Liisa Kunnas
Muuttuva maisema
Rannansiirtymisellä tarkoitetaan ilmiötä, jossa maa kohoaa ja sen seurauksena rantaviiva siirtyy kauemmas. Maankohoaminen johtuu viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen ajan mannerjäätikön painosta. Jäätikkö on painanut massallaan maankuorta, joka on jäätikön vetäydyttyä alkanut palautua alkuperäiseen tasoonsa. Mannerjäätikkö vetäytyi Suomen alueelta tuhansien vuosien kuluessa 10 000 vuotta sitten, ja siitä lähtien maankohoaminen ja rannansiirtyminen on ollut jatkuvaa. Suomessa maankohoaminen on nopeinta Perämeren rannikolla, jossa se on noin yhdeksän millimetriä vuodessa.
Suomen arkeologiassa rannansiirtymisellä on ollut tärkeä merkitys. Vesistöhistorian ja muinaisen rantaviivan rekonstruointi kertoo, millaisilta alueilta kannattaa etsiä esihistoriallista asutusta. Rannansiirtyminen on toiminut tärkeänä ajoitusmenetelmänä varsinkin kivikautisille asuinpaikoille, jotka sijaitsivat usein silloisen rantaviivan läheisyydessä. Rannansiirtymisen johtuminen mannerjäätiköistä ymmärrettiin kuitenkin kunnolla vasta 1800-luvun lopulla. Jääkausien jäljet olivat maisemassa jo ennen sitä, ja maa kohosi. Miten ilmiötä tulkittiin?
On vaikea sanoa, miten esihistoriallisen ajan ihmiset Suomen alueella kokivat muuttuvan ympäristön. Mahdollisesti, ja hyvin todennäköisesti, ihmisyhteisöt säilyttivät muistitietoa maiseman muutoksista, kun jää vetäytyi ja rannikko kohosi satojen vuosien kuluessa. Jotkut kivikautiset asuinpaikat ovat jääneet tulvakerrosten alle, jolloin vesistömuutos on voinut olla varsin äkillinen.
Keskiajalla rannikolla alkoi olla kaupunkeja ja satamia. Kirjalliset lähteet Ruotsissa ja Suomessa osoittavat, että rantaviivan muuttuminen ja merenrannan jatkuva vetäytyminen pantiin merkille. Rantaan rakennettu asutus jäi vähitellen kauemmaksi rannasta, ja esimerkiksi satamia piti välillä siirtää. Myös jokien vähittäinen muuttuminen purjehduskelvottomiksi maan kohotessa oli huomattu. Yleisesti ottaen vaikutti siltä, että jossain vaiheessa menneisyydessä vedenkorkeus Suomen ja Ruotsin alueella oli ollut huomattavasti korkeampi, ja mistä ikinä ilmiössä olikaan kyse, se näytti jatkuvan edelleen.
Vattuminskning – vedenväheneminen
Ruotsalaiset Anders Celsius (1701–1744) ja Carl von Linné (ennen aatelointia Linnaeus, 1707–1778) ovat nykyäänkin tunnettuja merkittävinä tieteentekijöinä. 1730-luvulla heidän yhteisenä kiinnostuksenkohteenaan oli maankohoaminen. Celsius ja von Linné kehittivät maankohoamista selittävää ns. vedenvähenemisteoriaa (vattuminskingsteorin), joka perustui heidän omien havaintojensa lisäksi mm. ruotsalaisen luonnontieteilijän Urban Hjärnen 1700-luvun alussa tekemiin tutkimuksiin.
Rantaviivan siirtymisen Pohjanlahden rannikoilla oletettiin johtuvan siis siitä, että vedenkorkeus laskee. Selitykseksi veden katoamiselle esitettiin jonkinlaista vettänielevää aukkoa merenpohjassa tai höyrystymistä. Muutkin ilmiöt todistivat muinaisista vesistömuutoksista: esimerkiksi sisämaasta löytyvät merieläinten fossiilit sekä siirtolohkareet. Siirtolohkareet ovat mannerjäätikön pitkiäkin matkoja siirtämiä kiviä. 1700-luvulla niiden kulkeutumiselle alettiin etsiä syytä jäätiköistä, perustuen samankaltaisten ilmiöiden havainnointiin Alpeilla ja Andien vuoristossa.
1700-lukulainen historiakäsitys oli vielä ankkuroitu Raamattuun ja antiikin kirjallisiin lähteisiin. Miljardien vuosien sijaan Maan ikä laskettiin tuhansissa vuosissa. Ilmeisin selitys kaukaisessa menneisyydessä tapahtuneille vesistömuutoksille olikin Raamatussa kerrottu tarina vedenpaisumuksesta. Ajateltiin, että vedenpaisumus oli peittänyt koko maailman veden alle ja tuhonnut kaikki todisteet sitä edeltäneestä maailmasta: merkit kulttuureista ja sivilisaatioista, arkkitehtuurin, kirjalliset lähteet ja mahdollisesti myös nykyisestä poikkeavat eläimet – saiko Nooa varmasti kaikki lajit kerättyä arkkiinsa?
Rannansiirtymisen selittäminen vedenpaisumuksella ei ollut teologisesti yksiselitteinen kysymys. Ongelmana oli se, että maankohoaminen, tai vedenväheneminen, jatkui edelleen. Se merkitsi, että vastoin Raamatun kertomusta vedenpaisumus olisi ollut vieläkin käynnissä. Tämä taas avasi joukon kiusallisia kysymyksiä: Jos maailmassa oli toiminnassa näin pitkiä, tuhansia vuosia kestäviä prosesseja, kuinka pitkään vedenpaisumusta edeltävän maailman muodostumisen oli täytynyt kestää? Kuinka vanha Maapallo oikein oli? Miksi Raamatussa näiden tapahtumien kesto esitettiin päivissä? Ja vielä pahempaa: jos maankohoaminen ei ollutkaan vedenpaisumuksen seurausta, mikä ihme sen siinä tapauksessa aiheutti? Ruotsin ja Suomen tiedemaailmassa vedenvähenemisestä syntyi kiistoja ja jotkut ajattelivat, että Celsius ja von Linné olivat erkaantuneet liian pitkälle Raamatusta etsiessään selityksiä luonnonilmiöille.
Epookit ja katastrofit
Kun 1700-luvun kuluessa tehostuva kaivostoiminta toi päivänvaloon entistä enemmän sukupuuttoon kuolleiden eliöiden fossiileita ja ymmärrys geologisista ilmiöistä kasvoi, ”antediluviaanisesta” eli vedenpaisumusta edeltävästä maailmasta alkoi kertyä lisää todisteita. Mutta kuten rannansiirtymisenkin kohdalla, todisteet tuntuivat viittaavan raamatullista aikakäsitystä pidempiin prosesseihin. Esimerkiksi havaittiin, että Maapallon syvyyksissä oli kuuma, vaikka pinta koostui jäähtyneestä kivestä. Laskelmat osoittivat, että Maan kokoisen kappaleen jäähtyminen nykyiseen pisteeseen veisi melko paljon kauemmin kuin maailman luomisesta väitetysti kulunut 6000 vuotta.
Havaintojen ja Raamatun tradition välisiä eroja selittämään muodostettiin erilaisia teorioita. Ranskalainen luonnontieteilijä kreivi Buffon eli Georges Louis Leclerc (1707–1788) esitti oman teoriansa, jonka mukaan Raamatussa kuvatut kuusi luomisen päivää edustivat oikeastaan kuutta luomisen epookkia, eli ajanjaksoa, joiden todellinen kesto oli tuntematon. Ihmiset kuuluivat vasta viimeiseen epookkiin ja olivat olleet olemassa 6000 vuotta, mutta fossiilit, kivihiili ja muut geologiset ilmiöt olivat peräisin ihmistä vuosituhansia edeltävistä epookeista.
Katastrofismiksi kutsutun teorian mukaan epookkien välissä oli aina tapahtunut jokin kataklysminen tuho, jonka jälkeen Jumala oli luonut uudet elämänmuodot. Jotkut ajattelivat, että Maapallo kävi läpi syklisesti erilaisia vaiheita tulvimisesta äärimmäiseen kuivuuteen. Mikäli rannansiirtyminen johtui vedenvähenemisestä, se vaikutti osoittavan että parhaillaan oltiin poistumassa tulvavaiheesta. Neptunistit uskoivat kivilajien syntyneen alkumeressä, plutonistit taas ajattelivat nykyhetkessä käynnissä olevien vulkaanisten prosessien todistavan jatkuvasta muutoksesta, jonka kautta on mahdollista ymmärtää myös menneisyyden geologisia ilmiöitä. ”Plutonistisesta geologiasta” kehittyivät uniformitarianismin perusperiaatteet: Tässä hetkessä havainnoitavat prosessit ovat samanlaisia ja kestävät yhtä kauan kuin menneisyyden vastaavat.
Jääkaudet
1700-luvun tutkimukset siirtolohkareista, jäätiköistä ja maankohoamisesta, Buffonin epookit ja Huttonin ja muiden plutonistien ajatukset jatkuvasti sekä hitaassa että nopeassa muutoksessa olevasta maanpinnasta loivat pohjan jääkausien idealle. Ajatusta paikallisista jäätiköitymisvaiheista pohtivat 1800-luvun alussa mm. Göran Wahlenberg (1780–1851) ja Jean de Charpentier (1786–1855).
Jääkausien “löytäjänä” pidetään usein sveitsiläis-amerikkalaista geologia Louis Agassizia (1807–1873), joka esitteli idean Eurooppaa peittäneestä mannerjäätiköstä vuonna 1840. Tätä ennen vuonna 1824, tanskalais-norjalainen geologi Jens Esmark (1762–1839) oli julkaissut teorian maailmanlaajuisista toistuvista jääkausista, joita säätelivät muutokset ilmastossa ja Maan kiertoradassa. Termin “jääkausi” (saksaksi Eiszeit) keksijänä puolestaan pidetään saksalaista kasvitieteilijää ja Agassizin yhteistyökumppania Karl Friedrich Schimperiä (1803–1867).
Jääkausien idea otettiin aluksi vastaan nihkeästi, sillä ajatusta niin rajuista muutoksista ilmastossa ei pidetty uskottavana. Vasta 1800-luvun loppupuolella tiedeyhteisö alkoi kääntyä teorian kannalle. Merkittävässä roolissa olivat ruotsalaisen geologin Gerard de Geerin (1858–1943) tutkimukset Itämeren vaiheista. Ja niin vuosisatoja askarruttanut rannansiirtymisen arvoitus sai vastauksen.
Ettei nyt vaan sattuisi mitään…
Jääkausiin liittyvät arvoitukset eivät ole silti lopullisesti ratkenneet. Jäätiköitymisvaiheiden syklejä ohjailevat monimutkaiset, toisiinsa kietoutuneet prosessit, joita kaikkia ei täysin vieläkään ymmärretä. Nykyinen jäätiköitymisten välinen lämpimämpi vaihe, Holoseeni-interglasiaali, on jatkunut jo yli 10 000 vuotta. Nyt myös ihmisen toimien aiheuttama ilmaston lämpeneminen on puuttunut peliin. Koska tämänhetkinen ilmastonmuutos on niin nopea ja kaikenkattava, sen vaikutukset koko planeetalle, ja varsinkin ihmisille, ovat arvaamattomia.
Ehkä 1700-luvun katastrofistit olivat sittenkin oikeassa, ja jokainen elämän epookki päättyy kataklysmiseen tuhoon. Paleontologiassa puhutaan massasukupuutoista, joita on tähän mennessä ollut viisi. Ihmisten toiminta on johtanut luonnon monimuotoisuuden kaventumiseen ja äärimmäisiin sääilmiöihin, jotka puolestaan ajavat meitä kohti kuudetta massasukupuuttoa. Ilmaston hallitsematon lämpeneminen voi aiheuttaa myös häiriöitä merivirtojen toimintaan. Jos Atlantin valtameren pystykiertovirtaus (AMOC) hidastuisi tai pysähtyisi, tulisi eläminen Pohjoismaissa hankalaksi tai mahdottomaksi kylmyyden vuoksi. Osittainen tai täydellinen loppu voi tulla myös jollain ennalta odottamattomalla tavalla, esimerkiksi dinosaurusten valtakauden päättänyt liitukauden joukkosukupuutto 66 miljoonaa vuotta sitten oli seurausta suuren asteroidin iskeytymisestä maahan.
Tai sitten kaikki vielä kääntyykin parhain päin ja maa jatkaa kohoamistaan Pohjanlahden rannikoilla: Saamme takaisin valistusajan parhaat puolet eli luottamuksen tieteeseen ja eteenpäin ajavan uteliaisuuden, ja ratkaisemme niiden avulla tulevat haasteet.
———-
FT Liisa Kunnas on tieteenhistoriaan erikoistunut arkeologi ja historiantutkija, joka työskentelee tutkijatohtorina Aalto-yliopistossa.
Lähteet ja kirjallisuutta
Agassiz, L. 1840. Études sur les glaciers. Neuchâtel: Jent et Gassman.
Browallius, J. 1755. Betänkande om vattuminskningen, hvaruti denna läran efter den Heliga skrift, naturens lagar och förfarenheten pröfvas, samt oriktig befinnes. Stockholm: Lars Salvius.
Buffon, G.L.L. 1780. Les époques de la nature. Paris: L’Imprimerie Royale.
Chydenius, J./Fabrell, S. 1754. Om Gamle Carleby. Åbo: Merckell.
Gadd, P.A. 1751/1946. Satakunnan kihlakuntain pohjoisosan taloudellisen kuvaamisen yritys, joka käsittää huomautuksia maantieteen, muinaismuistojen, fysiikan, luonnonhistorian ja talouden ym. aloilta tarpeellisine piirroksineen. (Suom. K. Murros). Tampere: Tampereen Historiallinen Seura.
Haartman, J. /Fortelius, P. 1732. De primis initiis Biörneburgi. Åbo: Kiämpe.
Hawkins, T. 1840. The Book of the Great Sea-dragons, Ichthyosauri and Plesiosauri, gedolim taninim, of Moses. Extinct Monsters of the Ancient Earth. Lontoo: W. Pickering.
Jensen, O.W. 2002. Forntid i historien. En arkeologihistorisk studie av synen på forntid och forntida lämningar, från medeltiden till och med förupplysningen. Göteborg: Göteborgs universitet.
Kalm, P./Browallius, J. 1757. De hypothesi diminutionis aquarium. Åbo: Merckell.
Kinnari, I. 2012. Hyödyllisiä ja mielekkäitä oppeja kotiin vietäväksi. H. G. Porthanin väitösteesit ja akateeminen kasvatus. Turku: Turun yliopisto.
Koivisto, M. (toim.) 2004. Jääkaudet. Helsinki: WSOY.
Krüger, T. 2013. Discovering the Ice Ages. International Reception and Consequences for a Historical Understanding of Climate. Leiden: Brill.
Kunnas-Pusa, L. 2021. Eighteenth-century visions of the Stone Age – Stone artefacts and the concept of the furthest past in theses published at the Academy of Turku in 1700–1828. 1700-tal – Nordic Journal for Eighteenth-Century Studies 2021: 11–27.
Kunnas, L. 2024. The Furthest Past. Historiography and Conceptual History of Stone Age Archaeology in Finland c. 1700–1940. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://hdl.handle.net/10138/575789
Nordlund, C. 2001. Det upphöjda landet. Vetenskapen, landhöjningsfrågan och kartläggningen av Sveriges förflutna, 1860–1930. Umeå: Kungl. Skytteanska Samfundet.
Pohjola, J., Turunen, J., Lipping, T., Sivula, A. & Marila, M. 2019. Historical Perspectives on Postglacial Uplift. Case Studies from the Lower Satakunta Region. SpringerBriefs in Geography. https://doi.org/10.1007/978-3-030-00970-0
Stiebing, W.H. 1995. Uncovering the Past. A History of Archaeology. New York: Oxford University Press.
KALMISTOPIIRI 