Liisa Kunnas
Vuoden 2023 viimeisinä päivinä Vantaan Sanomissa julkaistiin arkeologi Andreas Koiviston kirjoitus Vantaan kaupunginmuseon näyttelystä Ikikallion tarinoita – Mammuteista meidän aikaamme, joka perustuu Koiviston kirjoittamaan ja Tom Björklundin kuvittamaan samannimiseen lasten tietokirjaan (2023). Jutussa kerrottiin muun muassa siitä, miten muinais-DNA:ta tutkimalla on saatu selville, että eurooppalaisten ihmisten iho ja hiukset olivat vielä mesoliittisella kivikaudella nykyistä keskimääräistä pohjoiseurooppalaista tummemmat, ja näin myös nykyisen Vantaan ensimmäisillä asukkailla n. 9500 vuotta sitten (ks. ihonvärin geneettisistä perusteista tarkemmin geneetikko Elina Salmelan julkaisu Suomen varhaiset asukkaatko tummaihoisia? Ihonvärin päättely muinais-DNA:sta).
Jutun linkin alle Vantaan Sanomien Facebook-sivulla kertyi nopeasti kommentteja, joissa ajatus muinaisista tummaihoisista ”vantaalaisista” tyrmättiin, tai sitä vähintäänkin epäiltiin. Myöhemmin Koivisto julkaisi vielä blogikirjoituksen, jossa hän käsitteli myös alkuperäisen lehtijutun kirvoittamia epäasiallisia kommentteja, jotka olivat kohdistuneet sekä Koivistoon henkilönä että hänen ammattitaitoonsa arkeologina. Jotkut kommentoijat olivat syyttäneet jopa koko tiedemaailmaa menneisyyden vääristelystä ”kommunismin” ja ”woketuksen” nimissä. Blogikirjoitusta seurasi uusi kierros mediahuomiota – ja lisää kommentointia sosiaalisen median alustoilla ja keskustelupalstoilla.
Keskusteluissa oli tyypillisesti joitakin äänekkäitä tutkimustulokset tyrmääviä tai rasistisia mielipiteitä esittäviä keskustelijoita, ja heille vastailemassa useita muita, jotka yrittivät vääntää asiaa rautalangasta: Kukaan ei ole väittänyt, että 9500 vuoden takaiset nykyisen Vantaan alueen asukkaat olisivat olleet tummaihoisia afrikkalaisia. He olivat silloisia pohjoiseurooppalaisia, joiden väritys oli tummempi kuin mitä nykyään koemme tyypilliseksi pohjoiseurooppalaiseksi.
Monet arkeologit ovat saaneet huomata, että jopa tuhansien vuosien takaisten ihmisten ihonväriin ja etnisyyteen liittyvät aiheet kiinnostavat ihmisiä, ja tutkimustulokset näistä aiheista herättävät tunteita. Sama koskee myös sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyviä aihepiirejä ja oikeastaan kaikkea, mikä haastaa arvokonservatiiviset näkemykset. Jotkut ihmiset kokevat vaikeaksi hyväksyä sitä, että menneisyydestä ei välttämättä löydy ”perinteisiä arvoja” ja ikiaikaista maailmanjärjestystä. Sosiaalisen median välityksellä asiayhteydestä irrotettuja tai muuten vaan omaan maailmankuvaan sopimattomia faktoja höystettynä yliampuvalla paheksunnalla on helppo saada leviämään ennennäkemättömässä mittakaavassa ja usein se johtaa jopa yksittäisten tutkijoiden maalittamiseen. Esimerkiksi Hannes Schroeder on kuvaillut omia kokemuksiaan blogikirjoituksessa ja Ulla Moilanen Muinaistutkijan 3/2021 pääkirjoituksessa.
Ihonsävyjen kulttuurihistoriaa
Ihonsävyissä ja muussa värityksessä on tapahtunut monia muutoksia historian aikana, eikä ulkoisia piirteitä nykyään pidetä hyvänä luokittelun välineenä ihmisryhmien välillä. ”Ihmisrodut” ovat kuvitteellisia, stereotypisointiin perustuvia käsitteitä. Ihonvärin ja rodullistamisen historian tutkijat ovat yleensä olleet sitä mieltä, ettei varsinaista ”valkoisuuden” tai ”valkoihoisuuden” käsitettä ollut olemassa Euroopassa ennen 1600-lukua, vaikka eri alueiden ihmisryhmien erilaiseen ulkonäköön kiinnitettiinkin huomiota. Antiikin kulttuureissa ihmisten ihonvärin vaihteluun liittyi erilaisia kulttuurisia merkityksiä ja esteettisiä mieltymyksiä, kuten mihin tahansa ulkonäön piirteeseen, mutta ihmiset eivät identifioituneet ”valkoisiksi” tai ”mustiksi”. Sen sijaan ihonvärin vaihtelu liitettiin ilmastoon ja altistumiseen auringolle.
Antiikin aikojen jälkeenkin vuosisatojen ajan Euroopassa ihmisen roolia yhteiskunnassa määritti ihon sävyn sijaan yhteiskuntaluokka, ja jossain määrin sukupuoli. Kristillisessä vertauskuvallisessa ajattelussa valkoisuus yhdistettiin usein puhtauteen, kun taas tummuus saatettiin yhdistää ihmisen syntisyyteen. Lähtökohtaisesti ”valkoisuus” koettiin myös sisäänrakennettuna normina eurooppalaisuudessa ja eurooppalaisten historiassa. Tuskinpa esimerkiksi 1700-luvulla Turun akatemiassa ensimmäisiä Suomen asukkaita pohtineet tutkijat olisivat edes ajatelleet, että asukkaiden ulkonäkö olisi voinut kovin paljon poiketa heidän oman aikansa suomalaisista. Esihistoriallinen menneisyys ajateltiin suhteellisen lyhyeksi, eikä nykyisen kaltaista evoluution käsitettä ollut olemassa.
1700-luvun valistusajattelulle oli keskeistä universaalin ihmisyyden tunnistaminen, mutta toisaalta ilmiöiden luokittelu hierarkkisiin järjestelmiin sekä kehityksen ja edistyksen arvostaminen. Tarve määritellä ”valkoisuus” syntyi eurooppalaisten tarpeesta identifioitua erilaisiksi kuin kolonialismin myötä kohdatut Euroopan ulkopuoliset kansat.
Valistusaikaan mennessä eurooppalainen kolonialismi oli herättänyt kysymyksiä siitä, että jos kaikki ihmiset jakavat yhteisen alkuperän (sekä raamatullisen historiantulkinnan että universaalin ihmisyyden filosofian kautta), mikä sitten selittää erot ihmisyhteisöjen välillä. Valistuksen ideologian mukaisesti ajateltiin, että ihmisen korkein tarkoitus on kehittyä ja kehittää itseään, ympäristöään ja elinolosuhteitaan. Tärkeimpänä historiaa eteenpäin vievänä voimana pidettiin ihmisten pyrkimystä pois luonnonvoimien armoilta kohti niiden valjastamista ihmisen hyödyksi. Universaalin kehityksen mallissa ihmisyhteisöt luokiteltiin elinkeinojen perusteella luokkiin metsästäjä-keräilijät, paimentolaiset, maanviljelijät ja korkeimpana 1700-luvun Eurooppaa vastaava kehittynyt talousjärjestelmä, joka perustui kauppaan ja ammatilliseen erikoistumiseen.
Edelleen jäi kysymys siitä, miksi ihmisryhmät kehittyivät tässä mallissa eri tahtiin. Selityksenä pidettiin pääasiassa erilaisia luonnonolosuhteita: Suotuisassa ilmastossa ja luonnonympäristössä elävät yhteisöt pääsevät kehityksessä eteenpäin, mutta liian kylmässä ja liian kuumassa ihmisyhteisöjen ei uskottu kehittyvän kohti korkeakulttuureita. Ihonvärin vaihtelu sitoutui tähän: Ihmiselle suotuisan ilmaston ajateltiin luovan parhaan terveyden ja esteettisimmän ulkonäön.
Transatlanttinen orjakauppa ja sen seurauksena Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan kehittyneet monimutkaiset rotuun ja ulkoisiin ominaisuuksiin perustuneet hierarkiat ovat historiallisesta näkökulmasta melko poikkeuksellisia. Vaikka orjuus eri muodoissaan on ollut – ja on edelleenkin – yleistä ihmiskunnassa, syyt siihen, miksi joku henkilö päätyy orjuuteen ja pysyy siellä – tai miksi orjuutus katsotaan oikeutetuksi – ovat yleensä aina olleet ihonväriä tai etnistä taustaa monimutkaisempia.
Afroamerikkalaisten orjuuttamista ja orjakauppaa paheksuttiin jo omana aikanaan, mutta monet myös rinnastivat orjat palvelijoihin. Aikalaiset olivat tottuneet elämään nykynäkökulmasta tulkittuna lähtökohtaisesti epäoikeudenmukaisessa sääty-yhteiskunnassa, jonka hierarkioiden kyseenalaistaminen koettiin yhteiskuntarauhan kannalta vaaralliseksi. Esimerkiksi Turun akatemian professori Pehr Kalm (1716–1779) kuvaili Pohjois-Amerikan matkansa (1747–1751) matkakertomuksessa, miten tietyntasoinen kuri ja mustien orjien elämän rajoittaminen oli tärkeää, etteivät he ”ala kuvitella itsestään liikoja”, aivan kuten muunkin palvelusväen kohdalla. Luonnontieteilijänä Kalm oli myös kiinnostunut siitä, onko Pohjois-Amerikan itärannikon ilmasto jo vaalentanut Afrikasta tulleiden ihmisten ihonväriä sen 130 vuoden aikana, jolloin alueella oli ollut orjia. Hänelle kuitenkin vastattiin, ettei näin ole tapahtunut, vaan ainoat muutokset ihonvärissä olivat seurausta sekoittumisesta afrikkalaistaustaisen ja valkoisen väestön välillä.
Evolutionismin perintö
Vaikka valistusfilosofiassa pyrittiin ajattelemaan ihmisryhmiä sisäsyntyisesti samanlaisina, mutta olosuhteiden muokkaamina, ihmisten kehitysasteiden luokittelu avasi mahdollisuuden alkaa tarkastella ihmisiä ”rotuina” ja muodostaa hierarkioita näiden rotujen välille. Esimerkiksi saksalainen lääkäri ja antropologi Johann Friedrich Blumenbach (1752–1840) piti valkoista, ”kaukasialaista” ihmisrotua alkuperäisenä Aatamin ja Eevan rotuna, ja ihmisten ulkonäön nykyistä vaihtelua seurauksena syntiinlankeemuksen jälkeisestä degeneraatiosta huonommissa ilmasto-oloissa. Kaukasus-vuorilla katsottiin myös olevan paikan, jolle Nooan arkki oli päätynyt vedenpaisumuksen jälkeen, ja alueen alkuperäiskansoja pidettiin maailman kauneimpina ihmisinä. Yhdysvalloissa termiä ”Caucasian” käytetään edelleen synonyyminä valkoihoisuudelle.
Suomalaisten ongelmana Euroopassa 1800-luvulla muodikkaissa rotuteorioissa oli se, että suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat kansat päätyivät usein luokitteluissa ”kaukasialaisen”, valkoisen rodun ulkopuolelle. Nykynäkökulmasta tämä vaikuttaa omituiselta: eihän stereotyyppisesti ”suomalaiseen” ulkomuotoon kuuluvia piirteitä voi millään pitää minään muuna kuin ”valkoisena”. 1800-luvun rotukäsitykset olivat kuitenkin sidoksissa kielitieteeseen ja kielihistoriallisiin malleihin ihmisryhmien liikkeistä menneisyydessä. Tässä mielessä suomalaiset vaikuttivat epäilyttäviltä, koska suomen kieli ei kuulu lähes kaikkialla muualla Euroopassa puhuttuihin indoeurooppalaisiin kieliin. Indoeurooppalaisuus taas yhdistettiin ”arjalaisuuteen” ja puhtaaseen valkoihoiseen eurooppalaisuuteen. Kielen takia jotkut Euroopan väestöhistorian tutkijat pitivätkin suomalaisia ja saamelaisia indoeurooppalaisten tuloa edeltäneiden kivikauden alkuperäiskansojen jälkeläisinä.
1800-luvun loppupuolen aikana valistusajalta periytyvät ideat kulttuurisesta kehityksestä alkoivat yhdistyä biologiseen rasismiin (rotuajattelusta ja eugeniikan historiasta ks. myös Charles Darwinin vaikutus rodunjalostusopin syntyyn). Metsästäjä-keräilijä-asteella olevien kansojen ajateltiin olevan kykenemättömiä kehitykseen oman sisäsyntyisen puutteellisuutensa vuoksi. Nationalismi ja kansallisvaltion idea lisäsivät tähän oman mausteensa: Ihmisyhteisöjen väliset suhteet alettiin nähdä elintilasta ja resursseista käytävänä kilpailuna, jossa punnittaan yhteisöjen (tai kansakuntien) kehitystaso ja voima, ja alemmalla tasolla olevien kohtalo oli alistua ja kadota maailmanhistorian näyttämöltä. Moniin alkuperäiskansoihin suhtauduttiin näin, ja suomalaisilla oli siksikin kova tarve osoittaa, että hekin kuuluivat ”voittajiin”: maanviljelykseen perustuviin sivistyskansoihin, jotka ovat oikeutettuja omaan maahansa ja kansallisvaltioon.
Kivikauden ihonvärit ja ihmisten alkuperä
Suomen alueen kivikausi ajateltiin vielä 1900-luvun alkupuolella yleisesti paljon lyhyemmäksi kuin nyt. Esimerkiksi arkeologian professori A. M. Tallgrenin teoksessa Suomen historia 1. Suomen muinaisuus (1931), varhaisin kivikautinen asutus on ajoitettu alkamaan vasta 4000 eaa. Suurin heitto nykykäsitykseen nähden on juuri siinä, milloin ensimmäiset ihmiset tulivat Suomeen, sillä Tallgrenin ajoitukset jääkauden päättymiselle ja muille ajanjaksoille ovat melko linjassa nykyisen kanssa. Jostain syystä hän ei siis ajatellut, että ihmisasutus olisi ehtinyt Suomeen heti jääkauden päätyttyä, tai hän ei ajatellut Suomesta tuolloin tunnetun löytömateriaalin puoltavan vanhempaa asutusta. Kivikauden vaiheiden tarkka ajoittaminen tuli mahdolliseksi vasta radiohiiliajoituksen tultua vähitellen käyttöön 1900-luvun puolivälistä lähtien.
Kivikauden alkuvaiheiden ajoituksesta riippumatta esimerkiksi Suomen alueen ensimmäisten asukkaiden ajateltiin asuneen pohjoisessa ilmastossa niin kauan, että heidän ulkomuotonsa olisi ollut nykyisiä eurooppalaisia muistuttava. Myöskään ihmisen alkukodin sijainti Afrikassa ei suinkaan ollut itsestäänselvyys, eikä se ole sitä vieläkään kaikille. Nykyään yleisesti hyväksytty teoria on ns. ”Out of Africa”, jonka mukaan kaikki ihmislajit ovat alun perin kehittyneet Afrikassa ja levinneet sieltä ympäri maailmaa toisiaan seuranneissa muuttoaalloissa. Tällaista yhden alkuperän teoriaa kutsutaan monogenismiksi. Sen vastakohta polygenismi esittää, että nykyiset ihmispopulaatiot ovat kehittyneet paikallisesti useasta alkujuuresta. Monogenismin ja polygenismin kannattajat kiistelivät aiheesta jo 1700-luvulla. Jotkut hylkäsivät raamatulliseksi tulkitun monogenismin ja pitivät usean alkukodin teoriaa tieteellisempänä, toiset ajattelivat, ettei ihmisryhmien monimuotoisuus olisi ehtinyt muodostua, jos kaikilla ihmisillä olisi yhteinen alkuperä.
Ihmiskunnan tunnetun menneisyyden aikajanan pidentyessä 1800-luvun loppupuolella monogenismiä voitiin puolustaa sillä, että ihmisryhmien erojen kehittymiseen oli ollut riittävästi aikaa. Evoluutioteoriakin tuki ympäristöön sopeutumisen merkitystä ihmisten menneisyydessä. Toisaalta taas polygenismi vetosi ihmisiin, jotka halusivat eri roduille eri alkuperän. Historiallisesti, ja yhä nykyäänkin, polygenismi usein kytkeytyy rasistisesti tai etnonationalistisesti motivoituneeseen ajatteluun tai pseudotieteellisiin teorioihin ihmisten alkuperästä. Polygenistiset teoriat esittävät, että nykyihmisten populaatiot ovat kehittyneet paikallisesti aiemmista ihmislajeista, esimerkiksi Aasiassa suoraan Homo erectuksesta, kun taas ”Out of Africa” -teoriassa nykyihmisen katsotaan kehittyneen Afrikassa aiemmista ihmislajeista ja levitessään Eurooppaan ja Aasiaan lisääntyneen siellä muiden – myös alun perin Afrikasta levinneiden – ihmislajien kanssa.
”Mustapesua” vai valkopesua?
Alussa kerrotun mediakohun keskiössä olleet tummaihoiset ”muinaisvantaalaiset” olivat siirtyneet uusille asuinsijoilleen heti mannerjäätiköiden väistyttyä. Tuolloin nykyihmiset olivat asustaneet Euroopassa jo useamman kymmenen tuhannen vuoden ajan. Ilmaston kylmyydestä huolimatta ihmiset eivät kuitenkaan olleet pohjoisessakaan ”vaalentuneet” ennen tiettyjen geneettisten mutaatioiden yleistymistä. Ajan kuluessa näin kuitenkin tapahtui, ja siksi suomalaiset ja muut Itämeren ympäristön kansat ovat nykyään keskimääräiseltä väritykseltään maailman vaaleimpia.
Jotkut ihmiset näyttävät suhtautuvatn alussa mainitun kalttaisiin tutkimustuloksiin”vääristelynä”, ”propagandana” ja menneisyyden ”mustapesuna” (blackwashing). Yleensä he ajattelevat, että jokin taho nykymaailmassa haluaa pahaenteisten tarkoitusperien vuoksi hämmentää aiempaa kuvaa Euroopan menneisyydestä etnisesti yhtenäisenä (valkoisena). Todellisuudessa aiemmin ei ole ollut olemassa tieteellisesti perusteltua ”oikeaa” kuvaa siitä, että eurooppalaiset olisivat jääkaudelta lähtien olleet valkoihoisia. Näin on ainoastaan oletettu nykyisen väestön perusteella, mutta ”varmaa tietoa” siitä ei ole voitu saada ennen DNA-tutkimuksia.
Sosiaalisen median ja nykyisen mediamaiseman painekattilassa porisevat myös monet pseudotieteelliset teoriat sekä tahalliset ja tahattomat väärinkäsitykset. Monet pseudoarkeologiset rotuihin kietoutuneet teoriat ovat kiertäneet 1800-luvulta asti ottaen vain uuden muodon itselleen. Meidän aikamme käsitykset ihmisten ulkonäköön ja ihonväriin liittyen ovat myös perua 1800-luvulta. Kuullessamme, että joku on ”tummaihoinen”, yhdistämme sen afrikkalaisuuteen ja siihen liittyviin stereotypioihin.
Edellä on kuvattu, miten kolonialismin, evolutionismin, biologisen rasismin ja nationalismin vaikutukset mullistivat rotuun ja ihmisyhteisöihin liittyvien käsitteiden merkityksiä 1800-luvun kuluessa. Todellisten ja koettujen paineiden vuoksi monet kansakunnat pyrkivät aktiivisesti valkopesemään menneisyyttään ja sovittamaan itseään ahtaisiin 1800-luvun lopun hyväksyttävän elämänmenon normeihin. Vasta nyt olemme uusien tutkimusmenetelmien ja tieteenfilosofisen kehityksen avulla uskaltaneet alkaa kohdata menneisyyden todellista monimuotoisuutta.
———
Kirjoittaja viimeistelee Helsingin yliopistossa kivikauden arkeologian tutkimushistoriaa käsittelevää väitöskirjaansa.
Lähteet ja kirjallisuutta
Dyer, R. 1997. White: Essays on Race and Culture. London: Routledge.
Elliott, B. & Graeme, M.W. 2023. Colonialism and the European Mesolithic. Norwegian Archaeological Review 56(1): 71–89. https://doi.org/10.1080/00293652.2023.2182232
Hakenbeck, S. 2018. Genetics, archaeology and the far right: An unholy Trinity. World Archaeology 51(4):517–527. https://doi.org/10.1080/00438243.2019.1617189
Hoegaerts, J., Liimatainen, T., Hekanaho, L. & Peterson, E. (toim.) 2022. Finnishness, Whiteness and Coloniality. Helsinki: Helsinki University Press. https://doi.org/10.33134/HUP-17
Isaksson, P. 2001. Kumma kuvajainen: Rasismi rotututkimuksessa, rotuteorioiden saamelaiset ja suomalainen fyysinen antropologia. Inari: Kustannus Puntsi.
Jokisalo, J. 2006. Herder ja 1700-luvun lopun keskustelu rodusta, afrikkalaisista ja ihmisyydestä. Teoksessa S. Ollitervo & K. Immonen (toim.) Herder, Suomi, Eurooppa: 158–166. Helsinki: SKS.
Kalm, P. 1753/1991. Matka Pohjois-Amerikkaan. Toim. A. Leikola, kääntänyt R. Ekholm. Helsinki: SKS.
Keskinen, S. 2019. Intra-Nordic Differences, Colonial/Racial Histories and National Narratives: Rewriting Finnish History. Scandinavian Studies 91(1–2): 163–181.
Koivisto, A. 2023. Vantaa ennen ja nyt – Tiesitkö? Vantaa saattoi olla jo kivikaudella Suomen monikulttuurisin kaupunki. Vantaan Sanomat 27.12.2023. https://www.vantaansanomat.fi/paikalliset/6439996 Luettu 1.2.2024.
Koivisto, A. 2024. Ensimmäiset Vantaan alueen asukkaat ja heidän ulkonäkönsä. Museon muruja -blogi 11.1.2024. https://kaupunginmuseo.vantaa.fi/fi/blogit/museon-muruja/ensimmaiset-vantaan-alueen-asukkaat-ja-heidan-ulkonakonsa. Luettu 1.2.2024.
Koivisto, A. & Björklund, T. 2023. Ikikallion tarinoita – Mammuteista meidän aikaamme. Urbergets berättelser – Från mammutar till vår tid. Vantaa: Aviador.
Kunnas-Pusa, L. 2018. Kivikauden kuvia. Kaukaisimman menneisyyden representaatiot Suomi-kuvaa rakentamassa. Ennen ja nyt – Historian tietosanomat 2018, 18(3). https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108878
Kunnas, L. 2023. The political Stone Age. Prehistoric ethnicities and Finnish national narratives. Fornvännen 118: 205–219.
Lucock, M.D. 2023. The evolution of human skin pigmentation: A changing medley of vitamins, genetic variability, and UV radiation during human expansion. American Journal of Biological Anthropology 180(2): 252–271. https://doi.org/10.1002/ajpa.24564
Manninen, M.A., Damlien, H., Kleppe, J.I., Knutsson, K., Murashkin, A., Niemi, A.R., Rosenvinge, C.S. & Persson, P. 2021. First encounters in the north: cultural diversity and gene flow in Early Mesolithic Scandinavia. Antiquity 95(380): 310–328. https://doi.org/10.15184/aqy.2020.252
Moilanen, U. 2021. Nykypäivän tasa-arvokysymysten ja arkeologisen tutkimuksen yhtymäkohdassa. Muinaistutkija 3/2021: 1. https://muinaistutkija.journal.fi/article/view/131617/80455
MTV Uutiset 23.1.2024 https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/tutkija-kertoi-muinaisten-vantaalaisten-olleen-tummia-ja-somessa-syttyi-raivo-ihmeellista/8863122 Luettu 1.2.2024.
Schroeder, H. 2023. DNA-researcher: It’s not ’woke’ to portray prehistoric Europeans with dark skin. It’s evolution. ScienceNordic 28.11.2023. https://www.sciencenordic.com/archaeology-denmark-history/dna-researcher-its-not-woke-to-portray-prehistoric-europeans-with-dark-skin-its-evolution/2273715 Luettu 1.2.2024.
Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1.5.1776, no. 9. Luettavissa Kansalliskirjaston digitaalisissa aineistoissa: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1104706
Tallgren, A.M. 1931. Suomen muinaisuus. Suomen historia 1. Porvoo.
Turun Wiikko-Sanomat 20.5.1820, no. 20. Luettavissa Kansalliskirjaston digitaalisissa aineistoissa: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/415133
Vauva.fi Aihe Vapaa: keskustelu Muinaiset vantaalaiset olivat tummaihoisia, aloitettu 20.1.2024. https://www.vauva.fi/keskustelu/5433623/muinaiset-vantaalaiset-olivat-tummaihoisia?page=0 Luettu 1.2.2024.
Wallin, V. 1894. Suomen kansan esihistoria: kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta. Kuvallinen Suomen historia vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka 1. Jyväskylä.
Welling, R. 2024. Museo paljasti, että kivikauden vantaalaiset olivat luultavasti tummaihoisia – Some meni järjiltään. Helsingin Sanomat 20.1.2024. https://www.hs.fi/kaupunki/vantaa/art-2000010124979.html Luettu 1.2.2024.
KALMISTOPIIRI 