Kaisa Kyläkoski
Ansiotarkoituksessa kesytetyillä ja esiintymään opetetuilla karhuilla on pitkä historia, josta on kuitenkin jäänyt varsin vähän lähteitä. Vasta 1800-luvulta on tietoja Suomessa tanssitetuista karhuista, vaikka hyvin todennäköisesti niitä on kuljetettu kaupunkiemme ja markkinapaikkojemme välillä jo aiempina vuosisatoina.
Eurooppalaisilla markkinoilla esiintyi karhuja jo antiikin aikaan. Keskiajan kirjallisuus ja kuvat kertovat esiintyvistä karhuista eri puolilla Eurooppaa ja kirjallisten lähteiden lisääntyessä 1500-luvulla mainintoja on entistä enemmän. Tuolloin pohjoisten kansojen historian kirjoittanut Olaus Magnus sijoitti takakäpälillään seisoneet ja kulhoon rahaa keränneet karhut liettualaisten ja venäläisten luo. Tekstissä viitataan siihen, että karhuja kuljetettiin esimerkiksi Saksassa, mutta ei sanota mitään nykyisistä Ruotsin ja Suomen alueista.
Ainakin Tukholmassa oltiin 1600-luvun lopulla niin tottuneita ulkomaalaisten kuljettamiin karhuihin, että kaupunkiin tulleen diplomaatin vaunujen suuri arkku herätti ajatuksen tanssivasta karhusta ja huvituksen toivossa vaunuja lähti seuraamaan joukko kaupunkilaisia. Vuosisadalta tunnetaan myös sanonta “Nödh lärer Biörnen dantza” eli ahdingossa karhu oppii tanssimaan.
Karhujen tanssittajat eivät olleet ainoita ulkomaalaisia kiertäjiä. Vuonna 1741 Ruotsissa kaikenlaisten huvitusten tarjoajien liikkuminen kiellettiin, sillä ei haluttu tiedon liikkuvan maan sisällä tai rajojen ulkopuolelle, jonne ei haluttu myöskään päästää ruotsalaisten rahoja. Kieltoa ei uusittu eikä peruttu, joten sen vaikutus oli todennäköisesti lyhytaikainen. Karhuntanssittajista löytyneet tiedot ovat tältäkin vuosisadalta vähäisiä ja ne koskevat lähinnä isompia eläinryhmiä, joista on myös 1700-luvun lopulta tietoa lehti-ilmoituksista. Näitä eläintarhan tai sirkuksen esiasteita kuljettivat usein italialaiset yrittäjät, joiden pääkohteena oli Pietari. Turussa pysähtyi esimerkiksi kesällä 1818 kokoonpano, jonka neljästä karhusta yksi tanssi “kosakkaa”.
Karhut jäivät 1800-luvulla pois suomalaisissa sanomalehdissä mainostetuista eläinesityksistä todennäköisesti siksi, että ne olivat liian tavanomaisia yleisön houkutteluun. Enimmäkseen Venäjältä tulleet yhden miehen kuljettamat karhut kulkivat kaupunkien ja markkinoiden välillä löytäen yleisönsä sitä erityisesti hakematta. Helsingissä kesällä 1835 käyneet muutamat karhut kuljettajineen olivat sanomalehden toimittajalle tuskin mainitsemisen arvoisia eli vastaavia oli varmasti nähty edellisinä vuosina useasti. Tottumukseen viittaa myös pari vuotta myöhemmin turkulainen kirjoitus, jossa arvostellaan venäläisten talonpoikien kuljettaman karhun tanssitaitoa. Kyseessä ei ollut enää säätyläisille sopiva huvitus ja sanomalehtiin kirjoittaneet olisivat mielellään nähneet talonpoikien markkinoilla hakeutuvan mieluummin taidemusiikkia kuuntelemaan kuin karhun tanssia katsomaan. Maanviljelysseuran kokouksessa kesällä 1858 jouduttiin kuitenkin toteamaan, että “Kuin vaan olisi näytetty karhun tanssia, olisi ehkä ollut enemmän rahvasta koossa”.
Sivistymättömyys ei ollut ainoa karhuihin liittynyt kritiikki tai huoli. Maaliskuun alussa 1853 Viipurin esikaupungissa, ”missä on kadut kapiat ja huoneet matalat”, tanssitettu karhu oli ”saanut seivästä luillensa, viinaa kulkkuunsa ja nähdä nälkää väliin”. Kerran karhu ”ei tanssinut alotettua tanssiansa loppuun” ja saatuaan jälleen seivästä ”survasi paikalla partasuun isäntänsä tantereeseen ja vanutteli häntä vähäisen aikaa, nousi pystyyn ja alkoi telmätä semmoisella hurjuudella että sitä ei ollut vähä, kaataen monet kerrat vielä isäntiään kumoon; ja jos vaan huuli-nahkansa olisi revennyt ja vapautunut renkaasta, niin kyllä olisi Lopotin rahvas saanut nähdä mitä olisi leikin lopuksi tullut!” Tapahtumasta kirjoittanut ehdotti kieltoa karhujen tuonnille kaupunkiin, mutta mistään tällaisesta ei ole tietoa.
Kuljetetut karhut olivat vaarallisia myös teillä, jossa ne yllättivät vastaantulijat ja näiden vetoeläimet. Yksi tällainen kohtaaminen tapahtui kesällä 1860 Uudenkaupungin ulkopuolella. ”Kaksi vaimonpuolta”, jotka olivat kärryjensä ohjaksissa itse, ”eräällä metsämaalla kohtasivat 5 venäläistä, jotka kuljettivat 2 rumaa karhua. Nämä pedot nähtyänsä alkoi hevonen kiitää ja naiset olivat hengen vaarassa.” Johannes Häyhän kuvaelmassa Itä-Suomesta vastaava tilanne kuvataan kokijan näkökulmasta:
Kun minä ajoin lököttelin hiljakseen metsään puita hakemaan, niin Kukkuraismäen polvekkeessa tulivat karhunkuljettajat vastaan. Heitä ei hevonen enkä minä älynnyt, ennen kuin he olivat aivan edessä. Tästä säikähtyi hevonen niin, että heti syrväysi tiepuoleen, reki kaatui alassuin ja minä sirahdin reestä toituuvaalle (loitolle) tiepuoleen. Kun hevonen yhtäkkiä kääntyi ympäri ja nykäisi voimakkaasti alassuin olevaa rekeä, niin katketa rapsahtivat vanhat vitsaiset saverikot reestä ja hevonen juosta ponnisti minkä käpälästä lähti kotiin. Minulla ei muuta neuvoa ollut kuin juoksin perästä.
Kesän 1860 uutisesta syntyneestä sanomalehtikeskustelusta selviää, että syksyllä 1857 oli maaherroille lähetetty kiertokirje, jossa kiellettiin Arkangelin ja Aunuksen talonpoijilta karhujen kuljettaminen Suomessa. Kirjeessä käytetyt ilmaisut olivat kuitenkin olleet niin epäselviä, että toimenpiteisiin ei juuri missään ryhdytty. Kukaan ei siis ollut estänyt karhujen kuljettajien matkaa itärajan ja Uudenkaupungin välillä kolme vuotta myöhemmin. Eikä kulkeminen loppunut seuraavinakaan vuosina.
Säilyneissä kuvauksissa karhut liikkuvat maaseudulla. Saksalainen matkaaja seurasi miehen ja karhun esitystä keskellä matkaansa Helsingistä Hämeenlinnaan kesällä 1851. Hän kuvasi matkakertomuksessaan karhun tanssittajan parrakkaaksi venäläiseksi. Tämä antoi jollain saksalaisen ymmärtämällä kielellä karhun liikkeille kehystyksen, jossa ne selittyivät karhun omilla havainnoilla ja matkimishalulla. Karhun väitettiin esittävän sotilaitten marssia ja maalaistanssia.
Samalla vuosikymmenellä lapsuuttaan Kälviällä elänyt Tygo Hagman todennäköisesti kuvasi omakohtaista kokemustaan myöhemmässä lapsen näkökulmasta kirjoittamassaan kohtauksessa. Leutona talvipäivänä pohjalaisen talonpoikaistalon pihassa ”seisoo koko joukko ihmisiä, vanhoja, nuoria ja erittäinkin paljo lapsia. Ne muodostavat sakean ympyrän kehän, jonka läpi ei ole aivan helppo päästä. Niin paljo heitä on, lähes koko kylä.” ”Lyhyeeseen päällyksettömään lammasnahkaturkkiin ja villaiseen patalakkiin puettu parrakas mies” piti karhua rautaketjussa, jota nykäisemällä karhu ”keikahutti kiväärin olalleen, kohotti turpamaisen nenänsä kohden korkeutta, mulkoili silmillään vihaisesti ympärilleen ja murisi julmalla äänellä”. Miehellä oli soittokone eli todennäköisesti posetiivi, jonka soidessa karhun liikehdintä muistutti tanssia. Väkijoukkoa huvitettiin vielä syöttämällä karhulle ruisleipiä ja juottamalla sille yleisöltä saatua viinaa.
Lopuksi ”kuninkaan-tanssittaja nyt otti patalakkinsa viisaan otuksen päästä ja pani sen hänen käpäläinsä väliin, niin että karva-kuningas sitä piteli kuin ketterä piika puurovatia. Ja mitäs ollakkaan! Hänen majesteettinsa rupesi, kömpelöä ruumistaan tuuditellen kuin vesiltä vasta palannut merimies, astelemaan takajaloillaan pitkin ihmiskehää, pitäen avonaista patalakkia etukäpälissään. Ja patalakkiin putosi ihmisten käsistä toinen lantti toisensa perään, enimmäkseen vaskirahaa, mutta siellä täällä hopeariunakin. Takariveistäkin tunkeusi esille miehiä, jotka heittivät helisevän kappaleensa kukin kuninkaalliseen patalakkiin. Missä milloinkin kesti vähän kauvemmin ennenkun mitään lähti, kohotteli kuningas nenäturpaansa ja murisi väkijoukon sanomattomaksi ihastukseksi: Mrr!”
Vuoden 1864 paikkeilla karhuntanssittaja pysähtyi nurmijärveläiseen uudistaloon. Viinankeitossa kiinni ollut piika muisti tapauksen, vaikka hän ei päässyt itse katsomaan vaan joutui tyytymään toisen palkollisen kertomukseen, jossa “karhukin ryyppi viinaa, torahutti kurkustaan kuin aikamies”. Tässä saattoi olla varsinaisen esityksen sijaan kyse tauon paikasta samoin kuin vuonna 1847 syntyneen keuruulaisen muistossa:
Lapsuudessani kuljetettiin joskus kesyjä karhuja ihmisten nähtävänä paikasta paikkaan. Myös kotonani Antilassakin kävi näitä karhuntanssittajia. Kerran muistan, kuinka isäni kaatoi kivikuppiin viinaa ja antoi sitä pihamaallamme kahdelle kesylle karhulle. Karhut joivat viinan hyvin ahneesti, tulivat iloiselle tuulelle, tanssivat, taputtelivat käpäliään ja irvistelivät iloisesti kaikkien ja erikoisesti meidän lapsien suureksi huviksi, vetäen lopuksi keskenään väkikalikkaa.
Hajanaisista tiedoista on mahdotonta vetää johtopäätöksiä karhujen määrästä tai sen vaihtelusta. Suhteellisesta runsaudesta todistaa yksittäinen muisto 1870-luvun alusta, jolloin yhteen kestikievariin osui yöpymään kolme karhua kuljettajineen. Samassa yhteydessä todettiin, että “Joka talvi oli karhuja niihin aikoihin kuljeteltu tuota talvitietä pitkin suuntaan tai toiseen”.
Jo vuonna 1880 todettiin, että “Karhuntanssittajat markkinahuvina meillä toki lienevät jo poistuneet muinaismuistelmien alalle”, mutta karhuntanssittajia mainitaan markkinakuvauksissa vielä vuosina 1894 ja 1910. Markkinat tuskin olivat ainoita paikkoja, joissa karhuja tanssitettiin, sillä keväällä 1909 Lasten kuvalehden toimituksessa nähtiin tarpeelliseksi opettavainen teksti, joka oli osa tuolloin yleistynyttä eläinsuojeluajattelua: ”Mutta oliko karhulla hauskaa? Sitä tuskin tuli kukaan ajatelleeksikaan, vielä vähemmin tarkanneeksi. Sillä kukapa siihen olisi tässä joutunutkaan.
Helposti sen olisi kumminkin voinut huomata kuka tahansa, joka vain olisi tarkannut karhun surullista, rasittunutta naamaa ja sen raskaita, kömpelöitä liikkeitä sekä kuunnellut sen tyytymätöntä mörinää ja huokailuja. Ja olisi sen helposti käsittänyt silläkin, jos olisi vain asiaa tarkemmin ajatellut. Sillä eihän karhua ole tanssijaksi eikä muuksi temppuilijaksi luotu. Tämäkin karhu oli syntynyt metsän korvessa sammalisessa pesässä. Sieltä se oli raastettu ihmisten pariin. Ja monta kovaa päivää sekä monta ankaraa lyöntiä se oli saanut kestää, ennenkuin se oli taipunut tekemään nuo temppunsa. Sen tähden eivät tämmöiset temput sitä ollenkaan huvittaneet.”
———
Kirjoittaja on historian väitöskirjatutkija, jota kiinnostaa arjen unohtunut historia. Hän kirjoitti aiemmin Kalmistopiiriin karhuista lemmikkeinä.
Lähteet ja kirjallisuus
Lyhyitä sanomalehtitekstejä ja mainintoja: Åbo allmänna tidning 18.7.1818, Helsingfors tidningar 16.9.1835, Åbo tidningar 19.4.1837, Finlands allmänna tidning 1.2.1851, Suomen julkisia sanomia 29.7.1858, Helsingfors Tidningar 21.6.1860, Suometar 22.6.1860, Finlands Allmänna tidning 23.6.1860, Vasabladet 30.6.1860, Helsingfors tidningar 19.7.1860, Uusi Suometar 29.10.1880, Wiipurin sanomat 3.11.1894, Sorretun voima 27.4.1910
[Aaltio, Abraham]. Vielä karhuista ja susistakin. Keuru-Pihlajavesi-Multia 2.10.1929
[Anon]. Viipurista 12 p. Maaliskuuta. Sanan-Lennätin 22.3.1856
[Anon]. Kenellä tässä on hauskaa? Lasten kuvalehti 4/1909
Berg, Gösta. Tama björnar, dansande björnar och björnförare. Fataburen. Nordiska museets och Skansens årsbok 1965. 1965, 93–112
Ek-Noponen, Oma. Nurmijärveläisiä naiskohtaloita. Naisten ääni 20/1934
Hagman, Tyko. Ihminen ja eläin. Tositarinoita elämäni tien varrelta. Otava 1905
Hirn, Sven. Kaiken kansan huvit. Tivolitoimintaamme 1800-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 443. SKS 1986
Häyhä, Johannes. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 4: Talvitoimet. 1893
Osenbrügge, Eduard. Nordische Bildern. 1851
P. Tositarinoita susista ja karhuista. Satakunnan kansa 19.3.1932
Runefelt, Leif. Några ögonblicks förundran. Marknaden för ambulerande underhållning i Sverige 1760–1880. Nordic Academic Press 2022
KALMISTOPIIRI 