Ampumatauti 1700-luvun Tervolassa

Kaisa Kyläkoski

Tervolassa ja muutamissa muissa pohjoisissa seurakunnissa merkittiin 1700-luvulla haudattujen listoihin kuolinsyyksi toisinaan skottsjuka eli ampumatauti. Suomeksi tautia kutsuttiin Tervolassa myös koskemaksi ja loukkaukseksi. Samasta asiasta puhuttiin toisaalla sanoilla ampumatauti, lento, lentotauti, lennos, lennostauti, lennatos, lennätys, letto, lättä ja lätti. Sekä ampuminen että lentäminen viittaavat taudin äkillisyyteen. Meillä on siitä harvinaisen yksityiskohtaiset tiedot, sillä kappalainen Gerhard Snellman kirjoitti ja painatti vuonna 1759 pienen kirjasen Beskrifning öfwer den i Kemi socken och Terwola capell gångbara skått-sjukan.

Kuoleman tilastot

Gerhard Snellman oli tullut Tervolaan kappalaiseksi loppuvuodesta 1747. Hän oli syntynyt Oulussa, jonka haudattujen listassa ampumatautia ei esiinny. Mahdollisesti Snellman kohtasi sanan ensimmäistä kertaa selaillessaan edeltäjiensä hautauskirjauksia. Erityisesti vuosi 1733 olisi ollut huomionarvoinen. Heinäkuusta 1733 huhtikuuhun 1734 oli 27 kappeliseurakunnassa kuolleelle merkitty kuolinsyyksi ”i skåttet”.

Merkintöjen tekijä lienee Johan Remahl, joka oli ollut Tervolan kappalaisena vuodesta 1700 ja pysynyt seurakunnassa läpi isonvihan. Hän oli käyttänyt ilmaisua ”i skått” ensimmäisen kerran kesällä 1703. Vuoden lopulla sama kuolinsyy on toisellakin vainajalla, mutta vuosina 1719, 1723 ja 1725 vastaavia merkintöjä oli vain yksi vuodessa. Tilanne paheni vuonna 1730, jolloin ampumatautiin kuoli heinäkuun lopulla kaksi aikuista sekä yksi lapsi ja vuoden lopulla toinen lapsi. Seuraavana vuonna uhreja oli kaksi ja vuonna 1732 yksi. Alle vuodessa kuolleen 27 ihmisen jälkeen kuolinsyytä käytettiin vuonna 1735 neljässä kirjauksessa, vuonna 1736 kolmessa kirjauksessa ja välivuoden jälkeen vuosina 1738 ja 1739 vain kerran kumpanakin. Jälleen seurasi välivuosi ja vuonna 1741 kuolinsyy esiintyy kahdesti.

Remahlin kuoltua tammikuussa 1742 kirjaukset ampumataudista päättyvät. Joko tautia ei tavattu, se ei tappanut tai seuraajansa käytti siitä toista sanaa. Snellman kohtasi kaksi vuotta seurakuntaan tulonsa jälkeen ensimmäisen vainajan, jolle hän ehkä perheenjäsenien avustuksella osasi merkitä edeltäjänsä käyttämän ilmaisun. Hän ei nähnyt vuosien 1733–1734 kaltaista epidemiaa, mutta tauti esiintyi kuolinsyynä useina vuosina: 1751, 1752, 1754 ja 1759.

Kirjasestaan käy ilmi, että seurakunnan hautauslistojen läpikäynnin lisäksi Snellman oli haastatellut paikallisia vanhuksia, joiden mukaan tauti oli tunnettu jo ennen 1690-luvun lopun nälkävuosia. Se oli kuitenkin ollut ennen harvinaisempi, kuten hautauslistatkin todistivat.

Snellman otti selvää myös tilanteesta Tervolan naapurustossa, jossa tauti oli lähes tuntematon. Rovaniemen ainoa ampumatautiin yhdistetty kuolema oli aivan Tervolan rajalta vuodelta 1752. Tauti oli harvinainen myös Simossa ja Torniossa. Kemin seurakunnassa esiintymiä oli enemmän, mutta ne keskittyivät Tervolan läheisyyteen.

Snellmanin ammushavainnot

Ampumatautiin kuoli ihmisten lisäksi ja vielä suuremmassa määrin eläimiä. Snellman totesi kirjoituksessaan, että tauti ei koskaan esiintynyt ainoastaan ihmisillä tai eläimillä vaan aina molemmilla samaan aikaan. Ihmiset saattoivat kuolla tautiin muutamassa tunnissa, mutta tavallisesti he sairastivat ennen kuolemaa 2–6 päivää, harvemmin kuitenkaan pidempään.

Snellman oli omien havaintojensa ja varmasti myös pitäjäläisiltään kuulemansa perusteella selvillä siitä, että tauti iski tyypillisesti kuivina ja kuumina kesinä ja oli epätavallisempi sateisina ja viileinä kesinä. Ampumataudin esiintyminen alkoi juhannuksen aikaan tai mätäkuun alussa ja saattoi jatkua toisinaan läpi talven, ainakin helmi-maaliskuulle.

Nämä piirteet sekä paiseiset oirekuvaukset sopivat hyvin pernaruttoon, jota kutsuttiin Tervolassa ampumataudiksi vielä 1800-luvun lopulla. Snellmanin kirjasessa ja hautauskirjauksissa on kuitenkin yksi erityinen piirre, jota pernaruton yhteydessä harvemmin mainitaan. Snellman nimittäin uskoi, että tauti tarttui ”myrkytetyn ilman” ja sairaisiin eläimiin koskemisen ohella konkreettisesti ammutusta nuolesta. Ajatus ei ollut omansa vaan osa kansantietoutta. Ruotsiksi nuolesta käytettiin sanaa skottpil ja suomeksi on tallennettu sana laukausnuali.

Snellman ei ollut tällaista koskaan onnistunut näkemään, mutta muiden kuvausten perusteella hän selitti ampumanuolen muistuttavan harjasta, joka oli punertava kahdesta päästä. Osumakohdan tarkkailu paljasti, oliko tauti kuolemaksi. Se ei nimittäin ollut väistämätön. Vuosina 1751 ja 1752 taudin oli Tervolassa saanut seitsemänkymmentä ihmistä, mutta vain viisi oli kuollut.

Lisäksi, jos nuolen nyppäsi heti irti, ei Snellmanin esityksen mukaan tautia saanut. Tämän onnistui tekemään 1730-luvulla jumalanpalveluksessa Kemin kirkossa istunut mies, joka oli tunnettuaan pistoksen reidessään toiminut nopeasti ja eli vielä 25 vuotta myöhemmin.

Ilmeisesti kirjastaan kirjoittaessaan Snellman oli alkanut kiinnittää huomiota pistoksen paikan ja elossa selviämisen välillä. Pohdittuaan teemaa julkisesti hän merkitsi jatkossa hautauslistaan ampumataudin tarkennuksena paikan, johon nuoli oli osunut. Valitettavasti yhden näistä merkinnöistä Snellman joutui tekemään vaimostaan Elisabet Röringistä. Tämä oli saanut osuman kasvoihinsa ja kuoli parissa päivässä juuri ennen joulua 1763.

Yhteys hyönteisiin

Snellmanin vaimon kuolemasta Inrikes Tidningariin kirjoittanut kertoi, että hautauksen tammikuun puolivälissä suorittanut pappi oli tilaisuudessa saanut ammusnuolen osuman käteensä. Myös torniolainen pariskunta, jonka jouluvieraana oli mies Tervolasta, sai osumat käsiinsä. He eivät kuitenkaan saaneet tautia, minkä kirjoittaja selitti sillä, että pistoskohdat poltettiin välittömästi. Esittämänsä tapaukset kirjoittaja selitti tarttuvaksi taudiksi, jota levittävä pieni ja näkymätön hyönteinen kulkee vaatteissa ja virkistyy päästyään lämpimään sisätilaan. Hän epäili, että kyseessä oli Furia Infernalis Linnaei.

Tämän eläimen oli kohdannut ja sittemmin nimennyt Carl Linnaeus. Hän oli saanut kasvikeräysretkellään 1720-luvulla käsivarteen saamastaan pistoksesta kuumeen. Koko käsivartensa turposi ja parantuminen vaati sen avaamista leikkauksella. Linnaeus tuskin oli nähnyt pistoksen aiheuttajaa, mutta hän kuvasi sen teoksessaan Systema Naturae (1758–59).

Snellman oli tietoinen kuvauksesta ja mainitsi sen tekstissään, mutta hän ei silti yhdistänyt kuvaamiaan ampumanuolia eläimiin. Niinpä kirjasensa sai Linneaukselta vuoden 1760 alussa halveksuvan tuhahduksen: ”edes talonpoika ei voisi kirjoittaa ja ajatella surkeammin”. Kolme päivää myöhemmin Linnaeus kuitenkin innostui uudelleen Furia Infernaliksen etsintään ja arveli, että Snellman voisi siinä auttaa.

Vuosia myöhemmin Linnaeus ei enää uskonut Furia Infernaliksen olemassaoloon, mutta se jäi mieliin. Christfrid Ganander kertoi vuonna 1788 ilmestyneessä opaskirjassaan, että Pohjan maalla kuin Ihmiset saavat loukkauxen eli Ruton nuolen ihoonsa, joka on kuolettawainen, niin he teräwällä weittellä ensin hakkaawat kipiätä paikkaa; ja sitten kohta tuores juusto, maolla maidosta juoxutettu päälle pannaan, johon se musta mato (furia infernalis) wetäyypi – ja Ihminen paranee.

Kuninkaallisen tiedeakatemian julkaisusarjassa toistettiin vielä vuonna 1795 Snellmanin esittämät tiedot, vaikka jo kaksi vuotta aiemmin oli Kemistä käsin todettu, etteivät tiedemiehet enää uskoneet ajatukseen pieneläimestä pernaruton levittäjänä. Ruotsalaisten lääkärien kokouksessa vuonna 1850 ampumanuolet esitettiin taikauskona eikä pernaruton yhteydessä puhuttu mahdollisuudesta tartuntaan minkäänlaisesta pistoksesta.

Välittivätkö hyönteiset pernaruttoa 1700-luvulla?

Pernarutto voi tarttua sekä hengitysteitse tai rikkoutuneen ihon kautta. Yksi tapa rikkoa iho on pistos ja nykytiedon perusteella pernaruton itiöt tai bakteerit voivat siirtyä joidenkin hyönteisten suuosissa. Näitä ovat paarmat, muutamat hyttyset, joita ei ainakaan enää tunneta Suomesta, ja Suomessakin esiintyvä pistokärpänen sekä raatokärpänen ja huonekärpänen. Voi siis olla mahdollista, että joku ihminen tai eläin on joskus saanut pernaruton hyönteiseltä.

Huomattavasti useammin tartunta on kuitenkin saatu sairaan eläimen läheisyydessä. Ihokosketuksella tarttunut pernarutto tuottaa tyypillisesti – sekä Snellmanin kuvauksen että modernien verkkosivustojen mukaan – ”paiseen” tai paukaman, jossa on keskellä pieni musta alue. Tämä on todennäköisin syy ajatukselle konkreettisesta laukausnuolesta. Se on sekoittunut sekä ajatukseen taikavoimalla välitetystä sairaudesta että todellisiin paarmanpuremiin.

———

Kaisa Kyläkoski tutkii sekä arjen että median historiaa, erityisesti 1700- ja 1800-luvuilla.

Lähteet ja kirjallisuus

Asiakirjat

Tervolan haudatut. HisKi-tietokanta. Suomen sukututkimusseura

Carl Linnaeus Kuninkaalliselle tiedeakatemialle 12.1.1760. Alvin (http://urn.kb.se/resolve?urn=urn:nbn:se:alvin:portal:record-227632)

Carl Linnaeus Kuninkaalliselle tiedeakatemialle 15.1.1760. Alvin (http://urn.kb.se/resolve?urn=urn:nbn:se:alvin:portal:record-227631)

Painetut julkaisut ja sanomalehtitekstit

Ganander, Christfrid. Eläinden tauti-kirja, : josa hewoisten, lehmäin, lammasten, ja muun pienen karjan ja rahwaan irujamen ja itikkain taudit ja parannuxet, lääkityxet ja koti-huusauxet löytään A–B–Ceen jälkeen sowitetun registerin johdatuxesta ja numeroin osotuxesta kirjahan: suomexi tulkitut ja monesta kirjasta, niinkuin myös korwa kuulosta ja wälistää, omasta koettelemuxesta waarin otetut ja kootut 1788.

Modeer, Adolph. Slägtet Dödskott (Furia). Kungliga Vetenskapsakademiens handlingar Jul-Sept 1795, 143–167

Snellmann, Gerhard. Beskrifning öfwer den i Kemi socken och Terwola capell gångbara skått-sjukan. 1759

Torneå, den 22 Januarii., Inrikes Tidningar 9.2.1764

Kemi Socken i Ulåborgs Län, Inrikes Tidningar 15.5.1793

”Svenska Läkare-Sällskapets allmänna sammankomst d. 1 Okt 1850”, Finlands allmänna tidning 11.10.1850

”Tervolassa vallitseva pernarutto”, Perä-Pohjolainen 24.7.1909

Kirjallisuus

Hulden, Lena. Uusien vektorivälitteisten tautien mahdollinen saapuminen Suomeen ilmastonmuutoksen ja ihmisten liikkuvuuden kylkiäisinä. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2021:16

Hästesko, F. A. Länsisuomalaiset tautien loitsut. Suomi. Kirjoituksia isänmaallisista aiheista 9:IV:I. 1910 & 1912

Klatt, Carl-Heinz. Smittsamma boskapssjukdomar – ett plägoris i 1700-talets Finland. Hippokrates 1997, 27–36

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Gerhard Snellman & Johan Remahl. Helsingin yliopisto 2005

Kyläkoski, Kaisa. Pernarutto 1700-luvun Suomessa. Kalmistopiiri 3.5.2023 https://kalmistopiiri.fi/2023/05/03/pernarutto-1700-luvun-suomessa/

Nikander, Gabriel. Boskapspesten i Österbotten på 1700-talet. Budkavlen 16. 1937, 1–13

Setälä, E. N. Sanojen elämästä. Tietoja ja tiedusteluja. Uusi Suomi 23.9.1928

Vanhan kirjasuomen sanakirja: ampumatauti, amputauti, lentotauti, letto, noidannuoli. Kotimaisten kielten keskus, versio 24.11.2023.