Plinius Vanhemman Naturalis historia: Katsauksia kasvimaailmaan ja anekdoottien aarreaittaan

Aulikki Vuola

Kiinnostuin Plinius Vanhemman Naturalis historia -teoksen suomentamisesta laatiessani Vitruvius-työryhmän jäsenenä suomennososuuteni loputtomia selityksiä: noin vuosisata Vitruviusta myöhemmin elänyt Plinius mainittiin tämän tästä tutkimuskirjallisuudessa, sillä hän käsittelee lukuisia samoja asioita mutta paljon seikkaperäisemmin ja käyttää Vitruviusta myös lähteenään. Perustimme Arto Kivimäen ja Sami Janssonin kanssa suomennostyöryhmän ja saimme vuonna 2022 Suomen Kulttuurirahaston hankkeen rahoittajaksi, Gaudeamuksen kustantajaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa omaan osuuteeni kuuluvien kirjojen 12 ja 13 rikasta sisältöä ja suomentamisessa esiin nousseita ajatuksia.

Gaius Plinius Secunduksen (23–79 jKr.) 36 kirjaa tai lukua käsittävä teos Naturalis historia on mittava tietoteos kaikesta mahdollisesta luontoon liittyvästä, ja sillä on myös kaunokirjallisia ansioita, sillä Plinius viljelee runsaasti anekdootteja ja esittelee monenlaisia erikoisia ilmiöitä. Suomentajalle tarjoutuu joka sivulla herkullisia katsauksia antiikin kulttuurihistoriaan, ja näissä kahdessa kirjassa (12 ja 13) myös kreikkalais-roomalaisen maailman ulkopuolelta, sillä Plinius käsittelee niissä ns. eksoottisten maiden kasveja.

Toisin kuin Vitruviuksella monet Pliniuksen kreikkalaisista lähteistä ovat säilyneet: kirjojen 12 ja 13 osalta tärkeimmät niistä ovat Theofrastos (Historia plantarum) ja Pliniuksen aikalainen Dioskurides (Materia medica). Theofrastos osallistui Aleksanteri Suuren suurelle sotaretkelle mm. Intiaan ja nykyisen Afganistanin (antiikin Baktrian) alueelle ja raportoi sikäläisistä kasveista ja niihin liittyvistä tavoista. Pliniuksen kreikkalaisiin esikuviinsa pohjaavassa tekstissä on usein epätarkkuuksia, jopa käännösvirheitä – suomentajalle on suureksi avuksi, kun voi verrata niitä alkutekstiin. (Ja tässä ovat puolestaan verrattomana apuna erikieliset kommentaarit, joissa on mainittu näiden lähteenä käytettyjen teosten kohdat). Vitruviuksen teksti taas jäi usein hämäräksi ja vaikeaselkoiseksi luultavasti siksi, että hän oli kääntänyt kreikasta huolimattomasti tai jopa virheellisesti. Joitakin Pliniuksen käännösvirheitä on varmaankin siirtynyt myös keskiaikaisiin teksteihin. Esimerkkinä käännösvirheestä Plinius kertoo, ettei plataanipuita ollut muualla Italiassa kuin Rhegiumissa eikä erityisesti Hispaniassa: Plinius on lainannut kohdassa Theofrastosta, mutta ymmärtänyt väärin kreikan feminiinimuotoisen adjektiivin spanía ”harvinainen” Hispanian maannimeksi.

Pliniuksen kieltä on arvosteltu rappeutuneeksi hopeakauden latinaksi, mutta kielioppientusiastina näen siinä paljon kiinnostavia elementtejä, kuten rikas ablatiivin käyttö ja ns. romaaniset piirteet (esim. jonkinlaista partitiivin ja määräisen artikkelin ennakointia). Pliniuksen tyyli ei ole yhtä elliptisen jäykkää kuin Vitruviuksella usein, mutta suomentaja saa usein täydennellä ja selitellä saadakseen suomennoksesta luettavan. Esimerkkejä ”avaavista” käännösratkaisuista: vestes ”vaatekankaat”, tot sapores ”niin monia makuja” > ”maukkaita hedelmiä”, turis ligno ”suitsukepuulla” > ”polttamalla suitsukepuuta”, ante semen ”ennen siementä” > ”ennen siementen kypsymistä”, rosa ”ruusu” > ”ruusuöljy”, medicamentis necessarium ”lääkeaineille välttämätön” > ”(tiettyjen) lääkeaineiden välttämätön ainesosa”. Pliniuksella on myös runsaasti usein toistuvia, hyvin elliptisiä ilmauksia, joita on suomennoksessa tai ainakin selityksessä pakko avata: esimerkiksi probatio una ”aitouden voi todentaa vain yhdellä tavalla”. Ja siinä missä Vitruviuksen latinassa on paljon ”raksaslangia” myös Pliniuksella on omanlaistaan luonnontiedejargonia, jossa moni perussana saa erityismerkityksen: corpus ”hedelmäliha”, ferre ”tehdä hedelmää”, lignum ”hedelmän kivi”, tunica ”kalvo”.  Kiinnostavia ovat myös vaikkapa ilmaukset folia dimittere ”pudottaa lehdet”, perpetua coma ”ikivihreä”. Löytyypä Pliniukselta niinkin ajankohtainen ilmaus kuin ”luonnontilaista metsää” vastaava nemus sponde editum.

Pliniuksen tekstissä on runsaasti kulttuurihistoriallisia herkkupaloja. Sitruunapuusta kertoessaan Plinius mainitsee sen lehtien olevan vaatteiden seassa tehokkaita tuhohyönteisten karkottajia. Hän mainitsee myös Arabiasta ja Intiasta saatavan, hampaissa ratisevan ruokosokerin, ja tähdentää että sitä käytettiin vain lääkkeenä. Kuvaillessaan puolestaan Intiassa kasvavaa suurikokoista keittobanaania Plinius kertoo kasvin lehtien muistuttavan linnunsiipiä ja yhden hedelmän riittävän ravitsemaan neljä henkilöä. Yksi kiinnostavimmista osuuksista on papyruksen valmistamisen ja papyruskaislan muiden käyttötarkoitusten kuvaileminen Theofrastosta mukaillen: kaislasta valmistettiin paitsi kirjoitusmateriaalia mm. purjeita, mattoja ja köysiä. Egyptissä käytettiin kasvin tukevaa juurta myös polttopuuna. Plinius myös luettelee roomalaisten käyttämät eri papyrustyypit ja niiden hinta- ja laatuerot.  Antiikin kansoille olivat monenlaiset tuoksuvoiteet tärkeässä asemassa kehonhoidossa, ja Plinius käsittelee niiden koostumusta ja valmistamista seikkaperäisesti. Raamatussakin mainitusta narduksesta Plinius kertoo tarkasti eri lajit ja niiden hinta- ja muut erot. Pliniuksella on usein kerronnassaan moralisoiva sävy: helmet ja smaragdit mainitessaan hän samalla naljailee roomalaisnaisten ylellisyydenkaipuulle. Samoin hän äimistelee, että Arabiaan tuodaan muualta niin paljon tuoksuaineita, vaikka siellä on niin yltäkylläisesti hyvää omastakin takaa.

Nimiinkin kätkeytyy usein kulttuurihistoriaa: palma tarkoitti alun perin kämmentä, ja myöhemmin siitä tuli sen muotoa muistuttavan kääpiöpalmun nimi; palma voi tarkoittaa myös palmun hedelmää, taatelia. Kirsikkapuusta Plinius käyttää nimeä cerasus, minkä taustalla on se, että Lucius Lucullus toi puun Pontoksen Cerasus-nimisestä kaupungista Italiaan 74 eKr. sotasaaliina (nyk. hapankirsikkapuu Prunus cerasus). Hupaisa yksityiskohta on tietyn taatelin nimittäminen muotonsa vuoksi ”sandaalitaateliksi” (sandaali-nimitystä käytettiin samasta syystä myös Sardinian saaresta). ”Sormitaatelista” (dactylus, kreikk. daktylos) puolestaan juontuu monen nykykielen taatelia tarkoittava sana (engl. date).

Pliniuksen mainitsemat kasvien nimet tuottavat suomentajalle eniten päänvaivaa. Joskus nimi täsmää ainakin osittain nykyisen tieteellisen nimen kanssa, mistä on yleensä kiittäminen Pliniuksensa lukenutta ”Pohjolan Pliniusta” Carl von Linnétä. Monesta kasvista ei ole päästy lainkaan selvyyteen, ja toisinaan kyse voi olla myös tarunomaisista kasveista. Välillä nykyinen tieteellinen nimi voi johtaa harhaan: Pliniuksen mainitsema costus-kasvi yhdistettiin pitkään kostuskasveihin (Costus speciosus), mutta nykyään oletetaan kyseessä olevan jokin lääväkasvi (ehkä Saussurea lappa). Pliniuksen mainitsema tuottoisa rehukasvi cytisus on pensasmailanen, eikä sitä pidä sekoittaa kultasadepensaaseen, jonka tieteellinen nimi on Cytisus laburnum. Joskus taas roomalaisilla oli tapana käyttää useasta kasvista samaa nimeä – esimerkiksi cedrus voi tarkoittaa sekä katajaa että seetriä, apium sekä persiljaa että varsiselleriä. Yleisluontoinen sana spina puolestaan voi tarkoittaa monenlaista piikikästä pensasta.

Erityisen kiinnostavina pidin kohtia, joissa Plinius kertoo ”eksoottisten maiden” ikiaikaisista tavoista, jotka ovat yhä vielä käytössä, kuten pippuri-, kaneli-, suitsuke- ja mirhasatojen korjaaminen ja tuotteistaminen, palmunkasvatus tai granaattiomenan käyttö kankaiden värjäämiseen – moni asia havainnollistuikin YouTube-videoita seuraamalla! Sekin selvisi, että Theofrastoksen ja Pliniuksen mainitsema menetelmä, jossa sykomoriviikunoihin tehdään viilto kitkerän maun välttämiseksi, on yhä käytössä.  Plinius myös hämmästelee Intian ”villaa tuottavia puita”, joiden hahtuvapalloista valmistettiin kallisarvoista kangasta. Pliniuksen kuvaileman sarjakukkaiskasveihin kuuluvan myrkyllisen thapsian (Thapsia garganica) maanalaisesta osasta puolestaan valmistetaan nykyäänkin oksetuslääkettä, viime vuosina sitä on kokeiltu jopa syöpälääkkeeksi. Eikä mitään uutta auringon alla: Plinius kertoo kanelin hinnan nousseen puolella, kun kanelimetsää oli palanut suuria alueita – joko tahallaan sytytettyinä tai polttavan kuumien etelätuulten sytyttäminä.

———