FM Ulla Moilanen – Turun yliopisto
Merovingiajan (noin 550-800 jaa.) solkiin kuuluvat raudasta valmistetut sankasoljet. Aikakaudella pronssiset pukusoljet ovat yleisempiä kuin rautaiset, vaikka rautaa on käytetty kaarisolkien materiaalina jo roomalaisella rautakaudella. Myöhemmin merovingi- ja viikinkiajalla raudasta on valmistettu mm. hevosenkenkäsolkia, mutta sankasolki on harvoja solkityyppejä, joita ei ole valmistettu raudan lisäksi muusta materiaalista. Valmistusmateriaalinsa vuoksi sankasolkea on pidetty yksinkertaisena, kömpelönä ja vaatimattomana (esim. Salmo 1952: 222), vaikka raudan käytön soljen materiaalina voi katsoa tekevän esineestä pronssisolkea ainutlaatuisemman. Siinä missä pronssisoljesta voi monistaa valmiin mallin ja muotin avulla useita samannäköisiä kappaleita, täytyy rautainen solki muotoilla alusta lähtien takomalla, jolloin jokaisesta kappaleesta tulee väistämättä uniikki.
Sankasolkia on löytynyt Manner-Suomesta varmuudella 28 kpl (tilanne 2010). Ahvenanmaalta ja Norjasta solkia on molemmista kaksi (Grieg 1926: 136; Kivikoski 1963: 21, taf. 7:3), Ruotsista ainakin 27 (Granlund 1986; Nordahl 1993: 62) ja Latviasta ainakin yksi (Gjessing 1934, Nerman 1958: 96). Tanskasta Bejsebakkenista on löytynyt kaksi kokonaista solkea, ja Lejrestä ja Tissøstä molemmista yhden soljen kappaleita (Nielsen 2002: 206-207, fig 8).
Sankasolkia on pitkään pidetty suomalaisena esinetyyppinä tai Suomesta kulkeutuneina kappaleina. Kuitenkin eri puolilla Skandinaviaa ja Suomea sankasolkia sisältäneet haudat näyttäisivät kuuluvan kullekin maantieteelliselle alueelle tyypillisiin hautamuotoihin, kuten esimerkiksi skandinaavisiin kumpuhautoihin Ahvenanmaalla, Gotlannissa ja Latviassa, tai polttokenttäkalmistoihin ja ruumishautoihin Suomessa. On esitetty, että hautaustavat eri alueilla viittaisivat suurempaan kulttuuriseen yhteneväisyyteen kuin tietyn esinetyypin levintä (Mägi 2002: 15), joten sankasolkia yhdistävä tekijä on todennäköisesti ollut jokin muu kuin hautaustavoissa ilmenevä piirre.
Milloin niitä käytettiin? – Sankasolkien ajoituksesta
Euran Luistarista sankasolkia on löytynyt ruumishaudoista nr. 300, 346, 353 ja 1062. Haudat sijaitsevat kalmistossa lähellä toisiaan, osa vierekkäin, mistä syystä Lehtosalo-Hilander (1982b: 89; 2000b: 156-157) on ajoittanut haudat samanaikaisiksi, ja siten solkien valmistuksen Cleven periodille III. Nils Cleven (1943: 172) mukaan periodi III sijoittuu lyhyelle ajanjaksolle vuosien 750-800 välille. Samalla perusteella Lehtosalo-Hilander ajoittaa kaikki muutkin sankasolkia sisältävät haudat merovingiajan loppupuolelle. Useat haudoista on varustettu varsin niukasti, mutta esimerkiksi haudasta 1062 on sankasoljen lisäksi löytynyt merovingiajalle tyypillisiä helmiä, käärmesolki ja rapusolki.
Helmer Salmon mukaan sankasolkilöydöt puuttuvat Suomesta viikinkiajalta. Euran Pappilanmäen ruumishaudoista löytyneiden solkien löytökontekstit eivät ole täysin selkeitä, sillä Salmon (1940) mukaan molempien sankasolkia sisältäneiden hautojen nr. 9 ja 17 paikalla on mahdollisesti kaksi eri-ikäistä hautaa. Hauta 17 ajoittuu Salmon mukaan vuoden 1000 tienoille, mitä haudasta löytynyt hopearahan kappale tukisi, mutta löytyneet sankasoljet kuuluisivat paikalla olleeseen vanhempaan hautaukseen.
Euran Osmanmäen solki on irtolöytö, jonka lähistöllä sijaineet haudat ovat sisältäneet sekä merovingi- että viikinkiaikaista esineistöä. Löytäjien mukaan eriaikaiset esineet ovat kuuluneet samoihin hautoihin, mitä Salmo (1952: 28-29) kuitenkin epäilee. Lehtosalo-Hilanderin (2000a: 137) mukaan Osmanmäen löydöt kuuluisivat kuitenkin pääasiassa viikinkiaikaan. On siis mahdollista, joskaan ei täysin varmaa, että osa sankasolkia sisältävistä ruumishaudoista ajoittuisikin viikinkiajalle.
Suomen ulkopuolella sankasoljet on ajoitettu pääasiassa vuosien 650–750 välille, mutta niitä on ilmeisesti käytetty vielä viikinkiajalla (Salmo 1952: 223; Serning 1966: 26). Esimerkiksi Nerman (1956: 96) ajoittaa Grobinista, Latviasta löytyneen soljen noin vuosien 650-750 välille. Ajoitus perustuu kalmiston aseita sisältäneiden hautausten esinetypologiaan. Ruotsissa Smoolannin Tunan Tuna Gårdin kalmiston hautakummut, joista yhdestä on löytönä mm. sankasolki, on ajoitettu viikinkiajalle, ja niiden löytömateriaalia on pidetty aikakaudelle tyypillisinä (Lundqvist 2006: 56). Myös Tanskan Lejren löydöt, sankasolki mukaan lukien, on ajoitettu viikinkiaikaisiksi (Christensen 1993: 180, 183).
Ongelmaksi sankasolkien sisältämien hautojen ajoittamisessa muodostuu se, että useissa tapauksissa sankasolkien löytökonteksti on ajoitettu juuri löytöyhteyden sisältämän sankasoljen perusteella. Solkien ajoitus puolestaan perustuu varhaisiin tulkintoihin soljen merovingiaikaisuudesta, vaikka käyttö saattaa joissakin tapauksissa jatkua viikinkiajan puolelle. Luonnontieteellisiä ajoituksia varhaisista löytökonteksteista ei ole.
Solkien löytökontekstit: hautoja ja raudantyöstöpaikkoja
Suomen löydöistä hautauksiin voi liittää osan soljista. Varmoja ruumishautalöytöjä joukossa on kahdeksan, polttokenttäkalmistolöytöjä noin yhdeksän ja löytöjä röykkiöistä neljä tai viisi kappaletta. Mahdollisia asuinpaikkalöytöjä on ainakin yksi, mahdollisesti jopa kolme. Muunlaisiin tai epäselviin löytökonteksteihin kuuluu vähintään neljä solkea (Moilanen 2013). Ruumishautalöytöjen löytökontekstit ovat selkeitä toisin kuin röykkiöistä, polttokalmistoista ja asuinpaikoilta löytyneiden. Näiden ongelmiksi muodostuvat löytöaika ja löytökontekstien moninaiset tulkintamahdollisuudet. Useat soljista ovat löytyneet 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa, jolloin löytökontekstien dokumentointi ei aina ole täyttänyt nykyisiä kriteereitä. Monien polttokalmisto- ja röykkiökohteiden yleispiirteet voivat lisäksi mahdollistaa useita erilaisia tulkintoja (Söyrinki-Harmo 1984; Taavitsainen 1991; Pihlman 1997: 22), joten näiden kohdalla ei automaattisesti voi puhua hautalöydöistä.
Ruumishautalöydöt ovat peräisin Euran Luistarista ja Pappilanmäeltä, yhteensä kuudesta haudasta. Euran Osmanmäen irtolöytö on todennäköisesti alkujaan myös peräisin ruumishaudasta. Jo 1800-luvun lopussa ruumishaudoistaan tunnetut Osmanmäki ja Käräjämäki oli katkaistu toisistaan hiekanotolla, eikä Osmaenmäestä ollut paljoa jäljellä (Aspelin 1887). Hiekanotossa löydettiin silloin tällöin haudoista peräisin olevaa esineistöä, jota toimitettiin silloiselle Muinaismuistoyhdistykselle. Aspelin kuvailee Uudessa Suomettaressa 1887, kuinka mäen ”kummastakin päästä on suunnattoman paljon hietaa ajettu ja Jumala ties’ kuinka paljon hautoja häwitetty”. Näitä tietoja vasten vaikuttaisi todennäköiseltä, että Osmanmäen irtolöytönä eteenpäin toimitettu sankasolki on alun perin ollut peräisin ruumishaudasta, joten ruumishaudoista olisi näin ollen yhteensä yhdeksän solkea (Moilanen 2013: 41).
Polttokalmistoista solkia on ainakin yhdeksän. Näistä viisi on löytynyt Huittisten Hiukkavainiolta, muut Kokemäen Äimälän Leikkimäestä, Laitilan Vainionmäestä, Liedon Haimionmäestä ja Turun Saramäestä. Vaikka Kokemäen Myllymäki (Pusso), Mynämäen Franttilannummi ja Sastamalan Kirkkovainio on rekisteröity kalmistokohteina, niistä löytyneiden solkien liittäminen kalmistoon on epävarmaa tai jopa epätodennäköistä. Mynämäen Franttilannummen esineiden löytökonteksti on sekoittunut, sillä paikalta on kalmistolöytöjen lisäksi asuinpaikkaan ja muihin aktiviteetteihin viittaavia löytöjä.
Röykkiöistä sankasolkia on viisi kappaletta. Näistä selkeimpiä hautaröykkiöitä ovat Nokian Huvilaniemi, Vähäkyrön Kirstinmäki ja Vöyrin Gulldyntin yhden soljen löytöpaikka. Vöyrin Lågpeltkankaan röykkiö 19 on ollut matala ja harvakivinen (Meinander 1950: 181, 183), joten se saattaa muistuttaa Pälkäneen Värilän Hinninmäen soljen löytökontekstia. Pälkäneen solki on löytynyt ”pientä kumparetta tasoitettaessa”, mikä saattaisi viitata sen löytymiseen maansekaisesta röykkiöistä, joita paikalta on tutkittu. Hackmanin (1913) kaivauskertomuksen kuvaus kohteesta ja siitä piirretty kartta voisivat kuitenkin yhtä hyvin sopia polttokenttäkalmistoon. Hackman itse puhuu kohteesta polttokalmistona. Koska paikalta löydetyt esineet ajoittuvat hyvin pitkälle aikavälille, roomalaisajalta viikinkiaikaan, ja samaan muinaisjäännökseen kuuluu myös mahdollinen polttokalmisto, ja alueen muut tutkitu röykkiöt ovat olleet löydöttömiä, ei soljen löytökontekstia voi täysin varmuudella lyödä lukkoon.
Sastamalan Kirkkovainiolta on tutkittu röykkiöiden lisäksi polttokalmistoa ja asuinpaikkaa. Sieltä löytyneen soljen löytöpaikka ”Memmonkallion itaisimmältä kupeelta kohdasta III” (Heikel 1903) noensekaisesta maasta kertoo, ettei kyseessä ole löytö röykkiöstä, vaan todennäköisesti joko asuinpaikka- tai polttokalmistolöytö.
Kokemäen Myllymäen Pusson solki on löytynyt kalmistoon tehdystä tulisijan tapaisesta kiveyksestä. Kaivauttajien mukaan kyseessä ei ollut hautaukseen kuulunut rovion paikka vaan ruuanlaittokiveys ja sellaisena mahdollisesti jäänne hautausrituaaleihin kuuluneista muistoaterioista (Ailio & Kampman 1921). Toisaalta kiveyksen voisi kaivauskertomuksen kuvauksen perusteella tulkita mieluummin ahjorakenteeksi, mihin vahvasti viittaisi kuvaus vähäisestä luumäärästä ja kiveyksen kulmalla olleen suuremman kiven alta, pieneltä alalta, löytyneistä kuonaan kiinnittyneistä savenpaloista (Moilanen 2013: 42). Lisäksi kiveyksestä löytyneet sulaneet pronssinpalat, hioinkivi, kuona ja hiilet voisi tulkita ahjorakenteeseen liittyvään toimintaan kuuluviksi. Vaikka kiveyksen koko on 2 x 1,5 metriä, se ei ole liian suuri ahjoksi, jos siinä on valmistettu jotakin isokokoista. Esimerkiksi historiallisen ajan suurimmat ahjot ovat joskus jopa kolme metriä halkaisijaltaan. Rautakaudella käytössä onkin ollut kuoppa-ahjojen lisäksi matalaa kiveystä muistuttavia yksinkertaisia avoahjoja, jotka kansanomaisessa sepäntyössä ovat säilyneet pitkälle historialliselle ajalle saakka (Hyvönen 1988: 128-129, 136).
Kokemäen Harolan Linnaluotoa on pidetty siellä sijaitsevien röykkiöiden takia röykkiökalmistona, mutta nimen perusteella myös muinaislinnana. Keskiaikaisten lähteiden mukaan Kokemäellä on sijainnut kaksi linnaa, joita on 1800-luvulta lähtien yritetty paikantaa maastosta ja sijoittaa kartalle, huonolla menestyksellä. Yhtenä mahdollisena muinaislinnan paikkana on jo vanhastaan pidetty Harolan Linnaluotoa. Tapio Salminen (2009) on pohtinut Kokemäen keskiaikaisten linnojen mahdollista sijaintia ja tämän yhteydessä Harolan linnaluodon historiaa. Vuonna 1596 saaren nimi on ollut Linnan saari, joten Salmisen mielestä on mahdollista, että saari on kuulunut alkujaan Kokemäen linnan omistukseen, vaikkakaan keskiajalle ajoittuvia löytöjä saarelta ei tunneta. Saarella suoritettujen kaivausten perusteella linnateoria vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä (Nissinaho 1981; Taavitsainen 1990: 223). Sen sijaan Salminen (2009: 41-42) ei halua täysin poissulkea mahdollisuutta, että saari olisikin ollut vanha palvontapaikka, joka olisi siirtynyt kirkon omistukseen 1200-luvulla. Pyhättöteoriaa on kannattanut myös Aino Nissinaho (1985: 80-81), sillä saari on asuinpaikaksi hankala pienuutensa ja vaikeakulkuisuutensa vuoksi. Toisaalta esimerkiksi sepän pajoja on sekä kaivauslöytöjen että etnografisten analogioiden mukaan rakennettu asutuksen ulkopuolelle ja jopa näennäisesti eristyksissä oleville paikoille (Creutz 2003:160).
Vuonna 1886 Hjalmar Appelgren kaivoi Linnaluodolta kaksi röykkiötä, joista saaren pohjoisosassa sijainneesta löytyi sankasolki, primitiivinen auranterä, hioimen katkelma, savikiekko, keramiikkaa, raakarautaa sekä kuonaa (Taavitsainen 1990: 222). Sankasoljen takia Appelgrenin tutkimaa rauniota on pidetty hautauksena (Salmo 1952: 68; Taavitsainen 1990: 223; Nissinaho 1981: 80-81), mutta röykkiön kaikki löytömateriaali huomioon ottaen raunio ei sellaiselta kuitenkaan vaikuta. Appelgrenin tutkimaa rauniota ja vuonna 1981 tutkittua röykkiötä voi vertailla vain löytömateriaalin perusteella, ei esimerkiksi rakenteen, sillä siitä ei aiemmin tutkitun röykkiön osalta ole tietoa. Molempien röykkiöiden löytömateriaali muistuttaa toisiaan, ja 1981 tutkitun raunion rakenne vaikuttaa jonkinlaiselta uunilta tai liedeltä (Nissinaho 1981: 2-5). Nissinahon (1985: 80) mukaan Harolan Linnaluodon löytömateriaali viittaisi asuinpaikkaan, jossa on valmistettu rautaa ja kenties lankaa, kankaita tai vaatteita. Kokemäen Harolan Linnaluodon röykkiöistä, aivan kuten Myllymäen (Pusson) kiveyksestä, on löytynyt rautakuonaa, johon on kiinnittyneenä savea. Tällaisia kuonan ja saven muodostamia kappaleita on pidetty merkkinä raudanvalmistuksesta, mikä taas välillisesti liittyy sepäntyöhön (Taivainen 2005: 327). Tiivistäen voisi todeta, että Kokemäen Harolan löytöpaikkaa on pidetty poikkeuksellisena ja erityisenä (Nissinaho 1985: 80-81), ja siihen näyttäisi vahvasti liittyvän raudanvalmistus.
Kahden Vöyrin Gulldyntistä löytyneen soljen löytökonteksti jää puutteellisten raporttien vuoksi epäselväksi. Ne voivat kuulua röykkiöön, polttokalmistoon tai paikalla sijainneeseen asuinpaikkaan. Sen sijaan Vähäkyrön Mäkihaan (Kalsila) irtolöytönä talteen otettu solki kuuluu todennäköisesti paikalla havaittuun rautakautiseen asuinpaikkaan, jolla on myös havaittu tarkemmin ajoittamattomia merkkejä raudantyöstöstä (Pesonen 2008).
Sankasolkien löytökonteksteja tarkastellessa silmiin pistää seikka, että osaan löydöistä näyttäisi liittyvän joko selkeitä tai välillisiä merkkejä raudanvalmistuksesta tai –työstöstä. Sepäntöiden merkkejä on yleensä pidetty melko harvinaisena Suomen löydöissä (Taavitsainen 1990: 197). Raudanvalmistukseen tai -työstöön voisi mahdollisesti liittää Kokemäen Harolan Linnaluodon ja Myllymäen (Pusson) sankasolkien löytökontekstit ja löytömateriaalin perusteella sepäntöihin Nokian Huvilaniemen ja Pälkäneen Värilän Hinninmäen kalmistolöydöt.
Vanhojen vai nuorten, naisten vai miesten solki?
Henkilön vaatetus ja siihen liittyvät kiinnittimet ovat merkityksellisiä, sillä ne ovat ensimmäiset materiaaliset asiat, joita henkilöä lähestynyt on tästä nähnyt. Niiden avulla on voitu ilmaista henkilön varallisuutta, ikää tai kuulumista johonkin tiettyyn sukuun, sosiaaliseen ryhmään tai ammattikuntaan. Näin ollen vaatetus ja vaatteiden kiinnittimet toimivat samalla henkilön sosiaalisena representaationa. Tietynlaiset asut tai tietyntyyppinen vaatetus ja korusto on voinut liittyä myös siirtymäriitteihin, kuten syntymään, naimisiinmenoon tai kuolemaan (Immonen 2009: 242; Wells 2012: 102-103).
Sankasolkien käyttäjien sukupuolta ja ikää voi tutkia solkia sisältäneiden hautausten perusteella. Tässä tapauksessa oletetaan, että vainaja on ollut soljen käyttäjä, etenkin jos solki liittyy vainajan päällä haudattaessa olleeseen pukuun. Selkeimmin tämä on havaittavissa ruumishautauksissa. Biologinen ikä ja sukupuoli ovat osteologisessa analyysissä empiirisesti havaittavia ominaisuuksia, mutta analyysien tekeminen kuitenkin vaatii luiden hyvää säilyvyyttä. Genderteorioiden kehittyminen on kyseenalaistanut hautaesineistöön perustuvia tulkintoja vainajan sukupuolesta ja peräänkuuluttanut osteologisia analyysejä (mm. Hjørungdal 1996; Weglian 2001), mutta koska sankasolkia on vain vähän ruumishaudoista eikä näiden hautojen luuaines ole Suomen happamassa maaperässä hyvin säilynyttä, on osteologisia analyysejä saatavilla hyvin vähän. Näin ollen on luotettava pääasiassa esineistön pohjalta tehtyihin tulkintoihin haudattujen sukupuolesta.
Euran ruumishaudoissa sankasolkia on esineistön ja hampaiden perusteella sekä naisten että miesten haudoista (Lehtosalo-Hilander 1982b: 89–91, Salo 2005: 164). Esineistön perusteella naisten haudoiksi voi tulkita Euran Luistarin haudat 346 ja 1062, sekä Euran Pappilanmäen haudat 9 ja 17. Luistarin kahdesta ensiksi mainitusta, sekä Pappilanmäen haudasta 17 parittain löytyneet soljet ovat oletettavasti kuuluneet naisen vaatetukseen ja toimineet olkasolkina. Pappilanmäen haudan 9 sirppi, samoin kuin vaatteisiin kuuluneet spiraalit ja puukon tupesta peräisin oleva koristeltu pronssilevyn pala ovat Luistarin löytöjen perusteella yleisiä naisten hauta-antimina (Lehtosalo-Hilander 1982c: 19). Miesten haudoiksi puolestaan on tulkittu Luistarin haudat 300 ja 353 niiden sisältämien väkipuukon ja keihäänkärkien perusteella (Lehtosalo-Hilander 2000b: 157). Myös Nokian Huvilaniemen röykkiöstä löytyneet esineet on aseistuksen suuren määrän takia tulkittu miehen hauta-antimiksi (Salmo 1941).
Kati Salo (2005: 29) on määrittänyt Luistariin haudattujen vainajien ikiä poskihampaiden kulumisen perusteella. Haudan 346 vainaja kuului siihen joukkoon, jonka hampaisto oli tasaisen kulunutta, eikä siitä näin ollen voitu määrittää henkilön ikää. Haudan 1062 vainajasta on säilynyt kaksi hammasta, jotka Salon muistiinpanojen mukaan ovat hammaskiven ja kulumisen perusteella kuuluneet todennäköisesti iäkkäämmälle aikuiselle (Kati Salo, sähköposti kirjoittajalle 24.1.2013).
Ahvenanmaan hautakumpujen sisältämät luut on analysoitu 1980-luvulla. Luuanalyysien ja Ahvenanmaan museon löytöluettelon mukaan Kvarnbackenin hautakummusta nr. 25 löydettiin sankasoljen lisäksi sulaneita pronssinkappaleita, rautaniittejä ja pronssisormuksia. Haudan luumateriaalista on tunnistettu yksi ihminen, jonka ikää tai sukupuolta ei kuitenkaan pystytty määrittämään (Wallin 1986: 15). Eläinten luita hautauksesta ei ole tunnistettu lainkaan. Långängsbackenin hautakummusta nr. 20 analysoitujen luiden perusteella kumpuun on haudattu sankasoljen, kuonan, luukamman, rautaniittien, pronssisormuksen ja lasihelmien kanssa aikuinen nainen ja juvenilis (noin 13-17 vuotias nuori), jonka sukupuolta ei pystytty määrittämään (Landin 1982: 5). Haudasta talletettujen palaneiden luiden joukossa oli lisäksi koiran ja linnun sekä vuohen tai lampaan jäänteitä.
Taalainmaalta Transtrandin Bredsundsnäsetin tutkitusta sankasoljen, putkikirveen, kaksi ruodollista keihäänkärkeä, viilan ja veitsen sisältäneestä polttohaudasta löydetyistä luista tehdyn analyysin mukaan vainaja on ollut iäkäs, keski-iän ylittänyt mies (Granlund 1986: 25). Euran Luistarin haudan 1062 vainaja on hampaiden kulumisen perusteella niin ikään ollut iäkäs aikuinen. Kuten edellä todettiin, on Ahvenanmaan Långängsbackenin hautakumpuun nr. 20 haudattu aikuinen nainen ja noin 13-17-vuotias nuori. Hautauksesta ei selviä kumpaan vainajaan sankasoljen voi liittää tai ovatko haudatut sukua keskenään, mutta jos oletetaan luiden kuuluneen naiselle ja tämän jälkeläiselle, ja soljen kuuluneen naiselle, voisi naisen päätellä olleen kuollessaan keski-ikäinen tai sitä vanhempi.
Lotta Fernstål (2004: 149-153) on tutkinut, miten ikä vaikuttaa vainajan vaatetukseen ja siten myös haudassa oleviin solkiin. Sankasolkien tapauksessa kahden tai kolmen vainajan perusteella ei kuitenkaan voi tehdä päätelmiä siitä, onko vainajan ikä vaikuttanut soljen käyttöön tai siihen, minkälaiseen vaatteeseen henkilö on pukeutunut. Solkien yhdistäminen tietynikäisiin vainajiin on osoittautunut ongelmalliseksi myös Fernstålin tutkimuksessa suurempien aineistojen kohdalla, sillä paitsi että luuanalyysien ikämääritykset ovat jotakuinkin laveita, pitäisi pohdittavaksi ottaa vainajan biologisen iän lisäksi hänen sosiaalinen ikänsä, mikä muodostaa oman tutkimusongelmansa.
Ruotsista hauta- ja kätkölöytöinä esiin saaduista sankasoljista suurin osa on yhdistetty miehiin, sillä solkia on löytynyt yhdessä aseiden ja sepäntyövälineiden kanssa ainakin kolmesta kohteesta (Granlund 1986). Evagun Granlundin mielestä Jämtlannista tehty löytö on ”sekoittunut”, sillä siihen näyttää kuuluvan sekä maskuliinista että feminiinistä esineistöä. Löytö on peräisin maansekaisesta röykkiöstä, joka sisälsi soljen lisäksi 45 lasihelmeä, pronssiketjua, pronssilevyn kappaleita ja rautaniittejä. Ilmeisesti esineistön raudasta valmistetut kappaleet – niiitit ja sankasolki – on tulkittu maskuliinisiksi, mutta esineistön voisi kokonaisuutena mieltää sekoittuneen sijasta yhtä hyvin feminiiniseksi. Osteologisia analyyseja on saatavilla vain yhdestä ruotsalaisesta kohteesta, jo edellä mainitusta Taalainmaan Transtrandin Bredsundsnäsetistä, josta löydetyt vainajan jäännökset ovat kuuluneet iäkkäälle miehelle.
Toisinaan tiettyjen solkityyppien on ajateltu olleen sukupuolittuneita, vaikkakin traditiot ovat todennäköisesti vaihdelleet alueittain ja ajallisesti (Robb 1997: 52). Helmer Salmon (1952: 222) mielestä sankasolkia ovat käyttäneet vain miehet, mutta mm. Euran Luistarin ja Pappilanmäen hautalöytöjen, sekä Ahvenanmaan Långängsbackenin luuanalyysien perusteella sankasolkia on myös naisten haudoista. Manner-Suomesta löytyneitä sankasolkia voi yhdistää ainakin neljään naisen ja kolmeen miehen hautaukseen. Ian Hodderin ja Scott Hutsonin (2003: 165; 174-175) mukaan on hedelmällisempää tutkia sitä, mitä tietty solkityyppi kertoo mieheydestä tai naiseudesta, ts. minkälaisia ominaisuuksia solkiin liitetään, kuin sitä, mitkä soljet ovat olleet sukupuolittuneita. Heidän mukaansa soljet voi liittää jonkin tietyn aktiviteettialueen toimintaan, mikä puolestaan vaikuttaa soljista syntyviin mielikuviin. Hodderin ja Hutsonin esimerkissä kotona tulisijan ympäristössä liikkuneet naiset ovat käyttäneet tietynlaisia solkia, joten näiden solkien synnyttämät assosiaatiot liittyvät kodin lämpöön. Myös sankasolkien tapauksessa voi kysyä, minkälaisiin aktiviteetteihin solki liittyy ja mitä soljen synnyttämät assosiaatiot voisivat siinä tapauksessa olla.
Mitä solki haudassa merkitsee?
Käyttöön valitulla esineistöllä, myös korustolla, voidaan välittää ympäristöön paitsi tietoisesti valikoitua informaatiota, myös esineistön luomia monivivahteisia, kenties itselle huomaamattomampia mielikuvia. Sankasolkeakaan on tuskin nähty pelkkänä solkena, vaan siihen on liittynyt erilaisia konnotaatioita (vrt. Gustin 2004: 52–57). Tietyt esineet näyttäisivät toimivan haudoissa maskuliinisina tai feminiinisinä attribuutteina (Nordin 2005: 231), mutta hautalöytöjen perusteella voidaan olettaa, ettei sankasolkea ole rautakaudella ajateltu sukupuolisidonnaisesti, sillä niitä löytyy sekä naisten että miesten haudoista. Koska solkea ei ole mielletty kumpaankaan biologiseen sukupuoleen kuuluvaksi, se on saattanut sisältää muunlaisia merkityksiä. Yksi kysymyksistä liittyy sankasoljen käyttäjien sosiaaliseen sukupuoleen, genderiin.
Sukupuolisuutta on pidetty persoonan ja henkilöyden yhtenä ydinpiirteenä, joka vaikuttaa muihin ilmiön osa-alueisiin kuten henkilön ammattiin (Voss 2005: 66). Susan D. Gillespien (2001: 90) ja Mihael Budjan (2012: 141) mukaan naisen henkilöys voi muuttua esimerkiksi avioliiton kautta, jolloin naisen sosiaalisessa identiteetissä tapahtuu vaihdos toisenlaiseksi. Gillespie kutsuu tätä sosiaaliseksi vaihtokaupaksi. Naisen liittyessä miehen sukuun ja elämänpiiriin hän siirtyy samalla uudenlaisten sosiaalisten suhteiden muodostamaan verkostoon, jolloin häneen voi soveltaa samaa henkilöyttä kuin mieheen ja tämän sukuun. Peter S. Wells (2012: 104-105) on tutkinut solkien symboliikkaa ja verrannut artefakteja niiden kuvallisiin esityksiin. Koska solki esitetään mm. antiikin aikaisissa kuvissa yleensä avonaisena, Wells on arvellut, että solkien käytännöllisen funktion – kahden kankaanpalan yhteen liittämisen – lisäksi yhteenliittäminen on voinut liittyä solkiin myös symbolisesti. Naisten hautojen ”eri paria” olevat soljet voisi näin ollen mahdollisesti nähdä sekä naiseen, että tämän mieheen, kahteen eri sukuun tai suvun ominaispiirteisiin liittyvinä embleemeinä (Moilanen 2013).
Hautalöydöistä voi myös tehdä joitakin päätelmiä sankasolkien kanssa haudattujen vainajien sosiaalisesta asemasta. Rautakauden väestömääriä tutkittaessa on tultu johtopäätökseen, jonka mukaan osa väestöstä jää hautauksista tavoittamatta, mistä syystä vain osan yhteisöstä on arveltu tulleen haudatuksi kalmistoihin (Purhonen 1999). Hautauksen ulkopuolelle olisivat voineet jäädä esimerkiksi orjat. Mikäli arvio pitäisi paikkansa, se poissulkisi sankasolkien käyttäjien kuulumisen tähän luokkaan, sillä sankasolkia on löytynyt laajoista, runsaasti esineistöä sisältäneistä kalmistoista. Lehtosalo-Hilanderin (2000b: 210) mukaan Luistarin kalmistolöydöt viittaisivat siihen, etteivät kaikki merovingiajan naiset ole omistaneet täyttä korusettiä parittaisine pukusolkineen. Syynä siihen, miksi kaikkia ei ole haudattu parittaisten solkien tai kolmen soljen kombinaation kera Lehtosalo-Hilander pitää sitä, että kaikilla ei olisi ollut varaa tällaiseen pukuun. Näkemyksen mukaan sankasolkia sisältäneet naisenhaudat Luistarissa ja Pappilanmäen hauta 17 kuuluisivat merovingiajan rikkaimpiin hautauksiin Eurassa, sillä kahdessa näistä sankasoljet muodostavat parin ja yhdessä sankasoljet ovat osa kolmen soljen kombinaatiota.
Kati Salo (2005: 34-36; 87) on tutkinut Luistarin haudan 346 hampaita ja havainnut näissä hammaskiveä, mutta ei lainkaan kariesta, traumoja tai hypoplasiaa. Hypoplasia on hammaskiilteessä havaittava piirre, joka aiheutuu lapsuudessa tai kasvuiässä kärsityistä pitkäaikaisista sairauksista tai aliravitsemuksesta. Sekä hammaskivi että hypoplasia ovat melko yleisiä maata viljelevissä yhteisöissä, ja esimerkiksi Luistarin tutkituista vainajista 70 yksilön hampaissa esiintyy hypoplasiaa (Salo 2005: 44). Haudan 346 vainaja ei hampaiden perusteella ole kasvuiässä kärsinyt aliravitsemuksesta tai sairauksista, mikä kertonee vainajan saaneen lapsena ja nuorena riittävästi monipuolista ravintoa ja siten stabiileista kasvuolosuhteista. Toisaalta hypoplasia näyttää Luistarissa olleen huomattavasti yleisempää miehillä (25,9 %) kuin naisilla (7,7 %), mikä voi kertoa siitä, että hypoplasiasta kärsineet tytöt eivät saavuttaneet aikuisikää yhtä usein kuin pojat (Salo 2005: 46).
Hauta-antimien on nähty toimineen henkilöä kuvaavina metaforina ja haudattavan yksilön henkilöyden jatkeena (Budja 2010: 51). Toisin sanoen hautausten esinekombinaatiot voi jossain määrin nähdä henkilön tai tämän olemuksen representaationa ja jopa tiettyjen henkilöä määrittävien piirteiden korostamisena. Esimerkiksi Susan D. Gillespien (2001: 76, 81) mukaan hautausrituaalissa on korostettu vainajan niitä sosiaalisten identiteettien komponentteja, jotka yhteisö on kokenut tärkeimmiksi. Toisin sanoen hautausrituaalissa painotettavaksi on voinut valikoitua vainajan piirre, joka on koettu yhteisössä merkitykselliseksi.
Luistarin sankasolkia sisältäneet hautaukset on tehty hyvin lähelle toisiaan, suurin osa vierekkäin (Lehtosalo-Hilander 1982b: 52). Lähekkäiset hautaukset voidaan toki ymmärtää lähekkäisinä ajanjaksoina tehtyinä, kuten Lehtosalo-Hilander (1982b: 89; 2000b: 156-157) on haudat tulkinnut, mutta kalmiston tiettyyn osaan on myös usein ajateltu sijoitetun samaan ryhmään kuuluneet henkilöt, jotka näin on erotettu muista kyseiseen ryhmään kuulumattomista yksilöistä (Wickholm & Raninen 2006: 157). Myös solkityyppi itsessään voi ilmaista tiettyä kollektiivista kokonaisuutta, sillä esimerkiksi Peter Wellsin (1999 :26) mukaan tietynlaiset soljet jo pelkkänä esineryhmänä ovat voineet toimia indikaattorina siitä, mihin ryhmään niiden kantaja on kuulunut. Hauta-antimeksi päätynyt tietyntyyppinen esine on myös voitu nähdä erottamattomana osana vainajan persoonaa ja olemusta. Näin ollen kalmiston tiettyyn osaan sijoittuvilla tai vierekkäin tehdyillä hautauksilla voi olla jokin tietty yhteinen nimittäjä aina suvusta ja sosiaalisesta asemasta siihen, mitä asioita tai ominaisuuksia hautauksen suorittanut yhteisö on vainajaan liittänyt.
Jo aiemmin puhuttiin sankasolkia ja sepäntyövälineitä sisältävistä hautauksista ja kätkölöydöstä. Näiden hautausten sepäntyövälineet ovat viiloja, punsseleita tai muottirautoja, ja Taalainmaan löytöön kuuluvat myös pihdit. Eri puolilta Eurooppaa tunnetaan hautoja, joista on löytynyt vasaroita, pihtejä tai muita tavallisesti seppien käyttämiä työkaluja. Usein tällaiset haudat on tulkittu seppien haudoiksi, sillä kuolleen on ajateltu saaneen hautaan mukaansa eläessään käyttämiään työvälineitä. Tanskasta, Ruotsista ja Virosta ”sepän hautoja” tunnetaan yhteensä muutamia, Norjasta peräti nelisensataa. Norjassa sepän haudoiksi tulkitut löydöt on varhaisimillaan ajoitettu roomalais- tai kansainvaellusajalle, nuorimmillaan merovingi- ja viikinkiajalle. Norjan viikinkiaikaisista miehenhaudoista jopa noin 10 % on tulkittu sepän haudoiksi (Wallander 1989: 105). Yksi esimerkki ns. sepän haudasta on Karjalan Kannakselta, josta Kaukolan Kekomäen ristiretkiaikaan ajoittuvasta haudasta nro 2 on löytynyt vasara, punsseli ja hiomakivi (Schwindt 1893: 32). Suomesta tutkituista haudosta ei ole juurikaan löytynyt nuoremman rautakauden työkaluja, jotka voisi tulkita sepän työvälineiksi, joten Nokian Huvilaniemen ja Pälkäneen Värilän Hinninmäen viilat ja punsselit ovat suhteellisen harvinaisia löytöjä.
Yhtenä mahdollisuutena sepäntyövälineiden puuttumiseen suomalaisista löytöyhteyksistä on pidetty esineiden käyttämistä symbolisina korvikkeina. Tällöin sepäntyövälineen olisi haudassa voinut korvata esimerkiksi jokin sepän valmistama rautaesine (vrt. Creutz 2003: 199). Symbolista korvaavuutta saattaa esiintyä muidenkin hauta-antimien kohdalla, sillä ainakin kuolainten ja valjaiden osien on toisinaan nähty symboloivan tai korvaavan hautaan asetettua hevosta (Pedersen 1997: 181-182). Raudan kanssa työskenteleviin henkilöihin on saattanut liittyä useita eri osa-alueita, sillä seppä on voinut olla myös esimerkiksi toisenlaisen käsityön spesialisti tai vaikkapa metsästäjä tai parantaja (Barndon 2006: 102). Näin ollen tällaisen henkilön hautausrituaaliin valikoituvat painotukset ovat voineet vaihdella tilanteesta ja tapauksesta riippuen, jolloin seppä voi toisinaan jäädä hautauksessa näkymättömäksi (Moilanen 2013: 79).
Sankasolkiin yhdistetyt merkitykset ovat voineet liittyä raudan valmistamiseen ja työstämiseen. Nämä toiminnot voi jossain määrin mieltää maskuliinisiksi, mutta silti solkia on myös naisten haudoista, ja nähtävästi myös naiset ovat käyttäneet niitä. Sankasoljen voi mieltää materiaalisena osana sosiaalista ja symbolista toimintaa, johon liittyy siirtymäriittien avulla muotoutuva henkilöys. Esinemuoto voi esimerkiksi toimia tietyn ihmisryhmän yhteenkuuluvuutta painottavana linkkinä, jonka avulla ylläpidetään sosiaalista hierarkiaa ja erotutaan muista sosiaalisista ryhmistä. Koska löytöjen perusteella ryhmää yhdistävä tekijä ei ole esimerkiksi biologinen sukupuoli, voi solkeen liittyä symbolinen osoitus spesialisoitumisesta ja sen yhteyteen kuulumisesta. Koska sankasoljen käyttäjiä leimaa samanlaisuus, joka löytökontekstien perusteella liittyy vahvasti raudanvalmistukseen ja -työstöön, voi soljessa nähdä viiteitä raudanvalmistukseen, sepäntyöhön ja hautausrituaaleihin liittyvistä symbolisista toimista. Solkien eri valmistustavat ja niistä johdettavissa olevat tyypit voi nähdä merkkeinä raudantyöstön traditioiden ja käsityöperinteiden verkostoista, jotka puolestaan liittyvät henkilöyden ylläpitoon ja ilmentymiin. (Moilanen 2013: 83-84).
Artikkeli liittyy pro gradu –työhön:
Moilanen, U. (2013). Merovingiajan (n. 550-800 jKr.) rautaiset sankasoljet Archaeology of Personhood –teorian valossa. Pro gradu –tutkielma, Turun yliopisto. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Arkeologia. Huhtikuu 2013.
Muut tekstissä mainitut lähteet:
Sanomalehtilähteet
Aspelin, J. R. (1887). Pakanuuden ajan kalmistoja Hämeessä ja Satakunnassa IV. Uusi Suometar 10.10.1887
Arkistolähteet
Ailio, J. & Kampman, M. (1921). Polttokalmisto Pusson (=Pohjolan talon) tontilla Kuoppalan kylässä Kokemäellä. Kaivauskertomus. Museoviraston arkisto.
Granlund, E. (1986). Bandformiga järnspännen i Sverige. Studier kring en spänneform från sen vendeltid. Stockholms universitet, Uppsats i Påbyggnadskurs i Arkeologi, särskilt nordeuropeisk.
Hackman, A. (1913). Pälkäne, Harhala, Värilä. Kaivauskertomus. Museoviraston arkisto.
Heikel, H.J. (1903). Karkku, Karkun kylä, Arven Kirkkovainio. Kaivauskertomus. Museoviraston arkisto.
Landin, M. (1982). Osteologisk analys från Långängsbacken. Ålands Landskapsregering, Museibyrån, Kulturmiljöenheten.
Lundqvist, L. (2006). Inledande kulturhistoriska studier i Simpevarpsområdet Småland, Misterhult socken, Oskarshamns kommun. Avdelning för arkeologiska undersökningar. Rapport. UV Öst. Riksantikvarieämbetet.
Nissinaho, A. (1981). Kertomus kaivauksesta Kokemäen Harolan Linnaluodon muinaislinnassa 13.7.-28.7.1981. Kaivauskertomus. Museovirastom arkisto.
Pesonen, P. (2008). Vähäkyrö Esantönkkä- Kurkunmäki-Mäkihaka rautakautisen röykkiökalmiston ja asuinpaikan tarkastus 2007. Tarkastuskertomus. Museoviraston arkisto.
Salmo, H. (1940). Eura, Pappilanmäki. Kaivauskertomus. Museoviraston arkisto.
Salmo, H. (1941). Nokia Haapaniemenkylä Huvilaniemi. Röykkiöhaudan tutkiminen 1941. Kaivauskertomus. Museoviraston arkisto.
Salo, K. (2005). What Ancient Human Teeth Can Reveal? Demography, Health, Nutrition and Biological Relations in Luistari. Helsingin yliopiston verkkojulkaisut ethesis, Master’s Thesis.
Wallin, P. (1986). Kvarnbacken. Osteologisk analys. Rapport över brända ben från Larsas Kvarnbacke Bertby 2.4, Saltvik sn, Åland. Ålands Landskapsregering, Museibyrån, Kulturmiljöenheten.
Tutkimuskirjallisuus
Aspelin, J. R. (1880) Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta IV. Rauta-aika. Suomenmaan muinaiskaluja. Helsinki.
Barndon, R. (2006). Myth and metallurgy. Some cross-cultural reflections on the social identity of smiths. Andrén, Anders, Jennbert, Kristina & Raudvere, Catharina (eds.) Old Norse religion in long-term perspectives. Origins, changes, and interaction. Vägar till Midgård 8: 99-103.
Budja, M. (2010). The Archaeology of Death: From ‘social personae’ to ‘relational personhood’. Documenta Praehistorica XXXVII (2010): 43-54.
Budja, M. (2012). Interpretative trajectories toward understanding personhoods in prehistory. Documenta Praehistorica XXXIX (2012): 137-153.
Christensen, T. (1993). Lejre Beyond Legend. The Archaeological Evidence. Journal of Danish Archaeology 10 (1991): 163-185.
Cleve, N. (1943). Skelettgravfälten på Kjuloholm i Kjulo. I. Den yngre folkvandringstiden. SMYA 44:1.
Creutz, K. (2003). Tension and Tradition. A study of Late Iron Age spearheads around the Baltic Sea. Theses and Papers in Archaeology N.S. A 8. Stockholm.
Fernstål, L. (2004). Delar av en grav och glimtar av en tid. Om yngre romersk järnålder, Tuna i Badelunda i Västmanland och personen i grav X. Stockholm Studies in Archaeology 32.
Gillespie, S. D. (2001). Personhood, Agency, and Mortuary Ritual: A Case Study from the Ancient Maya. Journal of Anthropological Archaeology 20: 73-112.
Gjessing, G. (1934). Studier i Norsk Merovingertid. Kronologi og oldsakformer. Skrifter utgitt av Det Norske Videnskaps-Akademi i Oslo, II Hist.-Filos. Klasse 1934. No. 2. Oslo.
Gollwitzer, M. 2001. Besiedlung und Wirtschaft der zentralskandinavischen Gebirgsregion während der Eisenzeit. Universitätsforschungen zur prähistorischen Archäologie. Band 76.
Grieg, S. (1926). Hadelands eldste bosetningshistorie. Oslo.
Gustin, I. (2004). Mellan gåva och marknad. Handel, tillit och materiell kultur under vikingatid. Lund Studies in Medieval Archaeology 34. Malmö.
Hjørungdal T. (1996). En gammal historia. Arkeologins mans- och kvinnogravar. Arkeologi i Norr 6/7 1993/94: 145-164.
Hodder, I. & Hutson, S. (2003). Reading the Past: Current Approaches to Interpretation in Archaeology. Cambridge.
Hyvönen, A. (1988). Pajan ahjo, palkeet ja alasin. ABOA. 50/1986:124-136
Immonen, V. (2009). Golden Moments: Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200–1600. I Text. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XVI.
Kivikoski, E. (1963). Kvarnbacken. Ein Gräberfeld der jüngeren Eisenzeit auf Åland. Helsinki.
Kivikoski, E. (1980). Långängsbacken. Ett gravfält från yngre järnåldern på Åland. SMYA 80. Helsinki.
Lehtosalo-Hilander, P-L. (1982a). Luistari I. The Graves. SMYA 82:1. Helsinki.
Lehtosalo-Hilander, P.-L. (1982b). Luistari II. The Artefacts. SMYA 82:2. Helsinki.
Lehtosalo-Hilander, P.-L. (1982c). Luistari III. A Burial-Ground Reflecting The Finnish Viking Age Society. SMYA 82:3. Helsinki.
Lehtosalo-Hilander P.-L. (2000a). Kalastajista kauppanaisiin – Euran esihistoria. Vammala.
Lehtosalo-Hilander, P.-L. (2000b). Luistari IV. A History of Weapons and Ornaments. SMYA 107.
Meinander, C.F. (1950). Etelä-Pohjanmaan historia I: Esihistoria. Helsinki
Mägi, M. (2002). At the Crossroads of Space and Time. Graves, Changing Society and Ideology on Saaremaa (Ösel), 9th-13th Centuries AD. CCC Papers: 6. Tallinn.
Nerman, B. (1958). Grobin-Seeburg. Ausgrabungen und Funde. Stockholm.
Nielsen, J. N. (2002). Bejsebakken, a central site near Aalborg in Northern Jutland. Hårdh, Birgitta & Larsson, Lars (eds). Central places in the Migration and Merovingian Periods. Uppåkrastudier 6. Acta Archaeologica Lundensia, series in octavo 39: 197-213.
Nissinaho, A. (1985). Kokemäki, Harola, Linnaluoto. Myöhäisrautakautisen löytöpaikan tutkimus 1981-1982. Karhunhammas 9: 72-84.
Nordahl, E. (1993). Södra Kungsgårdsplatån. Utgrävningarna 1988–1991. W. Duczko (red.) Arkeologi och Miljögeologi i Gamla Uppsala. Studier och rapporter. Occasional Papers in Archaeology 7: 59–63.
Nordin, P. (2005). Wealthy Women and Absent Men. Gender in Early Iron Age Burial-Grounds in Östergötland. Artelius, Tore & Svanberg, Fredrik (eds.) Dealing with the Dead. Archaeological Perspectives on Prehistoric Scandinavian Burial Ritual: 221-236. Riksantikvarieämbetet Arkeologiska Undersökningar Skrifter 65
Pedersen, A. (1997). Similar Finds – Different Meanings? Some preliminary thoughts on the Viking-age burials with riding equipment in Scandinavia. Kjeld Jensen, C. & Høilund Nielsen, K. (eds.) Burial & Society. The Chronological and Social Analysis of Archaeological Burial Data: 171-184.
Pihlman, S. (1997). Esihistorialliset hautaukset Suomessa. Vuorinen, Heikki S. & Vala, Ursula (toim.) Vanhojen luiden kertomaa: 8-28.
Purhonen, P. (1999). ”Suku käski suolle viedä…” : Mitä tapahtui ei-toivotuille lapsille? Tieteessä tapahtuu 3/1999: 17-20.
Robb, J. (1997). Female Beauty and Male Violence. Koloski-Ostrow, Ann Olga & Lyons, Claire L. (eds.) Naked Truths: Women, Sexuality, and Gender in Clasical Art and Archaeology: 42-65.
Salminen, T. (2009). Kokemäen linna, Aborch ja Vreghdenborch – lähteiden ja tutkimuksen uudelleenarviointi. Suomen Museo 2008: 21-77.
Salmo, H. (1952). Satakunnan historia II. Rautakausi. Vammala.
Schwindt, T. (1893). Tietoja Karjalan rautakaudesta ja sitä seuraavilta ajoitlta Käkisalmen kihlakunnan alalta saatujen löytöjen mukaan. Helsinki.
Serning, I. (1966). Dalarnas järnålder. Malung.
Söyrinki-Harmo, L. (1984). Problems of Research related to Cremation Cemeteries in Häme. Fenno ugri et slavi 1983. Iskos 4: 112-120
Taavitsainen, J.-P. (1990). Ancient Hillforts of Finland. Problems of Analysis, Chronology and Interpretation with Special Reference to the Hillfort of Kuhmoinen. SMYA 94.
Taavitsainen, J.-P. (1991). Cemeteries or refuse heaps? Suomen museo 1991: 5–15.
Taivainen, J. (2005) Rautakauden-keskiajan käsityöläisyys maaseudulla – taustana talonpoikainen yhteisö. Esimerkkinä Retulansaari. Immonen, Visa & Haimila, Miikka (toim.) Mustaa valkoisella. Ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisäselle: 323-331.
Voss, Barbara L. (2005). Sexual Subjects: Identity and Taxonomy in Archaeological Research. Conlin Casella, Eleanor & Fowler, Chris (eds.) The Archaeology of Plural and Changing Identities. Beyond Identification: 55-78. New York.
Wallander, A. (1989). Smedgravar eller gravar med smides- och snickarverktyg. Genomgäng av definitioner och redskapskombinationer. Tor 22: 105-159.
Weglian, E. (2001). Grave Goods Do Not a Gender Make: A case-study from Singen am Hohen twiel, Germany. Arnold, Bettina & Wicker, Nancy L. (eds.) Gender and the Archaeology of Death: 137-158.
Wells, P. S. (1999). The Barbarians Speak: How the Conquered Peoples Shaped Roman Europe. United States of America.
Wells, P. S. (2012). How Ancient Europeans Saw the World. United States of America.
Wickholm, A. & Raninen, S. (2006). The Broken People: Deconstruction of Personhood in Iron Age Finland. Estonian Journal of Archaeology 10,2 /2006: 150-166.
KALMISTOPIIRI 