Jenni Sahramaa
Sensorinen tutkimus on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana nostanut päätään niin arkeologiassa kuin muuallakin historian- ja kulttuurintutkimuksen aloilla. Vuonna 2013 ilmestyi Jo Dayn toimittama artikkelikokoelma Making Senses of the Past: Toward a Sensory Archaeology (Southern Illinois University Press), jossa pyrittiin laajentamaan arkeologisen tutkimuksen näköaistin dominoimaa lähestymiskulmaa tutkimusaineistoihin ja paikkoihin. Vuonna 2019 ilmestyi puolestaan Dayn ja Robin Skeatesin toimittama The Routledge Handbook of Sensory Archaeology, jossa sensorisen tutkimuksen keskeisiä teoreettisia ja metodologisia konsepteja kehitettiin eteenpäin. Aarhusin yliopistossa 27.–28.4.2023 järjestetty Making Sense of Sensory Studies -konferenssi jatkoi tästä tarkoituksenaan tuoda yhteen tutkijoita, joiden aineistoissa ja lähestymiskulmissa sensorinen tutkimus on keskeisessä roolissa. Seminaarin pääjärjestäjä oli suomalainen klassillisen arkeologi ja sosiaalihistorioitsija Laura Nissin, joka on tutkijatohtori Aarhus Institute of Advances Sciensissa.
Sensorisessa tutkimuksessa pyritään tarkastelemaan kriittisesti esimerkiksi aristoteelista jakoa viiteen aistiin (näkö, kuulo, haju, maku, tunto), tarkastellaan menneitä aistimaailmoja äänimaisemasta hajuaistimuksiin ja pyritään purkamaan näköaistin valta-asemaa ensisijaisena maailman kokemisen tapana (Day 2013: 3–4). Konferenssi tarjosi monia kiinnostavia näkökulmia käynnissä olevaan tutkimukseen arkeologian, historiantutkimuksen, etnologian ja taiteentutkimuksen aloilta, ja antoi mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia muiden aistimaailmasta kiinnostuneiden tutkijoiden kanssa. Myös oheisohjelmassa pyrittiin elämyksellisyyteen, sillä kävimme tutustumassa Aarhusiin sensorisella kävelyllä ja perjantai-ilta päätettiin yhteiseen viininmaisteluun. Seminaarin anti oli runsas ja näkökulmia monia, joista muutamia itselleni kiinnostavimpia nostan esiin tässä kirjoituksessa.
Ensimmäinen keynote-puhuja oli William Tullett Anglia Ruskin -yliopistosta otsikolla The Molecular Commons: Writing Interspecies Sensory Histories in the Chemocene. Hän nosti esitelmässään esiin monia tällä hetkellä tutkimusmaailmassa keskeisiä näkökulmia, kuten ihmisen ja muiden eläinten yhteisen historian, ja lajien välisen kemikaalisen kommunikaation, ennen kaikkea hajumaailman. Tullett ehdotti termiä molecular commons kuvaamaan sitä, miten hajuaistimusten pohjana ovat kemiallisella tasolla samat itse kunkin nenään, kuonoon tai kärsään päätyvät molekyylit, vaikka erilajisten yksilöiden niistä saamat kokemukset ja tulkitsemat viestit poikkeavatkin toisistaan suuresti. Toinen Tullettin tuoma termiuutuus oli chemoscene, jonka etymologia on antroposeenin eli ihmisen merkitystä luonnon ja maiseman muutoksessa korostavan geologisen epookin käsitteessä. Tällä termillä hän pyrki nimeämään ilmiön, jossa ihmisen toiminta on tuonut valtavia muutoksia jaettuun molekyylimaailmaamme – havainnollistavana esimerkkinä toimivat Glasgown valkaisuainetehtaiden tuottama haju ja rikkipäästöt. Tullettin puheenvuoro oli väkevä ja punoi taitavasti yhteen käsitteelliset termit siihen, miten historiantutkimus voi auttaa meitä ymmärtämään, mitä kannattaisi jatkossa tehdä toisin.
Torstain esitelmistä itselleni kiinnostavin oli Max Planck -instituutin väitöskirjatutkija Barbara Huberin puheenvuoro Biomolecular approaches for exploring ancient spices, aromatics and smellscapes. Erilaiset biomolekulaarisen arkeologian menetelmät auttavat jäljittämään silmälle näkymättömiä jäänteitä menneistä aineista – tuttuja esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi kivikautisten keramiikka-astioiden sisäpinnoilta tehdyt lipidi- eli rasva-analyysit. Huber kertoi omasta tutkimuksestaan, joka käsitteli mausteiden ja aromaattisten hajusteiden tutkimusta arkeologisesta aineistosta, kuten hammaskivestä ja hajustepullojen sisäpinnoilta. Hänen tutkimuksestaan voi lukea lisää instituutin sivuilta, josta löytyy myös lyhyt video, jossa Huber kertoo työstään.
Erityisen suurella mielenkiinnolla odotin perjantain keynote-luentoa, jossa Jo Day Dublinin University Collegesta puhui otsikolla We have always been sensory archaeologists: skills, senses and performing (in) the past. Luennolla nostettiinkin esiin havainnollisia ja hauskoja esimerkkejä siitä, miten kenttäarkeologin työ vaatii hyvin fyysisiä kykyjä, kädentaitoja ja moniaistillista ympäristön havainnointia – ja miten vaikeaa tällaista osaamista on välittää kirjallisten oppaiden avulla. Day nosti esiin myös monia esimerkkejä siitä, miten tarvitsemme kehollista ymmärrystä ja kohtaamisia (embodied knowledge and interaction) voidaksemme todella ymmärtää menneisyyden elämää.
Tämä resonoi voimakkaasti oman työni kanssa, jota esittelin perjantai-iltapäivän jo hieman uuvahtaneessa ilmapiirissä otsikolla Spiral decorated shawls in Late Iron Age Finland. Nuoremman rautakauden lopun ja keskiajan taitteen länsisuomalaiseen pukeutumiseen kuuluneiden spiraalikoristeltujen viittojen alkuperäinen materiaalisuus on pitkälti kadonnut: viittakankaasta on jäljellä vain pieniä jäänteitä pronssispiraalikoristeiden yhteydessä. Mikroskooppisilla tutkimuksilla voidaan saada pienistäkin jäänteistä paljon tietoa esimerkiksi kuitututkimuksen ja väriaineanalyysien kautta, mutta tutkimuksen ymmärrettäväksi tekemisen haasteena on analyysitulosten muuntaminen sensorisesti havaittaviksi, eli katsottaviksi ja kosketettaviksi. Tässä kokeellinen arkeologia, muinaistekniikka ja erilaisten ennallistusten valmistaminen ovat keskeisessä roolissa, sillä toisin kuin alkuperäistekstiilijä, ennallistuksia voi myös tunnustella ja kokeilla pukea päälleen eri tavoin. Niiden valmistuksessa saatavilla olevat raaka-aineet ja tekijän taidot ja osaaminen muinaisista käsityötekniikoista vaikuttavat kuitenkin ratkaisevasti siihen, missä määrin ennallistuksen voi katsoa vastaavan ominaisuuksiltaan alkuperäistä tekstiiliä. Ja viime kädessä olemme hyvin perustavanlaatuisten kysymysten äärellä: missä määrin voimme ajatella omien kehojemme ja aistiemme tarjoamien kokemusten ja niistä tekemiemme tulkintojen vastaavan niitä, joita menneisyyden ihmiset olisivat tehneet?
Jotta arkeologisten tekstiilien sensoriset ominaisuudet eivät jäisi vain puheen tasolle, pakkasin mukaani Liedon Ristinpellon haudan 86 viitasta tehdyn ennallistuksen. Viitasta voi lukea lisää Muinaismuistosäätiön blogista.
Seminaarin keskeistä antia olivat kiinnostavien esitelmien lisäksi tietysti tutustuminen muihin tutkijoihin ja visuaalisestikin viehättävien tarjoilujen nauttimisen ohessa käydyt keskustelut. Kokemuksellisuuden ja moniaistillisuuden alalla museot ovat hyvin keskeisessä roolissa, ja ihmettelin hieman sitä, miten vähän museoalan ihmisiä sensorisen tutkimuksen seminaariin oli päätynyt. Ilokseni Aarhusin-vierailuni ohjelmaan mahtui myös visiitti sekä kokoelmiensa, tekemänsä tutkimuksen että erityisesti näyttelytekniikan puolesta poikkeuksellisen vaikuttavassa Moesgaard-museossa, jota voi lämpimästi suositella kaikille Jyllannin suuntaan matkaaville.
———
Kirjoittaja on arkeologian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.
Kirjallisuus
Day, J. (2013). Making Senses of the Past: Toward a Sensory Archaeology. Southern Illinois University Press.
Skeates, R., & Day, J. (Eds.). (2019). The Routledge Handbook of Sensory Archaeology. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315560175
KALMISTOPIIRI 