Timo Salminen
Olin vuonna 1990 alkanut kerätä aineistoa arkeologian sivuainetutkielmaani varten, pääaineenihan oli Suomen ja Skandinavian historia. Aiheekseni Helsingin yliopiston arkeologian professori Ari Siiriäinen oli ehdottanut arkeologian laitoksen tai pikemmin oppituolin historiaa, ja siinä tarkoituksessa tein myös tämän professori C. F. Meinanderin haastattelun. Tutkielmani, jonka jätin vuonna 1992, käsitteli kuitenkin loppujen lopuksi arkeologian yliopisto-opetuksen syntyvaiheita[1] eikä lainkaan varsinaista oppituolin historiaa. Meinanderilta kyselin etenkin hänen opettajistaan mutta myös myöhemmistä ajoista ja hänen omista tavoitteistaan arkeologian professorina 1970-luvulla. Koska tekeillä olleen opinnäytetyöni näkökulmat määrittivät myös haastattelun sisältöä, en kysellyt häneltä mitään esimerkiksi osallistumisesta pohjoismaiseen Nubian-retkikuntaan 1960-luvulla. Myöhemmin minulle selvisi, että oli muitakin mielenkiintoisiakin asioita, joista olisin voinut kysellä mutta joista en ollut haastatteluhetkellä tietoinen, kuten esimerkiksi Meinanderin varhaisimmat kenttätyökokemukset Alfred Hackmanin (1864–1942) johtamalla kaivauksella 1930-luvun alussa. Huono valmistautumiseni johtui siitä, että kysäistessäni Museoviraston ala-aulan vaatenaulakolla Nervanderinkadulla Meinanderilta aivan alustavasti, suostuisiko hän haastatteluun, hän kaivoikin saman tien kalenterinsa esiin ja ehdotti saman viikon perjantaita. Koska oli tiistai-iltapäivä, minulle jäi noin kaksi päivää aikaa valmistella kysymykset hänelle – tosin hän unohti perjantaisen haastatteluajan, mutta uusi aika sovittiin jo seuraavan viikon maanantaiksi, enkä siis saanut lisää valmisteluaikaa kuin käytännössä puoli päivää.
Julkaisin haastattelusta aikanaan tiivistetyn version opiskelijalehti Fiban numeroissa 4/1990 ja 1/1991.[2] Tähän olen ottanut mukaan myös sellaisia jaksoja, joita Fibassa ei ole, korjannut joitakin aiemmassa julkaisussa olevia virheellisesti litteroimiani sanoja ja varustanut haastattelun lyhyillä selitysviitteillä.
Carl Fredrik Waldemar Meinander (1916–2004) oli erityisesti kivi- ja pronssikausien tutkija. Hän toimi Muinaistieteellisen toimikunnan eri viroissa 1945–1970 ja oli Helsingin yliopiston esihistoriallisen arkeologian dosentti 1955–1970 ja 1982–1983 sekä Suomen ja Skandinavian arkeologian (vuodesta 1980 arkeologian) professori 1970–1982. Hänet muistetaan erityisesti kivi- ja pronssikausien tutkijana. Hän myös osoitti 1960-luvun lopussa, ettei Suomi ollut autioitunut esiroomalaisella rautakaudella, kuten siihen asti oli oletettu, eikä Alfred Hackmanin ja A. M. Tallgrenin (1885–1945) muotoilema teoria suomalaisten maahanmuutosta tämän jälkeen voinut pitää paikkaansa.[3]
TS Te lienette lähinnä [Aarne] Äyräpään[4] oppilas vai miten itse määrittelisitte?
CFM Joo, kyl mä olen oppinut enemmän Äyräpäältä kuin Tallgrenilta[5]. Minähän alotin opiskeluni kolkytäneljä, ja silloin Tallgren oli professori, mutta en voi sanoa, että olisin saanut Tallgrenilta muuta kuin mahdollisesti sellaista yleistä sanotaanko liberaalia suhtautumista sekä yleensä että tieteeseen. Äyräpää varsinaisesti oli se, joka meille jankutti totuuksia. Ei silti, et kyllä hän myöskin harrasti filosofiaa, mutta en tiedä, näkyikö se arkeologiassa. Kyllä hän oli erittäin paljon ihan positivisti, siis perusti havaintoon. Vaikka usein sanotaan, hän oli kivikauden tutkija, niin kyllä hän oli perillä koko aineistosta.
Kolkytluvulla hän oli dosenttina ja hän luennoi yksinomaan Suomen kivikaudesta, jonkun verran kyllä Euroopan kivikaudestakin, ehkä Skandinavian kivikaudestakin, mut ei koskaan rautakaudesta, mutta sitten hänet nimitettiin ylimääräseksi professoriksi. Minä en sillon enää kuunnellu luentoja, että minä en tiedä, mitä aiheita hänellä siinä oli.[6]
Äyräpää yleensä oli läheisempi sikäli, että hänhän oli ollut hyvin pitkään Kansallismuseon virkamies eri portaissa ja hän oli aina museossa. Tuli tosin hyvin myöhään aamulla mutta istui kymmeneen saakka illalla, että hänen luo saattoi aina mennä ja kysyä neuvoa, sillä hän oli hyvin avulias. Vaikka hän oli sitten professorinakin, niin aina iltaisin hän istui siellä, ja silloin saattoi aina mennä hänen luo. Tallgren oli hyvin virkeä aamuisin, mutta luennon jälkeen hän meni pois eikä sitten enää tullut. Hänel oli luennot kello yhdeksästä yhteentoista, ja hänellä ei ollut ainakaan minun aikanani, siis kolmekymmentäluvulla, mitään sanoisinko läheistä suhdetta opiskelijoihin, mikä oli taas Äyräpäällä. Hänen kanssaan saattoi keskustella semmosista ihan teoreettisista jutuista tai yhdestä ainoasta esineestä tai henkilöstä. Minä sanosin, että vaikka hän ei ollut liberaali poliittiselta kannaltaan, niin hän oli paljon inhimillisempi kuin Tallgren. Tallgren oli vähän noin vieras meille.
TS Oliko Äyräpäällä tai Tallgrenilla jonkinlaista pyrkimystä muodostaa koulukuntia tai ohjata oppilaitaan johonki tiettyyn suuntaan?
CFM Tuo on vaikea kysymys. Tallgren toivoi aina, että hän olisi saanut jonkun oppilaan jatkamaan Itä-Euroopan tutkimista. Sitä hän ei saanu, koska sinne ei ollu pääsyä. Mä sanoisin, että hänen ainoat oppilaansa olivat Ella Kivikoski[7] ja Harri Moora[8], jokka todella pitivät häntä opettajanaan ja esikuvanaan. Äyräpäällä en voi sanoa, että hänellä olisi ollut koulukunta, mut kyllä hän vaikutti meihin hyvin noin sosiaalisesti. Se oli [Ville] Luho[9] ja minä ennen kaikkea, mutta sitte oli kyllä vielä muitakin. Jouko Voionmaa[10] oli yksi ja Jorma Leppäaho[11]. Ne oli kyllä kumpikin aika itsenäisiä. Luho ja minä, me olimme kyllä aika noin sidoksissa Äyräpäähän, voi sanoa. Saimme väitöskirja-aiheemme häneltä ja keskustelimme siitä hänen kanssaan, mutta se vaikeus hänen kanssa oli, että hän oli äärimmäisen pikkutarkka. Minä olin jättänyt ensimmäisen versioni tai käsikirjoitukseni väitöskirjaksi[12] hänelle ja vuoden päästä minä en viittinyt enää odottaa vaan menin Kivikosken luo ja valitin, ja hän sanoi, et tuo se ja se osa, ja sit se tuli kuukaudessa. No ehkei kuukaudessa, mutta hän hyväksyi sen. Tietysti Äyräpää siitä suuttui, mutta minkä minä sille. En minä viittinyt odottaa enää.
Seuraavaksi keskustelu on kääntynyt Tallgrenin ja Äyräpään arkeologiakäsitykseen Nauhoitus on ollut välillä keskeytettynä, koska Meinander on kaivanut esiin kirjallisuutta. Siitä on siirrytty arkeologian yleisempään muuttumiseen ja 1950-luvun puolivälin murrokseen ja nauhoitus jatkuu:
CFM … Lewis Binfordin[13] esiintyminen joskus viiskytluvun puolivälissä, joka on niinsanotun uuden arkeologian isä. Hän yritti saada siihen osittain uutta sisältöä. Ainakin vanhemmissa kirjotuksissaan hän kieltää esimerkiksi se, että niin sanotuilla kulttuureilla olisi merkitystä. Kyl se on sitte C14-ajoitukset, joka merkitsee niin suurta mullistusta arkeologiaan, vaikka se tapahtui vasta vähitellen sitä mukaa kun daatat kerääntyivät. Varsinkin Äyräpäällä ja kaikki sen ajan arkeologit, pääkysymys oli kronologia, ja se muutti luonnettaan kokonaan sitten C14- ja muutenkin fysikaalisten ajoitusten kanssa. Sehän otettiin käyttöön arkeologiassa vuonna 1948, mutta käyttökelposia daattoja meillä ei ollu Suomessa ennen kuin kuuskymmentäluvulla. Näitähän on sitten tullut yhä voimakkaana virtana nämä uudet ajoitukset, että enimmäkseen voidaan sanoa, että kronologiset kysymykset ovat siirtyneet aivan toiseen lukuun. Aivan hyvin voi sanoa, että arkeologia muuttui silloin toisen tapaiseksi, ja oikeastaan seurauksena tästä on, että kaikki nämä uudet suuntaukset arkeologiassa, jotka ovat enemmän antropologiaa, siis selitetään yhteiskuntaa ja sen rakennetta ja kokoonpanoa kaupan muotoja ja tuollaista, ne ovat nousseet enemmän etualalle kuin ennen.
TS Miten sitten, kun Tallgreniin yleensähän liitetään sellainen sana kuin funktionalismi, niin voiko sitä…
CFM Sitä minä en käsitä, mitä silloin funktionalismilla tarkoitetaan. Meillä ainoa, jota minä olisin valmis kutsumaan funktionalistiksi, on Sakari Pälsi[14]. Hän lähti hyvin paljon tuosta kansatieteelliseltä pohjalta. Hän oli itse matkustellut Pohjois-Siperiassa, oleskellut siellä kauan juuri näitten, jos niitä saa kutsua, luonnonkansojen parissa, ja hänellä oli aina tuo funktio mielessä ja myöskin ihan puhtaast sanotaanko sosiologinen… Hän oli Tallgrenista ja Äyräpäästä täysin poikkeava. Hän ei juuri piitannut kronologisista kysymyksistä tai hyvin vähän. Hänen väitöskirjansa[15] on poikkeus siinä, että se oli kirjoitettu [Julius] Ailion[16] johdolla. Hän on nimenomaan Ailion oppilas
TS Miten täällä Helsingissä suhtauduttiin esimerkiks [V. Gordon] Childen[17] ajatuksiin, kun Childehan sitte kai hylkäs tämän humanistisen, kulttuurihistoriallisen suunnan vähitellen?
CFM Hänhän oli erittäin vakuuttunut marxisti, ja, ja kyllä se kuultaa läpi myöskin hänen kirjoituksissaan – juuri tuo, että historiallinen tai kulttuurikehitys on ennen kaikkea, ei nyt ehkä riippuvainen mutta kulkee yhdessä talouden kanssa, ja sitte taloudellinen organisaatio tai järjestäytyminen tai struktuuri on ratkaiseva. Kyl siinä minusta marxismi on tavallaan oikeassa, että ei voida kuvata kulttuuria tai ymmärtää sitä, ellei samalla tunne tätä taloudellista struktuuria. Ne kulkevat ihan rinnan. Kumpiko nyt sitten on tärkeämpi, mikä on syy ja mikä on seuraus, niin siitähän voidaan olla eri mieltä, mut että ne ovat erittäin riippuvaisia toisistaan, se on selvää. Sanotaan, että orjayhteiskunta, sehän on Marxin pääajatus, hänhän aloitti historioitsijana, tutki antiikin orjayhteiskuntaa, ja katsoi silloin, että se johti tietynlaiseen kulttuuriin, ja sitten hän jatkoi tätä ajatusta läpi aikojen. Kyllä se on Childellakin, mutta Childella on arkeologiselta kannalta semmonen ajatus, joka koko ajan kuultaa läpi, kun hän puhuu esimerkiks neoliittisesta vallankumouksesta, että se on osottanu, että semmosta ei ole ollu olemassa vaan että se on erittäin hidas kehitys, vaan Childen aikoihin niin tunnettiin paleolitikumi, siis Lähi-idässä, paleolitikumi ja sitte yhtäkkiä siinä oli maanviljelys, ja hän selitti sen vallankumouksena – tai siis revoluutiona, ja siinä hän oli väärässä. Childe on tietysti Englannissa erittäin suuressa maineessa. Minä sanoisin, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä. Hän oli persoonallisuutena kyllä erittäin sellainen ehkä hypnotisoiva henkilö. Kivikoski oli häneen erittäin ihastunut. Hän oli tavannut hänet. Minä en häntä koskaan tavannut.
TS Minkä verran Childen ajatuksia tuntu hyväksyttävän täällä Suomessa?
CFM Ei niitä tunnettu. Ei tunnettu. Ei luettu englantia. Tallgren oli oikeastaan ainoa, joka luki englantia – no [Carl Axel] Nordman[18] tietysti, mutta Nordman, mikäli hän käyttää Childea, niin se on enemmän noin kronologisessa merkityksessä. Nordmanhan oli Englannissa kolmekymmentäyks[19]. Kyllä hän tutustui Childeen, ja se vaikutti ehkä kyllä tähän Megalithic Cultureen, mutta Äyräpää ei koskaan osannut englantia, hän ei osannut. Mä luulen, että Tallgren osasi englantia, ja kyllä niillä oli ihan henkilökohtainen suhdekin. En minä sanos, että se mitenkään vaikuttanut Tallgrenin tuotantoon. En minä muista, että hän olisi maininnut mitään luennoillaan, mut hänhän ei yleensä luennoinutkaan kivikaudesta, ja sehän on kuitenkin Childen pää, teokset ovat kivikautta koskevia.
TS Entä sitten myöhemmin, esimerkiks neljä–viiskymmentäluvulla Suomessa?
CFM Niin! Kyllä, kyllä häntä luettiin. Sehän, hänen teoksiaan ilmesty ruotsiksikin[20], että vaikka nyt silloin englannin kielen taito oli aika rajoittunut, niin, ehkä se on suomekskin ilmestynyt?[21] Mutta mä luulen, että ennen viiskytluvun puoliväliä, tai sanotaan ennen sotaa, niin se oli hyvin vähän mitä hän ylipäänsä vaikutti Euroopassa. Minulla on tapana sanoa, että hän alkoi vaikuttaa vasta sitten kun Englanti oli voittanu maailmansodan, että kyllä meillä oli niin Saksa-voittoisia koko kulttuurielämä, tai humanistinen kulttuurielämä oli kyllä erittäin selvästi sidoksissa Saksaan. Tämä koskee ennen kaikkea Äyräpäätä. Ei hän osannu muita kieliä kuin saksaa.[22]
TS Minkälainen oli yliopistoarkeologien suhde muuhun suomalaiseen arkeologikuntaan eli halusko ne esimerkiks erottua jollakin tavalla?
CFM Ei, ei. Kyllä se oli yhtä, yhtä porukkaa kaikki. Tietysti oli hyvin paljon henkilökohtaisia antipatioja ja panettelua ja tuollaista, mutta kaikki tapahtui Kansallismuseon seinien sisällä. Opetushan tapahtui Kansallismuseossa[23] ja professoreilla oli työhuoneensa siellä, ja he ottivat erittäin usein hyvin noin kuumeisesti osaa Muinaistieteellisen toimikunnan asioihin – vaikkei heillä ollut mitään sanottavaa siellä[24], mutta kuitenkin. Kyl se oli yhtä, ja sitten siinä muodostui tuollaisia puolueita.
TS Onko mitään erityistä tapausta jäänyt mieleen näistä arkeologien välisistä suhteista?
CFM Yksi tapaus, joka oli erittäin sellainen tärkeä tapaus, oli, kun – no se oikeastaan alkoi Tallgrenin väitöstilaisuudesta vuonna 1912, kun Ailio oli vastaväittäjä ja oli erittäin ilkeä, ja siitä syntyi heidän kesken semmonen elämän pituinen vastakohtaisuus, ja sitten se huipentui, kun tämä professuuri perustettiin vuonna 1921, ja sitten se täytettiin kakskymmentä kolme, niin Tallgren sai sen.[25] Silloin voi kysyä, että mitä tähän vaikutti se tosiseikka, että Julius Ailio oli senaattorina opetustoimiston päällikkönä [Oskari] Tokoin[26] senaatissa seitsemäntoista ja oli siis sosiaalidemokraatti, mutta ei hän ollut mitenkään, hän sanoutu kyllä irti sillon kapinan aikana näistä vallankumouksellisista, mutta hänhän sai sen leiman kuitenkin, että hän oli punainen, samoin ku [Väinö] Voionmaa[27], joka, joka myöskin sivuutettiin silloin professorinimityksissä, mutta hänet nimitettiin sitten ylimääräseksi professoriksi. Ailio oli Kansallismuseossa ja oli samalla kansanedustaja, hoiti silloin tällöin valtionarkeologin virkaa, mut hän ei hakenu sitä sillon, kun julistettiin haettavaksi [Hjalmar] Appelgren-Kivalon[28] jälkeen. Hän ilmeisesti ei välittäny siitä. Näiden kahden oli siis ihan poikki, ja sitten nuoremmassa vaiheessa niin [Helmer] Salmo[29] ja Kivikoski olivat kuin kissa ja koira. Ne eivät tervehtineet toisiaan, ne eivät puhutelleet toisiaan, eivät koskaan siteerannu toisen teoksia tai artikkeleita[30]. Se oli kun muuri heidän välissä, ja siinä oli kyllä osittain vanhaa kaunaa, mutta he hakivat yhdessä osastonjohtajan virkaa – esihistorian osaston virkaa, mutta kyllä se oli sitä ennen jo aivan poikki.
TS Lieneekö sitten ollu siihen mitään vaikutusta sillä, kun, ööö, Kivikoski oli Tallgrenin oppilas ja Tallgrenhan oli taas Salmon väitöskirjan vastaväittäjä eikä näy olleen mitenkään kovin suopea siinä?
CFM Juu, minä olin kyllä läsnä siinä väitöstilaisuudessa, ja minun täytyy kyllä sanoa Salmon väitöskirjalle[31], että sillä on kyllä pysyvä arvo, eikä sitä voida sanoa Kivikosken Auraflussgebietistä[32]. Siis Salmo käsittelee siellä aineiston, jota kukaan ei ollu käsitellyt ennen häntä, ja se muodostaa kokonaisuuden. Tietysti siinä on heikkouksia, esimerkiks huonoja määritelmiä ja puuttuvia määritelmiä ja muodostettu tyyppejä, tyyppiryhmiä, joita ei ehkä ole olemassakaan ihan noin objektiivisesti katsoen, mutta työsuorituksena ja kokonaisuutena pidän sitä hyvänä. Siinäkin oli se, että kummastako tulee osaston johtaja, ketä Tallgren siihen halusi, ja hän suosi aivan selvästi Kivikoskea. Myöhemmässä vaiheessa Tallgren oli kyllä vähän sellainen tunneihminen, että hänellä oli ei vain sympatioita vaan myöskin antipatioita. Sanotaan jopa, että hän olisi käyttäny siinä epäreiluja menetelmiä silloin, käynyt ministeriössä puhumassa ja tuollaista. Mä en tiedä, pitääkö se paikkansa.[33]
TS Niistä ei o mitään ton yksityiskohtasempaa tietoo tai yleiesti edes huhuina liikkeellä?
CFM No on kyllä olemassa, mut on tarpeetonta ottaa niitä ylös. Hän kyllä semmonen labiili. Hänhän oli ihan, ihan sitte loppuvuotenaan hän oli mielisairaalassa.[34] Erittäin herttainen henkilö ja kaikin puolin sympaattinen, mutta sitten hän oli labiili. Ja Salmo taas oli niinkun Äyräpää enemmän sellainen säännöllinen ja noin, mut sitten niiden kesken kans syntyi jonkinlainen välienrikko, Äyräpään ja Salmon. Mä en tiedä, mistä se johtui, mut se oli kans ihan poikki. Kyllä ne oli aika hyvät välit koko kolmekytluvun. Että tuollaista. Katsos, se on se, että tämmösessä pienessä laitoksessa ku Kansallismuseo oli siihen aikaan, siinä oli korkeintain viistoista, kakskymmentä akateemista loppututkintoa suorittanutta virkamiestä, pieni laitos ja erittäin kapea etenemistie, niin siinä syntyy tuollaista. Se ei koskenut vain esihistoriallista osastoo vaan se koski kaikkia osastoja. Esimerkiks [Uuno Taavi] Sirelius[35] ja Ailio olivat ku kissa ja koira ja Sirelius ja [Albert] Hämäläinen[36], ja siinä sitten väkisinkin muodostui kaksi piiriä.
TS Minkälainen sitten oli arkeologien suhde historiantutkijoihin?
CFM [Eino] Jutikkala[37] oli hyvin, hänellä oli laudatur arkeologiassa ja liikkui siellä paljon. [Lauri] Tudeer[38], hän oli numismaatikko, ja [Jalmari] Jaakkola[39] oli. Jaakkolan ja Tallgrenin välit olivat huonot. Heillähän oli pitkä polemiikki, tai tiedä, kuinka pitkä, mutta aika kiivas polemiikki sillon kun tuo Varhaishistoria oli ilmestynyt ja Tallgren arvioi sen Suomen Museossa, jaaha. Ja sitten Jaakkola vastasi. [Aarno] Maliniemi[40] oli kaikkien kanssa aina riidoissa. Hän oli sen luontonen, erittäin semmonen äkäinen.
Yliopiston kirjasto oli ihan samanlaisia suhteita, että oli erittäin riitaista niitten virkamiesten välillä ja muodostui, voi sanoo puolueita, ja sitten vielä, yliopiston kirjastossahan oli niin, että nuo vastakohdat kulkivat kielirajaa myöten. Siinä oli hyvin paljon ruotsinkielisiä virkamiehiä, ehkä jopa enemmistö, ja sitä riideltiin siellä. Sama oli Valtionarkisto, niin myöskin osittain kielirajoja myöten. Sitä en voi sanoa, että olisi ollut täällä Kansallismuseossa. Täällä nyt oli aika vähän ruotsinkielisiä virkamiehiä. Nordman nyt oli ennen kaikkea, mutta, mutta kyllä hän tuli toimeen kaikkien kanssa, minun tietääkseni.
TS Entä sitten tästä vähän myöhemmästä ajasta, kun, kun, kun Kivikoskesta tuli professori, miten Te luonnehtisitte Kivikosken suhdetta edeltäjiinsä, siis Tallgreniiin, Äyräpäähän?
CFM Hän oli erittäin sidottu Tallgreniin. Hän jumaloi häntä, oikeestaan voi sanoa, mutta hänen varsinainen opettajansa ei ollut Tallgren vaan se oli kyllä Alfred Hackman[41]. Mä olen kuullu hänen sanovan, että itse asiassa Hackman on jo kaikki selittänyt ja selvittänyt ja meidän tehtävämme on vain ainoastaan kirjoittaa se tai julkaista se. No tietysti tämä ei nyt pidä paikkaansa, sillä Kivikoskella on erittäin paljon omaa, mutta hänellä oli tämä suhtautuminen, ja hän ihannoi kyllä Hackmania myöskin, ja muistan silloin alkuaikoina, niin aina, jos oli jokin vähän visainen kysymys, niin hän meni Hackmanin luo kysymään tai soitti Hackmanille. Hackman kävi aika paljon museossa kyllä ihan kuolemaansa saakka, että Kivikoskelle hän on merkinnyt hyvin, hyvin paljon, ja jos katselee sitten Kivikosken tuotanto, mikä nyt koskee Suomen rautakautta, niin varsinkin silloin hänen väitöskirjassaan ja seuraavina vuosina, niin kyllä se on erittäin lähellä Hackmania. Tallgren, minä väittäisin, että Tallgren, vaikka hän oli erittäin tuottelias, niin ei siitä oikeastaan paljon jää enää. Ei voi sanoa, että olis muodostanut koulukuntaa sikäli, koska hän nyt aloitti ja koko hänen sydämensä oli Itä-Euroopan arkeologiassa, niin se mitä hän kirjoitti Suomesta, niin ne olivat hyvin suureksi osaksi kansantajuisia juttuja – niin Suomen muinaisuus[42] tietysti, kyllähän se on tietysti kokonaisuus. Ehkä se on väärin sanoa näin, ettei hänellä olisi ollut merkitystä. Kyllä hänellä tietysti oli, inspiroijana. Kyllä – kyllä mä olin väärässä, kun mä sanoin, ettei hän olisi ollut, mutta jo siitä alkaen, kun minä aloin opiskella, niin hän oli jo, ei voi sanoa hermosairas mutta erittäin labiili. Ajoittain hän oli sairaslomalla. Sattui joskus niin, että hän aloitti luentonsa ja sitten viidentoista minuutin kuluttua lopetti, että nyt hän ei voi enää. Itse hän kärsi siitä kyllä vahvasti.
TS Tallgrenilla näyttää vuosi kolmekymmentäkuus olleen melkosen tuottelias. Onko siihen sitt olemassa mitään erityistä selitystä? Muistatteko mitään?
CFM En tiedä mitään ulkonaista selitystä, mut minä tiedän muista henkilöistä ja tapauksista, että usein se on juuri labiilin mielentilan osoitus, että kirjottaa ihan noin kuumeisesti. Ei kai sitä nyt voi sanoa ihan noin konkreettisesti, että näin olisi, mutta juuri niinä vuosina suorastaan psykiatrisia vaikeuksia. Mutta ehkä se on niin, että jotta tuollaiset kirjoitukset syntyisivät, niin täytyy olla jonkinlainen sellainen labiili mielentila. Sehän koskee kirjailijoita kanssa, että jos kaikki on rauhallista ja kaikki on niin kuin ennen, niin ei sillon kirjoita – tuollasta nimittäin. Hänellä oli sillon kolkytluvun loppuvuosina sikäli vaikeuksia Eurasian kanssa, että hän ei saanu siihen muiden kirjotuksia vaan hänen oli pakko kirjottaa itse – tai hänellä oli ehkä puolivalmiita käsikirjotuksia, joita hän valmisti.
Hän esiintyi hyvin, hyvin noin jyrkästi natseja vastaan sanomalehtikirjoituksissa ja noin, mutta se on sittenkin vähän myöhemmin.[43] Hän oli jyrkkä antinatsisti kyllä koko ajan, mitä ei voi sanoa kaikista arkeologeista silloin. Hän oli ihan noin aktiivisesti.
TS Oliko muita arkeologeja, jotka jompaankumpaan suuntaan selvästi erottu siinä suhteessa?
CFM Salmo kyllä oli. Ei hänkään mihinkään järjestöön kuulunu, mutta sehän oli yleinen trendi silloin kolkytäluvulla, että tällaisissa piireissä suhtauduttiin sympatialla kansallissosialismiin. Esimerkiksi Salmon minä sanoisin oli varmasti. Leppäahosta en tiedä – ei hän ollut koskaan poliittisesti sitoutunut. Ei, ei – museossa ei kyllä koskaan nähty mitään univormuja. Se on kyllä varma. Luho oli varmasti – olisko hän ollut AKS:n jäsen. Se on mahdollista, mut ei hän koskaan käyttäny mitään pukua, mitään semmosta. Jouko Voionmaa oli sosiaalidemokraatti. Minä itsehän olin Svenska Folkpartiet, vaikken koskaan ollut aktiivinen siinä. Kyl se oli erittäin niinkun kirjava tämä populaatio, ja sama koskee myöskin vuotta kahdeksantoista. Nordman oli valkoisella puolella mukana – hän oli Tampereellakin – tuli Tanskasta varta vasten, mutta en tiedä onko kukaan muu osallistunut vuoden kahdeksantoista taisteluihin. En tiedä.[44]
TS Miten Te omana aikananne laitoksella halusitte toisaalta esimerkiks vanhemmilta arkeologeilta saamanne perinnön ja toisaalta taas uusien suuntausten näkyvän tai olevan esillä, esimerkiks new archaeology?
CFM Minun täytyy sanoo, että minä yritin kymmenen vuoden aikana perehtyä new archaeologyyn mutta en koskaan päässyt perille, mikä heidän varsinainen teema tai ohjelma oli. Olen lukenut Binfordin pääkirjoja ja ihan yksinkertaisest mun täytyy myöntää, että minä en saa päähäni, mitä hän oikein haluaa. Se on niin, että ehkä pitäisi olla jonkinlainen tuon amerikkalaisen arkeologian kasvatti, jotta ymmärtäis, mistä on kysymys. En tiedä. Tavallaan se on jonkinlaista antropologiaakin. Joku amerikkalainen arkeologi on sanonut, että ”archaeology is anthropology or nothing”, ja siihen minä kyllä en lainkaan yhdy. Minulla on tapana sanoa päinvastoin, että ”archaeology is archaeology is archaeology”. Se on ihan oma tiede, ja mikäli sen haluaa johonkin lukuun tai ryhmään lukea, niin se on historia. Se on historiallinen tiede. Koko sen maailma on historiallinen, haluaa tietää, mitä oikein on tapahtunut, vaikka se ei tapahtumista meille voi sanoa mitään, mutta se on se miten oikein on ollut. [Leopold] Ranken[45] vanha sanonta – historia on ”wie es eigentlich gewesen” – miten se oikein oli. Täytyy muistaa, että tämä sanonta johtuu siitä, että historialla siihen saakka oli vain roomalaiset tarinat, se oli Tacitus[46] ja Livius[47] ja nämä, ja tämä on siitä sanonta, että hän tutki, mitenkä se todella oli. Se on perimmäinen tehtävä, ja tämä koskee arkeologiaa myöskin. Tietysti voi lähestyä probleemoja ja etsiä kysymyksiä millä tavalla tahansa, kunhan se on pääasia, että se on siinä mielessä positivistinen, että se etsii, haluaa tietää, miten oikein on ollut, niinkun luonnontieteilijä myöskin haluaa tietää, mikä on totuus, ja sitten on yhdentekevää, mitenkä sitä kysymystä lähestyy, kunhan se vain pyrkii jotain uutta saamaan aikaan, mutta ei pidä silti uskoa, että voidaan induktiivisesti rakennella pyramidia – niin kuin ehkä nämä, nämä vanhemmat vielä uskoivat. Sitä arkeologia ei pysty tekemään.
TS Kuinka merkittävinä Te pidätte typologioita ja typologista tutkimusta?
CFM Jokainen havainto edellyttää, että on jonkinlainen skeema, johon sen sijoittaa, ja typologia on yksi niistä. Kronologinen skeema on yksi, että täytyy olla tuollainen sanoisiko havaintomaailma tai ruudukko, johon havainnot sijoitetaan. [Oscar] Monteliuksen[48] suuhun on pantu yhtä ja toista, ja muun muassa juuri Nordman kirjottaa siitä ja jyrkästi vastustaa Monteliuksen typologiaa, joka sanoo, että esineillä on muka omaa kasvuvoima tai kehitysvoima. No ei Montelius koskaan sitä tarkoittanut, vaan kyllä hän sanoo nimenomaan, että se on ihmismielessä, kun tuo pakko on. Siis esineiden kehitys toinen toisistaan johtuu siitä, että ihmisaivot ovat sen luontoisia, että luo niitä näin tällä lailla, mutta kyllä on sanontoja usein arkeologiassa niin kuin tekijä luulisi, että esineissä on jonkinlainen oma kasvukyky. Jokainen myöntää, että se ei pidä paikkaansa, mutta juuri typologia siinä mielessä, että, että on pakko ryhmitellä esineitä jollain tavoin, niin siinä mielessä kyllä hyväksyn sen. Vaikka Kivikoski ei kutsunut itseään typologiksi, niin kylhän se on typologiaa, kun hän ryhmitteli esineitä eri ryhmiin, vaikka ei ehkä sitten johda niitä toinen toisistaan vaan sanoo, että tämä piirre tulee sieltä, ja se on diffusionisti, mutta typologia siinä mielessä, että tunnetaan tyypit, on aivan välttämätön, samalla lailla kuin on aivan tarpeellista, että meillä on ajallisia kategorioita eli periodeja – siis lokeroita, mihin me panemme ilmiöt. Muuten emme hallitse aineistoa ja havaintojamme. Ja myöskin näiden kahden, esineistön ja kronologian yhdistäminen on välttämätöntä eli toisin sanoen kulttuurikäsitteen käyttöönotto. Minä olen kirjottanu myöskin siitä, että se on aivan välttämätön arkeologiassa, kutsukoon sitä miksikä tahansa, niin tuollaisia kokonaisuuksia täytyy olla, jotta me voisimme hallita ajatuksiamme ja aineistoamme. Sitten on aivan toinen asia, mitä nämä kulttuurit ovat. Me emme voi yhtyä siihen Gustaf Kossinnan[49] teoriaan, että kulttuuri on kansa. Sen ei tarvitse olla sitä. Se voi olla yhtä hyvin jotain muuta, esimerkiksi taloudellinen struktuuri tai uskonto tai mitä tahansa, mutta että näitä struktuureja on olemassa, se minusta on – tai että me luomme näitä struktuureja, niin se on aivan välttämätöntä. Sitten vielähän voi mennä vielä pitemmälle kuin Kossinna. Kossinnahan oli alun perin kielentutkija, ja – ei kai se ole hänen ajatuksensa, se on kai Hegel, joka sanoo, että kansa edellyttää yhteistä kieltä[50], ja se merkitsee sitä, että kieli, kansa ja kulttuuri ovat samaa, ja siihen minä en yhdy, vaan kieli on yksi kulttuuritekijä, yksi ilmiö, mutta ehkä, sanotaan, korujen muoto on toinen. Tietysti kieli on erittäin tärkeä, mutta kuitenkin, että se ei ole primäärinen – mut ne on niin komplisoituja asioita, että niitä ei voi sanoo muutamassa lauseessa.
TS Oliko Teillä jonkinlaista tavotetta muuttaa jotain yliopistollisessa arkeologian opetuksessa siinä vaiheessa, ku Te alotitte professorina?
CFM Minähän muutin nimen. Se oli alun perin, ku se perustettiin, niin Suomen ja Pohjosmaiden arkeologia, ja Kivikoski muutti sen Suomen ja Skandinavian, koska Suomihan kuuluu Pohjosmaihin, niin sitä ei voi panna vastakohdaksi, ja minä yksinkertasesti muutin sen arkeologiaksi ja määrittelin sen sitten vielä niin, että se koskee Suomen, sen naapurialueiden Euroopan arkeologiaa ja esihistoriaa, esihistoriaksi määrittelin sen, että tässä aineessa siis käsitellään vain esihistoriallista aikaa. Arkeologiahan voi olla keskiaikaa myöskin. Se ei kuulu tähän oppituoliin – mutta en minä voi sanoa, että, että nyt oikeestaan olisin muuttanu sitä. Päinvastoin kun Kivikoski minä pidin kyllä luentoja aina sillon tällön, sanotaan kolmen tai neljän vuoden väliajoin arkeologian metodista, mutta sitä ei Kivikoski juuri käsitellyt, mutta se oli vasta sen jälkeen, kun oli ilmestynyt näitä teoksia, jotka olivat pohjana vähän, tämmösen [David L.] Clarken[51] esimerkiksi, selvitys hänen kannaltaan, mikä arkeologia on, teoriasta[52], ja minä panin sen sillon myöskin, kurssikirjaks. Minä vähensin kyllä jyrkästi tätä skandinaavista kirjallisuutta. Siinä oli ennen noita erittäin raskaita skandinaavisia, varsinki ruotsalaisia teoksia, ja minä panin niiden tilalle enemmän koko Eurooppaa koskevaa, mutta ei tämä ole mitenkään semmonen radikaalinen muutos, vaan se on nyt se, että ilmesty uusia teoksia, täyty ottaa mukaan. Vielä kolmekytäluvulla niin ei ollut olemassa niin paljo sellasta, mitä saattoi panna tenttivaatimuksiin, varsinki kun opiskelijat eivät osanneet muuta kuin suomea ja ruotsia ja saksaa. Esimerkiksi englantia ei voinu panna eikä ranskaa. Se rajotti aika paljon.
Lopuksi keskustelu kääntyi arkeologian aatehistorialliseen kehitykseen.
CFM Minä sanoisin, että enemmän ku missään muualla meillä on käsitelty sellaista kysymystä kuin Suomen kansan alkuperää, ja se johtuu ihan siitä, että, että se on ollut yleisessä kiinnostuksessa niin aivan keskeinen kysymys, että mitenkä tämä kansa on muodostunut tai pysynyt. Sehän on ollut kielitieteen ja historian, jota kukaan ei ole uskaltanut sanoa vastaan, että se on tullut tiettynä aikana enemmän tai vähemmän valmiina kansana tänne ja että täällä sitä ennen olisi ollut jotain, jotain muuta, vähän eri tavoin, mitä täällä oli ennen. Jos haluaa kuvata Suomen arkeologian kehitystä, niin voi sanoa, että se alkoi – jos nyt aloitamme Yrjö Koskisesta[53] – siitä se tuli seitsemänsataaluvulla – kyllä kait se oli hunneista ku se alkoi neljäsataaluvulla semmonen dominoilmiö.[54] Kun hunnit tuli Etelä-Venäjälle, ne työnsi jotain kansaa eteenpäin, se työnsi taas toista kansaa ja niin edespäin sitten se merkitsi, että suomen kieli ja suomalaiset tulivat Suomeen, ja tuo ajatus, että he ovat tulleet sieltä idästä, siis valmiina kansana ihan noin jopa heimoina, se eli sanosin ihan [J. R.] Aspelinia[55] myöten, vaikka hänelle sitten tuli tämä, että ne tulivat [M. A.] Castrénin[56] teorian mukaan Aasiasta alun perin, Altaista.[57] Juuri tuo suomalais-ugrilainen kantakansa ja kuinka se jakaantui, niin se oli myöskin arkeologeille jumalansanaa. Ei mitään muita voitu ajatellakaan ihan viiskytluvulle saakka. Väittäisin, että vasta nyt viime vuosina, seiskytluvulla tästä uskallettiin hiukan poiketa, ja kyllä luultavasti vielä useimmat ugristit uskovat alkukansaan, suomalais-ugrilaiseen alkukansaan, mutta on ollu myöskin niitä, jotka kokonaan kieltävät sen olemassaolon, ja se ei ole aivan uusi ajatus, vaan esimerkiks Ailio oli yksi niistä. Se taas liittyy hänen sosialistiseen maailmankatsomukseen, että kansat eivät synny sillä lailla, että joku tulee, siis matkustaa, joku kansa matkustaa, vaan se on historiallisen tapahtuman tulos. Minä olen lausunut sen niin, että kaikki kansat ovat syntyneet sillä alueella, missä he nyt asuvat, että ei ole olemassa mitään sellasta, että kansa vaeltaa alueelta toiselle, vaan ne syntyvät eri aineksista. Tuon Tallgren sanoo aika hyvin tässä, tässä kirjoituksessa Ethnogenesis eli ajatuksia kansakunnan synnystä[58], mut hän ei itse sitten noudata sitä ajatusta vaan puhuu kuitenkin siitä, että Suomen heimo tai Suomen esiheimot ovat vaeltaneet sieltä idästä Viroon ja sitten lopulta Virosta Suomeen sen sijaan, että olisi noudattanut omaa teoriaansa, että kansat eivät vaella vaan ne syntyvät eri aineksista, niinkun hän sanoo ihan tässä Ethnogenesis-kirjotuksessaan.[59] Minä olen ihan väitöskirjastani alkaen uskaltanut esittää tämän, että ei voida puhua Suomen kansasta ennen kun he ovat tässä, ja se on muodostunut yksilöistä. Se on ollu minun ajatukseni, eikä, en minä tiedä, onks se yleensä hyväksytty teoria, mutta minusta tuntuu, että se on aika hyvin menny perille tämä ajatus.
[Nauhoitus keskeytettynä: Kahdeksankymmenluvun alussa oli Tvärminnessä seminaari[60], ja] mennessäni sinne minä vielä luulin, että Unto Salo[61], joka on kirjottanu väitöskirjansa juuri suomalaisten muutosta Suomeen, siis Suomen roomalaisesta rautakaudesta[62], että hän olisi esittänyt tän vanhan teorian ja sitten minä olisin polemisoinut sitä vastaan, ja suureksi hämmästyksekseni hän esitti ihan samaa. Siitä ei tullut mitään keskustelua, ja sama koski myöskin muita, esimerkiksi filologeja ja näitä. Ei siin oikeestaan kukaan sanonu vastaan eikä siitä paljoo kirjotettu sen jälkeen. Jopa voi sanoa, että suomalais-ugrilaisessa kielitieteessä on osittain uusia tuulia, että kielletään, että olisi kysymys alkukansasta, joka on haljennut aina uusiin osiin, ja sehän on erittäin semmonen teoreettinen kuva tuo.
———
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arkeologian dosentti, joka on tutkinut erityisesti suomalaisen arkeologian historiaa.
Lähteet:
Arkistolähteet
Kansalliskirjasto
KK Coll. 230 A. M. Tallgrenin kirjekokoelma
Kirjallisuus ja internet
Aikalaiskirja. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 1941. Otava, Helsinki.
Autio, Veli-Matti, 1999/2017. Ailio, Julius. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/649. Luettu 1.2.2024.
Baudou, Evert, 2012. Oscar Montelius. Om tidens återkomst och kulturens vandringar. Kungliga Vitterhets Historie och Antikvitets-Akademien & Atlantis, Stockholm.
Castrén, Matthias Alexander, 2017. Archaeologica et historica. Universitaria (toim. Timo Salminen). Manuscripta Castreniana, Realia I. Finno-Ugrian Society, Helsinki. Internet: https://sgr.fi/manuscripta/items/show/878.
Childe, V. Gordon, 1954. Människan skapar sig själv. Gebers, Uppsala.
Clarke, David L., 1968. Analytical Archaeology. Methuen, PAIKKA.
Edgren, Helena, 2006/2016. Nordman, Carl Axel. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8171. Luettu 1.2.2024.
Edgren, Torsten, 2004. Meinander, Carl Fredrik. Minnesrunor, https://minnesrunor.fi/minnesrunor/view-165974-4105. Luettu 25.3.2024.
Edgren, Torsten, 2005/2016. Meinander, Carl Fredrik. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7062. Luettu 31.1.2024.
Edgren, Torsten, 2013. Carl Fredrik Meinander, Arkeolog med perspektiv. Museiverkets publikationer 1. S. l.
Etu-Sihvola, Heli, 2019. Arkeologian professori Unto Salo (1928–2019). Kalmistopiiri 9.12.2019, https://kalmistopiiri.fi/2019/12/09/arkeologian-professori-unto-salo-1928-2019/. Luettu 7.2.2024.
Forsman, Yrjö Sakari, 1862. Tiedot Suomen-suwun muinaisuudesta. J. C. Frenckell ja Poika, Helsinki.
Grünert, Heinz, 2002. Gustaf Kossinna (1858–1931). Vom Germanisten zum Prähistoriker. Ein Wissenschaftler im Kaiserreich und in der Weimarer Republik. Marie Leidorf, Rahden/Westf.
Harri Moora 2.III.1900–2.V.1968. Studia archaeologica in memoriam Harri Moora: 5–10. Valgus, Tallinn 1970.
Heininen, Simo, 2005. Maliniemi, Aarno. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3005. Luettu 1.2.2024.
Helsingin Sanomat 27.3.1991 (Jouko Voionmaa), https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000003055946.html. Luettu 31.1.2024.
Helsingin yliopisto. Ohjelmat 1938–1945. Helsingin yliopisto.
Huurre, Matti, 2001/2016. Pälsi, Sakari. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4835. Luettu 1.2.2024.
Huurre, Matti, 2003. Appelgren-Kivalo, Hjalmar. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/5848. Luettu 1.2.2024.
Huurre, Matti, 2005a. Kivikoski, Ella. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7001. Luettu 31.1.2024.
Huurre, Matti, 2005b. Luho, Ville. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8538. Luettu 31.1.2024.
Huurre, Matti, 2007. Äyräpää, Aarne. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7047. Luettu 31.1.2024.
Immonen, Visa, 2016. 2/1917–1972. Tutkimuksen ja hallinnon ristiaallokossa. Museoviraston julkaisuja 3. Helsinki.
Jutikkala, Eino, 1998. Jaakkola, Jalmari. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/6992. Luettu 1.2.2024.
Kaarninen, Pekka, 2001. Voionmaa, Väinö. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/680. Luettu 1.2.2024.
Kivikoski, Ella, 1939. Die Eisenzeit im Auraflussgebiet. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XLIII. Helsinki.
Kivikoski, Ella, 1943. Alfred Hackman Finskt Museum XLIX (1942): 1–7.
Kivikoski, Ella, 1957. Jorma Leppäaho. Suomen Museo LXIV (1957): 5–8.
Kivikoski, Ella, 1960. Tehty työ elää. A. M. Tallgren 1885–1945. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Kivikoski, Ella, 1968. Harri Moora. Suomen Museo 75 (1968): 104–105.
Kivikoski, Ella, 1973. Die Eisenzeit Finnlands. Bildwerk und Text. Neuausgabe. Weilin + Göös, Helsinki.
Kostiainen, Auvo, 2000/2017. Tokoi, Oskari. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/241. Luettu 1.2.2024.
Kuka kukin oli. Who was who in Finland. Henkilötietoja 1900-luvulla kuolleista julkisuuden suomalaisista. Otava, Helsinki.
Lang, Valter, 2002. Harri Moora teadlase ja ühiskonnategelasena. Teoksessa Moora, Harri, Meie rahvuskultuuri küsimusi: 517–533. Ilmamaa, Tartu.
Lehtonen, Juhani U. E., 1998. Sirelius, Uuno Taavi. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3633. Luettu 1.2.2024.
Lehtonen, Juhani U. E., 2000. Hämäläinen, Albert. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/6989. Luettu 1.2.2024.
Meinander, C. F., 1954. Die Bronzezeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 54. Helsinki.
Meinander, C. F., 1974. Helmer Salmo. Suomen Museo 81 (1974): 147–148.
Meinander, C. F., 1982. Ville Luho. Suomen Museo 89 (1982): 97–100.
Meinander, C. F., 1991. Carl Axel Nordman. SLS Levnadsteckningar 11, Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland 569. Helsingfors.
Metsola, Mirja & Relas, Jukka (toim.). Sakari Pälsi, elämä ja työt. Into, Helsinki.
Mäkinen, Ilkka, 2007. Tudeer, Lauri Oskar Theodor. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8532. Luettu 1.2.2024.
Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka, 1998. Historian suursanakirja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.
Nisbet, H. B., 2006. Herder: kansakunta historiassa. S. Ollitervo & K. Immonen (toim.), Herder, Suomi, Eurooppa: 90–113. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1060. Helsinki.
Oxford Reference: David Leonard Clarke, https://www.oxfordreference.com/display/10.1093/oi/authority.20110803095615314. Luettu 7.3.2024.
Pälsi, Sakari, 1915. Riukjärven ja Piiskunsalmen kivikautiset asuinpaikat Kaukolassa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXVIII. Helsinki.
Sainio, Venla, 2000. Yrjö-Koskinen, Georg Zacharias. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3696. Luettu 7.2.2024.
Salminen, Tapani, 2002/2023. Castrén, Matthias Alexander. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3164. Luettu 7.2.2024.
Salminen, Timo, 1990. Oppihistoriaa. C. F. Meinanderin haastattelu I. Fiba 4/1990 [ei sivunumerointia].
Salminen, Timo, 1991. Lisää oppihistoriaa. C. F. Meinanderin haastattelu II. Fiba 1/1991: 20–25.
Salminen, Timo, 1993. Suomalaisuuden asialla. Muinaistieteen yliopisto-opetuksen syntyvaiheet 1877–1923. Helsinki Papers in Archaeology 6.
Salminen, Timo, 2001. Tallgren, Aarne Michaël. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/6461. Luettu 31.1.2024.
Salminen, Timo, 2001/2022. Aspelin, Johan Reinhold. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3124. Luettu 7.2.2024.
Salminen, Timo, 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950. SMYA 122. Helsinki.
Salminen, Timo, 2022. A. M. Tallgrenin julkaistut kirjoitukset. Bibliografia. Kalmistopiiri, https://kalmistopiiri.fi/a-m-tallgrenin-julkaistut-kirjoitukset/, 29.12.2022. Luettu 7.2.2024.
Salminen, Timo, 2023. Establishing academic education in archaeology in Helsinki between 1876–1923: Defining aims and ideologies. Celebrating 100 Years of Archaeology at the University of Helsinki, Past, Present, and Future. Iskos 27: 10–33. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Salmo, Helmer, 1938. Die Waffen der Merowingerzeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XLII.1. Helsinki.
Salo, Unto, 1968. Die frührömische Zeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 67. Helsinki.
Silver, Minna & Uino, Pirjo (toim.), 2020. Tiedenainen peilissä. Arkeologian professori Ella Kivikosken elämä ja tutkimuskentät. Sigillum, Turku.
Silver, Minna & Uino, Pirjo, 2023. Professor Ella Kivikoski’s groundbreaking archaeological path. Celebrating 100 Years of Archaeology at the University of Helsinki, Past, Present, and Future. Iskos 27: 34–53. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Suomen väestön esihistorialliset juuret. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 131. Suomen Tiedeseura, Helsinki.
Tallgren, A. M., 1931. Suomen muinaisuus. Suomen historia I. WSOY, Porvoo – Helsinki.
Tallgren, A. M., 1936a. Geschichte der antiquarischen Forschung in Finnland. Eurasia Septentrionalis Antiqua X: 199–261.
Tallgren, A. M., 1936b. Sur la méthode de l’archéologie préhistorique. Eurasia Septentrionalis Antiqua X: 16–24.
Tallgren, A. M., 1939. ”Ethnogenesis” eli ajatuksia kansakuntain synnystä. Historian aitta IX: 40–50.
Talvio, Tuukka, 1991. Jouko Voionmaa. Suomen Museo 98 (1991): 157–159.
Tiitta, Allan & Kostet, Juhani, 2023. 3/. 1972–2003. Kulttuuriperintöala yhteiskunnan muutoksessa. Museoviraston julkaisuja 4. S. l.
Tommila, Päiviö, 2004/2015. Jutikkala, Eino. Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7054. Luettu 1.2.2024.
Trigger, Bruce G., 1980. Gordon Childe, Revolutions in archaeology. Thames & Hudson, London.
Vierhaus, Rudolf, 2023. Leopold von Ranke. Britannica, https://www.britannica.com/biography/Leopold-von-Ranke (17.12.2023). Luettu 7.2.2024.
Trigger, Bruce G. A History of Archaeological Thought. 2nd Edition. Cambridge University Press.
Äyräpää, Aarne, 1943. Alfred Hackman. Suomen Museo XLIX (1942): 1–11.
————————————————————————————————————
[1] Julkaistuna Salminen, Timo 1993.
[2] Salminen, Timo 1990; 1991.
[3] Edgren,T. 2004, https://minnesrunor.fi/minnesrunor/view-165974-4105; Edgren, T. 2005/2016, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7062; Edgren, T. 2013; Silver 2023.
[4] Aarne Elias Äyräpää (1887–1971) oli erityisesti kivikaudentutkija, Helsingin yliopiston dosentti 1933–1938 ja esihistoriallisen arkeologian henkilökohtainen ylimääräinen professori 1938–1954, Suomen ja Pohjoismaiden arkeologian vt. varsinainen professori 1945–1948. Huurre 2007, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7047; Salminen, Timo 2023: 28–29.
[5] Aarne Michaël Tallgren (1885–1945) oli etenkin pronssikauden ja Itä-Euroopan esihistorian tutkija, Tarton yliopiston Viron ja Pohjoismaiden arkeologian professori 1920–1923, Helsingin yliopiston arkeologian dosentti 1919–1923, Suomen ja Pohjoismaiden arkeologian professori 1923–1945. Kivikoski 1960; Salminen, Timo 2001, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/6461; Salminen, Timo 2023: 26–27.
[6] Silloinkin Äyräpään luennot käsittelivät kivikausiaiheita mutta syksystä1939 lähtien myös käytännöllisen museotyön kysymyksiä. Helsingin yliopiston ohjelmat 1938–1945.
[7] Ella Margareta Kivikoski (1901–1990) oli lähinnä rautakaudentutkija, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden arkeologian dosentti 1941–1948, professori (v:sta 1968 Suomen ja Skandinavian arkeologian) 1948–1969. Huurre 2005a, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7001; Silver & Uino (toim.) 2020; Silver & Uino 2023.
[8] Harri Moora (1900–1968) oli virolainen arkeologi, pääasiassa rautakaudentutkija, Tarton yliopiston Viron ja Pohjoismaiden arkeologian vt. professori 1930–1938, varsinainen professori 1938–1950, Viron SNT:n tiedeakatemian historian instituutin arkeologian sektorin johtaja 1950–1968. Kivikoski 1968; Harri Moora 2.III.1900–2.V.1968; Lang 2002.
[9] Wilhelm Bernhard (Ville) Luho (e Klén, 1911–1982) oli erityisesti kivikaudentutkija, joka toimi Muinaistieteellisen toimikunnan ja Museoviraston eri viroissa 1946–1976, Turun yliopiston arkeologian opettaja 1957–1958, dosentti 1958–1965, Helsingin yliopiston esihistoriallisen arkeologian dosentti 1964–1978. Meinander 1982; Huurre 2005b, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8538.
[10] Jouko Voionmaa (1912–1991) oli arkeologi ja numismaatikko, Muinaistieteellisen toimikunnan rahakammion intendentti ja Museoviraston toimistopäällikkö. Hänen isänsä oli professori Väinö Voionmaa (1869–1947). Talvio 1991; Helsingin Sanomat 27.3.1991, https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000003055946.html.
[11] Jorma Leppäaho (1907–1957) oli arkeologi ja Muinaistieteellisen toimikunnan intendentti, joka tutki erityisesti rautakautisia aseita. Kivikoski 1957.
[12] Meinander 1954.
[13] Lewis Binford (1931–2011) oli amerikkalainen arkeologi, joka tunnetaan ns. prosessuaalisen eli uuden arkeologian kehittäjänä. Se piti arkeologiaa antropologian haarana ja pyrki löytämään lainalaisuuksia. Kulttuurin muutokset selitettiin sopeutumisella luonnonympäristön muutoksiin kulttuurihistoriallisessa arkeologiassa yleisesti selityksenä käytetyn diffuusion asemesta. Trigger 2006: 393–394.
[14] Sakari Lemmitty Pälsi (1882–1965) oli arkeologi ja kansatieteilijä, viimeksi Muinaistieteellisen toimikunnan arkeologisen osaston johtaja, sekä kirjailija. Hän teki pitkiä tutkimusmatkoja mm. Siperiaan ja Mongoliaan. Huurre 2001/2016, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4835; Metsola & Relas (toim.) 2017.
[15] Pälsi 1915.
[16] Julius Edvard Ailio (e Ax, 1872–1933) oli arkeologi, geologi ja kansatieteilijä, erityisesti kivikaudentutkija, mm. Muinaistieteellisen toimikunnan arkeologisen osaston johtaja 1920–1933, Helsingin yliopiston muinaistieteen dosentti 1910–1926, Suomen ja Pohjoismaiden arkeologian vt. professori 1921 ja 1923, kansanedustaja (sd) 1919–1922 ja 1924–1924, senaattori ja senaatin siviilitoimituskunnan apulaispäällikkö 1917 ja opetusministeri 1926–1927. Autio 1999/2017, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/649.
[17] Vere Gordon Childe (1892–1957) oli australialaissyntyinen brittiläinen arkeologi, mm. Edinburghin yliopiston arkeologian professori 1927–1946, joka 1930-luvulta alkaen pyrki tulkitsemaan arkeologista aineistoa marxilaisen kehyksen kautta. Trigger 1980.
[18] Carl Axel Nordman (1892–1972) oli arkeologi, alkuaan kivikaudentutkija, sittemmin numismaatikko ja taidehistorioitsija, viimeksi valtionarkeologi 1936–1959, Helsingin yliopiston esihistoriallisen arkeologian dosentti 1921–1933, vt. Suomen ja Pohjoismaiden arkeologian vt. professori kevätlukukaudella 1922. Meinander 1991: 68; Edgren, H. 2006/2016, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8171.
[19] Tosiasiassa 1932, jolloin hän luennoi Edinburghissa ja vieraili Lontoossa ja Cambridgessä. Salminen, Timo 2014: 220–222.
[20] Childe 1954.
[21] Childen teoksia ei ole käännetty suomeksi.
[22] Meinander tarkoittaa tässä vieraita kieliä suomen ja ruotsin lisäksi. Äyräpää luki kuitenkin jonkin verran myös englantia. KK Coll. 230, Aarne Europaeuksen kirje A. M. Tallgrenille 15.–17.3.1908.
[23] Museoviraston muuttaessa Kansallismuseosta Nervanderinkatu 13:n toimitaloonsa 1973 myös yliopiston arkeologian laitos muutti mukana. Sidos viraston ja laitoksen välillä säilyi vuoteen 1989, jolloin laitos muutti Meritullinkatu 1:een. Tiitta & Kostet 2023: 100–101, jossa tosin arkeologian laitoksen muutto pois viraston yhteydestä ajoitetaan virheellisesti 1980-luvun puoliväliin. Meinander ei ilmeisesti koskaan käynyt Meritullinkadun laitoksella eikä hyväksynyt muuttoa erilleen.
[24] A. M. Tallgren oli Muinaistieteellisen toimikunnan lisäjäsen 1928–1945. Kuka kukin oli 1961: 511.
[25] Professuurin perustamisesta ja täyttämisestä, Salminen, Timo 1993; 2023: 16–21.
[26] Oskari Tokoi (1873–1963) oli sosiaalidemokraattien kansanedustaja 1906–1914 ja 1917, senaatin talousosaston varapuheenjohtaja 1917, kansanvaltuuskunnan jäsen 1918, sittemmin toimittaja Yhdysvalloissa. Kostiainen 2000/2017, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/241.
[27] Väinö Voionmaa (e Wallin, 1869–1947) oli historiantutkija, erityisesti keskiajan tutkija, Pohjoismaiden historian ylimääräinen professori Helsingin yliopistossa 1918–1936, kansanedustaja (sd) 1919–1947, senaattori ja senaatin kulkulaitostoimituskunnan päällikkö 1917, ulkoasiainministeri 1926–1927, kauppa- ja teollisuusministeri 1937–1939. Kaarninen 2001, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/680.
[28] Otto Hjalmar Appelgren-Kivalo (1853–1937) oli arkeologi, erityisesti rautakaudentutkija, ja toimi valtionarkeologina 1915–1926. Huurre 2003, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/5848.
[29] Helmer Fritiof Salmo (e Salonen, 1903–1973) oli arkeologi, rautakaudentutkija, Muinaistieteellisen toimikunnan esihistoriallisen osaston johtaja 1948–1970. Meinander 1974.
[30] Tämä ei pidä paikkaansa. Ella Kivikoski viittaa Salmon tutkimuksiin ainakin väitöskirjassaan ja rautakauden kuvastossaan. Salmo puolestaan ei julkaissut mitään tieteellistä eikä juuri muutakaan enää 1950-luvun jälkeen. Kivikoski 1939: 264–265; 1973: 74–81.
[31] Salmo 1938.
[32] Kivikoski 1939.
[33] Kivikoski nimitettiin Muinaistieteellisen toimikunnan esihistoriallisen osaston johtajaksi 1947. Meinanderilla on tässä muistivirhe, että Tallgren olisi pyrkinyt vaikuttamaan osastonjohtajan nimitykseen, sillä Kivikosken edeltäjä Sakari Pälsi jäi eläkkeelle vasta 1946, jolloin Tallgren ei enää ollut elossa. Salmosta tuli osastonjohtaja Kivikosken siirryttyä professoriksi 1948. Huurre 2005a, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7001; Huurre 2001/2016, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4835. Meinander 1974.
[34] Tälle muistikuvalle ei ole vahvistusta. Tallgren oli sairaalassa syksystä 1944 kuolemaansa saakka huhtikuussa 1945. Hänen muistinsa ei toiminut ja yleistilansa oli muutoinkin huono, mutta kyseessä oli ilmeisesti tavallinen sairaala, jonne hänet vietiin alkuaan yleistä terveydentilan tutkimusta varten. Ella Kivikosken mukaan Tallgrenilla oli ”höggradig sclerosis, som också tagit på nerverna”. Salminen, Timo 2014: 282, 294. Nauhoituksen ulkopuolella Meinander sanoi Tallgrenin kuolleen nälkään, koska tämä ei suostunut ostamaan ruokaa mustan pörssin kauppiailta vaan yritti elää korttiannoksilla ja oli lisäksi kasvissyöjä.
[35] Uuno Taavi Sirelius (1872–1929) oli kansatieteilijä, Muinaistieteellisen toimikunnan kansatieteellisen osaston johtaja vuoteen 1921 ja Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori 1921–1929. Lehtonen 1998, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3633.
[36] Albert Hämäläinen (1881–1949) oli kansatieteilijä, Seurasaaren ulkomuseon intendentti 1924–1930 ja Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori 1930–1949. Lehtonen 2000, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/6989.
[37] Eino Kaarlo Ilmari Jutikkala (e Rinne, 1907–2006) oli historiantutkija, erityisesti taloushistorioitsija, Helsingin yliopiston Suomen historian professori 1954–1974. Tommila 2004/2015, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7054.
[38] Lauri Oskar Theodor Tudeer (1884–1955) oli numismaatikko, klassillisen filologian tutkija ja Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja 1933–1954 (vt. 1930–1933). Mäkinen 2007, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8532.
[39] Kaarle Jalmari Jaakkola (1885–1964) oli historiantutkija, erityisesti keskiajan tutkija, Helsingin yliopiston Suomen historian professori 1930–1954. Jutikkala 1998, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/6992.
[40] Aarno Henrik Maliniemi (e Malin, 1892–1972) oli historiantutkija, erityisesti keskiajan tutkija, Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori 1945–1960. Heininen 2005, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3005.
[41] Alfred Leopold Fredrik Hackman (1864–1942) oli arkeologi, rautakaudentutkija ja Muinaistieteellisen toimikunnan esihistoriallisen osaston intendentti, jolle myönnettiin professorin arvonimi 1925. Aikalaiskirja 1941: 156; Äyräpää 1943; Kivikoski 1943.
[42] Tallgren 1931.
[43] Tässäkin Meinanderilla on muistivirhe. Tallgrenin kannanotto natseja vastaan ei tapahtunut sanomalehdessä vaan artikkelissa Tallgren 1936b. Meinander lienee tässä ajatellut Tallgrenin 1930-luvun alkupuolella julkaisemia sanomalehtikirjoituksia kotimaista äärioikeistoa vastaan. Ks. näistä Salminen, Timo 2022, https://kalmistopiiri.fi/a-m-tallgrenin-julkaistut-kirjoitukset/.
[44] Muut arkeologit eivät osallistuneet sotaan, mutta sen sijaan kansatieteellisen osaston vs. amanuenssi Juho Lukkarinen oli mukana ja katosi sodan jälkeen. Immonen 2016: 72.
[45] Leopold Ranke, aateloituna von Ranke (1795–1886) oli saksalainen historiantutkija ja Berliinin yliopiston historian professori, joka tunnetaan erityisesti pyrkimyksestään lähdekritiikkiin ja objektiivisuuteen. Vierhaus 2023, https://www.britannica.com/biography/Leopold-von-Ranke.
[46] Publius Cornelius Tacitus (n. 55–120), roomalainen historioitsija ja poliitikko. Nenonen & Teerijoki 1998: 1114.
[47] Titus Livius (n. 50 eaa.–17 jaa.), roomalainen historioitsija. Nenonen & Teerijoki 1998: 945–946.
[48] Gustaf Oscar Augustin Montelius (1843–1921) oli ruotsalainen arkeologi, professori Kungliga Vitterhetsakademienissa ja lyhyen aikaa Ruotsin valtakunnanantikvaari. Hans Hildebrandin (1842–1913) ohella Montelius kehitti vertailevan typologisen tutkimusmetodin, johon arkeologinen tutkimus 1870-luvulta alkaen perustui. Baudou 2012.
[49] Gustaf Kossinna (1858–1931) oli saksalainen kielitieteilijä ja arkeologi, Berliinin yliopiston saksalaisen arkeologian ylimääräinen professori. Hän muotoili ns. asutusarkeologisen metodin, jossa arkeologiset kulttuurit tulkitaan kansoiksi. Grünert 2002.
[50] Tämän idean esitti Johann Gottfried Herder (1744–1803). Nisbet 2006: erit. 92.
[51] David Leonard Clarke (1937–1976) oli brittiläinen arkeologi ja ensimmäinen merkittävä eurooppalainen uuden arkeologian tai prosessualismin kehittäjä. Oxford Reference: David Leonard Clarke, https://www.oxfordreference.com/display/10.1093/oi/authority.20110803095615314.
[52] Clarke 1968.
[53] Georg Zacharias Forsman (Yrjö-Koskinen, kirjailijanimi Yrjö Koskinen 1831–1903) oli historiantutkija ja Aleksanterin yliopiston ensiksi yleisen ja sittemmin Suomen, Pohjoismaiden ja Venäjän historian professori, fennomaaninen poliitikko ja senaattori. Hän tutki myös esi- ja varhaishistoriaa. Sainio 2000, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3696.
[54] Forsman 1862.
[55] Johan Reinhold Aspelin (1842–1915) oli arkeologi, Aleksanterin yliopiston pohjoismaisen muinaistieteen henkilökohtainen ylimääräinen professori 1878–1885 ja sen jälkeen Suomen valtionarkeologi 1885–1915. Salminen, Timo 2001/2022, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3124; Salminen, Timo 2023: 22–24.
[56] Matthias Alexander Castrén (1813–1852) oli kielen- ja kulttuurintutkija, Aleksanterin yliopiston ensimmäinen suomen kielen professori 1851–1852. Hän teki vuosina 1841–1849 kaksi pitkää tutkimusmatkaa Venäjälle ja Siperiaan. Salminen, Tapani 2002/2023, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3164.
[57] Castrén esitti tämän alkukotiteorian esitelmässään Hvar låg det Finska folkets vagga? vuonna 1849. Castrén 2017: 110–124.
[58] Tallgren 1939.
[59] Tallgren muotoili tulkintansa suomalaisten tulosta Suomeen 1920-luvulla ja hylkäsi käsityksen vaeltavista kansoista vasta 1930-luvun puolivälissä. Silloinkin hän katsoi, että syrjäisten alueiden etnogeneesi on yksinkertaisempi, yhtenä poikkeuksena juuri suomalaisten synty. Tallgren 1931: 141–152; 1939: 40–45.
[60] Tvärminnen seminaarin esitelmät julkaistiin teoksessa Suomen väestön esihistorialliset juuret 1984.
[61] Unto Salo (1928–2019) oli arkeologi, rautakaudentutkija ja Turun yliopiston arkeologian professori 1972–1991. Etu-Sihvola 2019, https://kalmistopiiri.fi/2019/12/09/arkeologian-professori-unto-salo-1928-2019/.
[62] Salo 1968.
KALMISTOPIIRI 