet kynttilän. Lopulta Willman oli hakenut kynttilän kotoaan. Kun miehet alkoivat kortinpeluun, oli Jöransson kutsunut Willmania sikavituksi suomen kielellä. Willman itse kertoi sanoneensa: ”Jos minä olen sika wittu, nijn en minä saa muiden cunniallisten Miesten cansa iuoda taicka spelata”.
Turussa oli myös keilaratoja, joita suosivat korkeat aateliset virkamiehet. Keilaaminen oli muodissa erityisesti juuri näiden korkeimpien piirien parissa ruotsalaisen mallin mukaan. Eräät miehet olivat menneet heinäkuussa 1669 eräänä iltana keilaamaan ja ryyppäämään edesmenneen hovioikeudenpresidentti Jöns Kurjen puutarhaan ja heidän välilleen syntyi siellä tappelu.
Petolliset pelurit
Porvari Johan Hansson Steenman kertoi lokakuussa 1696 laittaneensa lukitun rahalippaansa autiokellariinsa, jonka lattia oli veden peitossa, oven takana olleeseen muurin syvennykseen ja lukinneensa kellarin sen jälkeen. Kukaan ei tiennyt lippaasta, ja kun hän palasi Tukholmasta, olivat sekä ovi että lipas lukossa, mutta rahat 763 taalaria olivat poissa. Hän oli jättänyt piikansa Britan ja Valborgin vartioimaan taloaan matkansa ajaksi. Hän sanoi, ettei ollut kuitenkaan koskaan epäillyt heitä uskottomuudesta isäntäänsä kohtaan.
Piika Brita kertoi, ettei hänellä ollut avainta kuin kamariin, jossa säilytettiin paloviinaa ja tupakkaa, joita hän myi isännän ollessa poissa. Brita kertoi toisen piian Valborgin jääneen usein pois kirkosta ja seppä Matts Möttyrin kisällin Petterin käyneen silloin hänen luonaan. Steenmanin poika Hans oli ollut jatkuvasti tämän Petterin seurassa ja pelannut korttia talossa. Kerran Petter oli jäänyt taloon jopa yksin piikojen ollessa kirkossa, sillä Petter oli houkutellut Hansin menemään kirkkoon piikojen perässä.
Pellavakankuri Henrik Hollm valitti huhtikuussa 1697, että häneltä oli varastettu yhdellä kertaa 20 hopealusikkaa, kultasormus ja muuta tavaraa. Joku oli murtautunut tähän hänen tyhjillään olleeseen tupaansa ikkunaluukun kautta yöllä. Varas oli vasenkätinen ja hän oli rikkonut arkun lukon päästäkseen käsiksi tavaroihin. Lisäksi Hollmilta oli varastettu vähitellen lihaa ja makkaroita aitasta sekä rahaa hänen vaimonsa arkusta. Varkaaksi osoittautui Hollmin oppipoika Erik Mattsson, joka oli ollut hänellä opissa viidettä vuotta. Tavaroista saatiin jotakin takaisin Erikin isältä, joka oli kengänpaikkaaja. Poika myönsi kuitenkin varastaneensa vain pienen osan tavaroista.
Loppujen rahojen varkaaksi Hollm epäili hänellä kolmatta vuotta palvellutta ja Keuruulla syntynyttä piikaansa Karin Johansdotteria, jolta olivat löytyneet Hollmin kaapin avaimet, ja jolla oli muuten kaikki talon avaimet hallussaan. Piika oli vangittu raatihuoneelle. Karin kielsi varastaneensa mitään. Varkaaksi epäiltiin myös Hollmin luona yhdeksättä vuotta palvellutta oppipoika Lars Mickelssonia, jolla oli ollut rahaa pelata korttia. Hänellä oli ollut hallussaan riikintaalareita. Larskin kielsi varastaneensa ja sanoi saaneensa rahansa Hollmilta juomarahoina. Riikintaalarinsa hän oli vaihtanut kauppias Cretalenin kapakassa sisarellaan pienempiin. Hollm itse halusi, että Lars päästettäisiin vapaalle jalalle töiden vuoksi.
Hollm tuotti asian tiimoilta vielä toukokuussa oikeuteen porvari Jöran Ropakon vaimon Agneta Grelsdotterin, joka todisti, että kankurin oppipoika Erik Mattsson oli pitänyt usein yhtä toisen rengin Jöranin sekä Hollmin piian Britan kanssa. Erik oli käynyt ostamassa Ropakolta useita kertoja maitopunkan ja sanonut lainanneensa kolme taalaria eräältä mieheltä. Hän oli surrut sitä, että rahat loppuisivat pian. Toisinaan hän oli ottanut kuivattua lihaa takkinsa taskusta ja pureskellut sitä. Lars oli ollut joskus Erikin mukana ja kerran he olivat pelanneet korttia siitä, kumpi maksaisi maitopunkan. Muuten Agneta kielsi nähneensä heillä rahaa, makkaroita tai muuta.
Myös naiset saattoivat pelata miesten tavoin. Kaupunginluutnantti Herman Sahlfeltin kertoi joulukuussa 1696 piikansa kertoineen hänelle, että piika Karin Jöransdotter oli pelannut ratsumiesten kanssa korttia eräässä koijassa ja kantanut isäntänsä olutvadin miehille.
Korttia ja lautapeliä krouveissa
Turun raastuvassa tutkittiin lokakuussa 1641 tappoa, johon kaupungin lampuoti Eskil Mårtensson Mättälä oli syyllistynyt 22 syyskuuta, kun kaupungin tehtävään määräämä Sigfrid Markusson oli ollut keräämässä leivinuunirahoja aksiisintarkastaja Nils Henrikssonin kanssa. Miehet olivat tulleet kierroksellaan Klemet Posoilan taloon ja pyytäneet ostaa tupakkaa ja tuopin olutta. Kun he olivat sitten juoneet oluttaan, oli Mättälä tullut sisään humalassa ja ostanut myös olutta. Veronkerääjät olivat ostaneet vielä kumpikin toisen tuoppinsa.
Mättälän ehdotuksesta isäntä ja vieraat olivat pelanneet korttia siitä, kuka maksaisi seuraavat oluet. Kun Mättälä hävisi pelin kolmannella kierroksella, ei hän halunnut maksaa, vaan aikoi lähteä. Sigfrid otti häntä tällöin kiinni käsivarresta ja käski jättämään hattunsa maksuksi. Syntyneen tappelun tiimellyksessä Eskil kysyi, oliko hän koira, jota pideltiin pahoin. Hän veti puukkonsa esiin ja osui Sigfridiä navan yläpuolelle. Sigfrid ei välittänyt tästä suuria, vaan aikoi lähteä kotiinsa, mutta kuoli jo Posoilan naapurin kohdalla.
Eskil tuomittiin kuolemaan Tahtotapon kaaren ensimmäisen luvun perusteella. Hovioikeudelta saatiin tuomiolle vahvistus 24. tammikuuta 1642. Eskil Mättälä vietiin raatihuoneen vankilasta kaksi päivää myöhemmin torille mestattavaksi. Pyöveli osui kuitenkin ensimmäisellä iskulla häntä olkapäähän niin, että Mättälä kaatui sen voimasta. Hänet kannettiin pois ja haava sidottiin, jonka jälkeen pyöveli onnistui mestaamaan hänet yhdellä kirveen iskulla.
Kämneri Anders Mickelsson Lintu syytti tammikuussa 1642 joitakin nuoria sällejä siitä, että nämä olivat ryypänneet ja tapelleet pelin seurauksena joulunpyhinä kapakassa. Täten he tulivat rikkoneeksi joulurauhaa, mikä luettiin raskauttavaksi tekijäksi. Sekä Petter Bruun että kirjanpitäjä Erik Andersson olivat ensin molemmat hävinneet pelissä rahaa. Mukana olivat myös Sven Månsson ja kellaripalvelija Petter Stårack. Kun Stårack tajusi myös häviävänsä, ei hän hyväksynyt sitä.
Erik Andersson katsoi Stårackin rikkovan tällä pelin sääntöjä, joita hän vaati noudatettavaksi. Bruunin nuori veli oli seissyt pelipöydän vieressä avain kädessään ja Erik oli kokenut olonsa uhatuksi, sillä hän arveli pojan aikovan lyödä häntä avaimella. Erik halusi ennättää ensin ja hän tönäisi pojan nurin lattialle. Seuranneen yleisen tappelun seurauksena porukka tuomittiin 40 hopeamarkan sakkoihin joulurauhan rikkomisesta. Myös lyönneistä, mustelmista ja hiusten repimisestä tuomittiin omat sakkonsa.
Kun paremman luokan anniskelulaitosta eli kellaria pitävän Anders Merthenin vaimo Katarina Gerdner oli vaatinut lokakuussa 1655 kauppias Wellam Davidssonilta maksua kellarissa kulutetuista juomista, oli Wellam haukkunut häntä huoraksi ja kevytkenkäiseksi ihmiseksi. Seuraavaksi Wellam oli ottanut puolituopin ja lyönyt sen mäsäksi. Kun vaimo oli rauhallisesti kehottanut kauppiasta käyttäytymään, oli tämä toivottanut sen tuhannen pirua vaimon päälle. Wellam oli ottanut vielä kaksi muuta tinatuoppia ja lyönyt nekin rikki. Seuraavaksi hän oli ottanut painetun pelilaudan puolikkaat ja rikkonut ne sekä vienyt ne mennessään ja heittänyt pihalle.
Wellam oli yrittänyt takaisin kellaritupaan, mutta Katarina oli lukinnut oven ulkoa päin. Rikottuaan avaimen oli Wellam mennyt takaisin pihalle ja rikkonut ikkunoita ja haukkunut vaimoa kuten aikaisemmin. Vaimo oli paennut naapuriin Johan Sågerin luo. Sillä välin Wellam oli rikkonut vielä kellarituvan ikkunoita ja käyttäytynyt kadulla kuin raivopää ja haukkunut Merthenin vaimoa, kuten naapurit tiesivät todistaa. Wellam kielsi tämän sekä vaimon haukkumisen ja sanoi vain joutuneensa riitaan penkkiveljiensä kanssa, joiden kanssa hän oli ryypännyt.
——–
FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on erikoistunut Turun 1600-luvun historiaan.
Lähteet:
Alkuperäislähteet
Kansallisarkisto (Helsinki)
Raastuvanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat
Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1642-98 (KA z:172-z:205)
Turun kaupunginarkisto (Turku)
Turun maistraatin arkisto
Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat 1624─70 (BIa 1−BIa 39)
KALMISTOPIIRI 