Ulla Moilanen
Laitilan Untamalasta löytynyt hopeinen ohdakesolki (KM 11243) on erikoisuus Suomen viikinkiajan löytöjen joukossa, sillä sen alkuperän voi liittää Britteinsaarille matkanneisiin norjalaisviikinkeihin. Esine on myös poikkeuksellisen suurikokoinen: pituutta neulalla on noin 37 cm, ja renkaan halkaisija on yli 12 cm. Vaikka neulan pituus tekee esineestä käytännössä koruneulan, pidetään esinetyyppiä yleensä hevosenkenkäsolkien varianttina ja sitä kutsutaan ohdakesoljeksi (engl. thistle brooch) (esim. Ryan 2005: 398). Solkityypin alkuperä on Irlannissa, jossa niiden pienikokoisia esikuvia valmistettiin 800-luvulla (Graham-Campbell 1972; 1980). Vasta 800–900-lukujen vaihteessa solkien neulat kasvoivat valtaviin mittoihin, ja soljet saivat tyypilliset ohdaketta muistuttavat päätykoristeet. Untamalan soljen tapaisia esineitä on valmistettu 900-luvun ensimmäisellä puoliskolla (Johnson 2001).
Vaikka ohdakesolkien esikuvina ovat irlantilaiset kelttiläissoljet, on niiden levintä selvästi yhteyksissä Britteinsaarten skandinaaviasutukseen (Ryan 2005: 398). Vastaavia solkia tunnetaan etenkin Irlannista ja Skotlannista (Johnson 2001; Warner & Graham-Campbell 2016). Käytännössä esinetyyppi kertookin norjalaisten läntisistä yhteyksistä. Heidän mukanaan erilaisia kelttiläissolkia kulkeutui myös Skandinaviaan, jossa niistä toisinaan valmistettiin paikallisia kopioita. Nämä kopiot ovat kuitenkin usein irlantilaisvalmisteisia solkia pienempiä ja ne on voitu valmistaa tinatusta pronssista hopean sijaan. Joskus skandinaaviset kopiot on myös koristeltu Jellinge-tyylin eläinornamentiikalla (Mitchell 1977: 148).
Suuret soljet olivat käyttöaikanaan poliittisia ja yhteiskunnallisia symboleita. Tästä kertovat esimerkiksi irlantilaiset lait, joilla säädeltiin sitä, kuka tietynlaista solkea sai käyttää. 700-luvulla kootun Senchus Mór -lain mukaan soljen koko oli suoraan verrannollinen käyttäjän sosiaaliseen asemaan. Lain mukaan kullattuja, upotuksin koristeltuja solkia saivat käyttää vain provinssien kuninkaat ja hopeisia, samalla tavalla koristeltuja solkia, heidän poikansa (McEnchroe Williams 2002: 49). Vastaavasti nuoremmista ohdakesoljista on arveltu, että niitä sai käyttää vain tietty väestönosa. Varhaisia, pieniä kelttiläisiä solkimuotoja löytyy usein naisten haudoista, mutta 900-luvun suuret soljet on liitetty lähinnä miesten vaatetukseen. Suurimpia ohdakesolkia ei kuitenkaan ole juurikaan löydetty haudoista, vaan ne liittyvät lähinnä hopeakätköihin tai ovat irtolöytöjä (Glørstad 2012: 32). Myös Untamalan solki on irtolöytö (Heinonen 1999: 16).
Untamalan soljen löytymistarina on varsin hauska. Esineen löysi kesällä 1940 paikallinen maanviljelijä kylän pellolta. Löytäjä luuli esineen pudonneen venäläisestä lentokoneesta sodan aikana, ja iski sen aidan seipääseen. Muutamien kuukausien päästä eräs työmies otti esineen ja vei sen kauppias Laupiaiselle saadakseen ”hieman viinarahaa”. Laupiainen huomasi, että kyseessä oli esine, jota kannatti näyttää museoväelle. Hän toimitti soljen Turun kaupungin Historialliseen museoon, josta arkeologi Nils Cleve toimitti sen edelleen Kansallismuseoon.
Kaikki soljet ja pukukorut liittyvät olennaisesti vaatetukseen ja ulkoasuun, joiden avulla on voitu lähettää ympäristöön viestejä siitä, minkälaiseen sosiaaliseen tai yhteiskunnalliseen verkostoon esineen tai vaatteen käyttäjä kuuluu. Ohdakesolkia on arveltu käytetyn painavien viittojen ja turkisten kiinnittämiseen (Shetelig 1940). Margaret McEnchroe Williamsin (2002: 49) mukaan tällaiset hyvin painavat vaatteet ovat olleet epäkäytännöllisiä, sillä ne ovat hankaloittaneet työntekoa ja liikkumista. Siten ne olisivat osoittaneet, että raskas työ ei kuulunut kyseisen henkilön tehtäviin. On mielikuvitusta kutkuttavaa pohtia, miltä on mahtanut näyttää henkilö, jonka mukana Untamalan solki on päätynyt löytöpaikkaansa.
———
FT Ulla Moilanen on väitellyt Turun yliopistosta rautakauden ja keskiajan hautaustavoista. Hänellä on runsaasti kokemusta myös esinetutkimuksesta.
Lähteet:
Glørstad, Z. T. 2012. Sign of the Times? The Transfer and Transformation of Penannular Brooches in Viking-Age Norway. Norwegian Archaeological Review 45:1, 30–51,
Graham-Campbell, J. 1972. Two Groups of Ninth-Century Irish Brooches. The Journal of the Royal Society of Antiquaries of Ireland, Vol. 102, No. 2 (1972): 113–128.
Graham-Campbell, J. 1980. Viking Artefacts. A Select Catalogue. London: British Museum.
Heinonen, E. 1999. Untamalan historia esihistorialliselta ajalta 1930-luvulle. Laitila: Untamalan kylätoimikunta.
Johnson, R. 2001. The development of Irish brooch forms and pins in the Viking age, c. 850–1170. Peritia, Vol. 15: 321–362.
KM 11243, löytöluettelo, Museoviraston arkisto.
McEnchroe Williams, M. 2002. Dressing the Part: Depictions of Noble Costume in Irish High Crosses. Teoksessa: Encountering Medieval Textiles and Dress: Objects, Texts, Images: 45–66. Toim. D. G. Koslin & J. E. Snyder. New York: Palgrave Macmillan.
Mitchell, G. F. 1977. Treasures of Early Irish Art 1500 B.C. to 1500 A.D. New York: Metropolitan Museum of Art.
Ryan, M. 2005. Jewelry and Personal Ornament. Teoksessa: Medieval Ireland: An Encyclopedia: 369–399. Toim. S. Duffy. New York & London: Routledge.
Shetelig, H. 1948. The Norse style of ornament in the Viking settlements. Acta Archaeologica XIX: 76.
Warner, R. B. & Graham-Campbell, J. 2016. The ’Cooper’ thistle-brooch, and its probable discovery in the townland of Tiratick, County Sligo. Ulster Journal of Archaeology 73 (2015–2016): 198–203.
KALMISTOPIIRI 