FM Sofia Paasikivi – Turun yliopisto
Turkua koetteli 1800-luvun aikana laskutavasta riippuen noin yhdeksän koleraepidemiaa. Erityisesti 1800-luvun alkupuolella nämä epidemiat olivat rajuja ja veivät hautaan satoja turkulaisia. Vuosisadan edetessä epidemiat kuitenkin muuttuivat hiljalleen hygieniavalistuksen myötä lievemmiksi. Maaliskuussa 2016 valmistuneessa kulttuurihistorian Pro gradu -tutkielmassani käsittelen näitä epidemioita ja niistä käytyä keskustelua sekä lehdistössä että lääkäreiden omissa julkaisuissa. Työni sivuaa myös arkeologiaa, sillä käsittelen lyhyesti Turun kolerahautausmaita.
Kolera on eritteiden ja ulosteista saastuneen veden kautta leviävä suolistotauti, jonka oireisiin kuuluvat raju ripuli, oksentaminen sekä lihaskrampit. Sen aiheuttaja on Vibrio cholerae –bakteeri, jonka löysi ensimmäisenä Filippo Pacini vuonna 1854. Bakteerin itämisaika on lyhyt, kahdesta tunnista muutamaan päivään, ja nestehukasta ja shokista johtuva kuolema saattaa seurata hyvinkin nopeasti riippuen bakteerikantojen sekä ihmisten yksilöllisten ominaisuuksien vaihteluista. Keskimäärin tauti kestää kahdesta seitsemään päivää.
Tärkeimpiin ehkäisykeinoihin kuuluvat hyvä hygienia sekä toimiva vesihuolto. Suomessa koleraa tavattiin epideemisenä vielä 1900-luvun alussa, mutta nykyisin infrastruktuurin ja vesihuollon kehittyminen on lähes täysin hävittänyt taudin pohjoismaista. 1800-luvulla kaivojen saastuminen saattoi kuitenkin aiheuttaa vakavan epidemian leviämisen koko kaupunkiin.
Maailmalla kolera aiheuttaa yhä nykyisin arviolta 100 000–120 000 kuolemaa vuosittain. Hoitamattomana tauti voi tappaa jopa tunneissa, joten tauti olikin erityisen pelätty juuri nopean tappavuutensa vuoksi. Aamulla terveenä herännyt henkilö saatettiin haudata saman päivän iltana. Kolera myös levisi nopeasti ja juuri mitään ei ollut tehtävissä oireiden helpottamiseksi. Potilas usein oksensi tai ulosti välittömästi kaiken nesteen ja usein koleran aiheuttamat lihaskrampit olivat niin pahoja, että ne estivät juomisen täysin.
Nykyisin koleran tärkein hoitokeino on suonesisäinen nesteytys, jonka avulla jopa 80% sairastuneista toipuu. Ilman nesteytyshoitoa kuolleisuus on noin 50%. Vaikka Thomas Latta teki ensimmäisiä kokeiluja suonen sisäisen nesteytyksen käytöstä jo 1800-luvulla, menetelmä tuli laajaan käyttöön vasta 1900-luvun puolella. 1800-luvulla uskottiin yhä vahvasti miasma-teoriaan, jonka mukaan taudit levisivät pahasta hajustaan tunnistettavan pilaantuneen ilman mukana. Koleraepidemiat ajoittuvatkin juuri lääketieteen murrosvaiheeseen, jonka aikana miasma-teoria alkoi väistyä uuden bakteereihin ja tartuntaan perustuvan tautikäsityksen tieltä.
Alla olevaan taulukkoon olen kerännyt Turun koleraepidemioiden vuodet sekä kuolleisuuden, perustuen sekä aikalaislähteisiin että tutkimuskirjallisuuteen. (Alkuperäinen taulukko lähdeviitteineen on luettavissa työn sivulta 46.)
|
Turun koleravuodet |
Kuolleet aikalaislähteiden mukaan |
Kuolleita tutkimuskirjallisuuden mukaan |
|
1831–1832 |
577 |
659 |
|
1848 |
903 |
164 |
|
1849 |
603 |
82 |
|
1853 |
727 |
532 |
|
1856 |
6 |
|
|
1858 |
8 |
|
|
1866 |
muutamia |
3 |
|
1872 |
5 |
|
|
1894 |
Raju ja nopea kuolleisuus sekä taudin herkkä leviäminen tarkoitti myös tarvetta epidemiahautausmaille. Turkuun perustettiin ensimmäisen koleraepidemian aikaan kaksi kolerahautausmaata, toinen Itäharjulle ja toinen Kakolanrinteelle. Kummatkin sijaitsivat aikanaan vielä kaupungin laitamilla, riittävän kaukana tiiviistä asutuksesta.
Itäharjun kolerahautausmaa on säilynyt tunnettuna hautausmaana ja myöhemmin myös hoidettuna muinaisjäännöksenä. Hautausmaata ympäröivä kiviaita sekä muutama hautakivi ovat edelleen pystyssä. On mahdollista että hautausmaata on käytetty myös tämän jälkeen myöhempien epidemioiden aikana. Tarkkaa käsitystä siitä, haudattiinko koleraan kuolleita myös tavallisille hautausmaille ja missä määrin ei kuitenkaan ole.
Siitä huolimatta että hautausmaat ovat todennäköisesti olleet käytössä useamman epidemian aikana, on erityisesti Kakolanrinteen hautausmaa unohtunut moneen otteeseen. Vuodelta 1905 on Jenny-Maria Tallgrenin muistiinpanoja tuolloin alueella suoritetuista kaivauksista. Tallgrenin muistiinpanoista käy ilmi, että hautausmaa oli unohdettu jo tuolloin, sillä Tallgren esittää arkeologisiin löytöihin perustuvan arvion siitä, että kyseessä saattaisi olla epidemiahautausmaa (Hukantaival 2012: 2).
Kakolanrinteen hautausmaan katoamisesta ihmisten muistista on myös aiempia merkkejä. Sonja Hukantaival on käsitellyt asiaa Kakolanrinteellä vuosina 2011-1012 suoritettujen pelastuskaivauksien raportissa. Hän mainitsee jo vuodelta 1869 olevan Åbo Underrettelsärin kirjoituksen, jossa paheksutaan hautausmaan hoitamatonta tilaa ja sitä, että aluetta käytetään kärryjen ajopaikkana. Kakolanrinteen hautausmaa alkoi siis painua unholaan noin 74 vuotta perustamisensa jälkeen. Tämän jälkeenkin hautausmaa on löydetty ”uudelleen” useita kertoja esimerkiksi kunnallisteknisten töiden yhteydessä.
Kuolemaan liittyvät tavat, traditiot ja paikat ovat usein luonteeltaan konservatiivisia ja hitaasti muuttuvia, joten muutosta voidaan pitää nopeana. On myös kiinnostavaa, että vaikka Itäharjun hautausmaakin on välillä ollut hoitamattomana ja alueen kasvillisuus on päässyt villiintymään, ei hautausmaan olemassaoloa ole missään vaiheessa unohdettu yhtä voimakkaasti kuin Kakolanrinteellä. Asiaan on todennäköisesti vaikuttanut se, että arkeologisten löytöjen perusteella monet Kakolanrinteeseen haudatut ovat olleet venäläisiä sotilaita. Vuosien 2011–2012 pelastuskaivauksissa kahdesta haudasta löytyi ortodoksiristejä. Myös Tallgrenin muistiinpanoissa mainitaan, että alueelta löytyi ristejä, joiden toisella puolella vaikutti olevan kyrillistä kirjoitusta (Hukantaival 2012: 1-2). Näiden vainajien omaiset ovat todennäköisesti olleet kaukana, eikä paikallisten suhde venäläisiin joukkoihin ollut ongelmaton. Näin ollen hautausmaata ja sen vainajia ei kenties edes ole haluttu muistaa samalla hartaudella kuin Itäharjulle haudattuja.
Kolera näkyy kummallakin hautausmaalla omalla tavallaan. Molemmat ovat sijainneet perustamisensa aikaan syrjässä varsinaisen kaupungin alueelta. Itäharjulla kolerasta kertovat vielä nykyisinkin muutamien hautakivien tekstit. Esimerkiksi Carl Wahlgrenin hautakivessä todetaan hänen kuolleen koleraan. Anders Gustav Simeliuksen hautakivessä puolestaan kerrotaan hänen olleen ”uhri riehuvalle kuolemalle”. Millään muulla tavoin Itäharjun hautausmaan taustaa ei ole tehty tiettäväksi sinne sattuvalle satunnaiselle kulkijalle. Hautausmaata kiertää vanha kiviaitaus, mutta missään ei lue, että kyseessä on juuri kolerahautausmaa. Paikan ainoa infotaulu on merkki, joka kieltää koirien päästämisen hautausmaan alueelle.
Kakolanrinteessä epidemia näkyy ainoastaan arkeologisessa aineistossa, sillä maan pinnalla ei hautausmaasta ole jäljellä havaittavia merkkejä. Hautausmaan arkut ovat vaatimattomia lauta-arkkuja, joista usean korkeus on vain noin kaksikymmentä senttiä, mikä ei jätä juurikaan tilaa vainajalle (Hukantaival 2012: 7-8, 10-11, 16). Hukantaival huomauttaakin kaivausraportissaan arkkujen olevan poikkeuksellisen pieniä, sillä vastaava korkeus saman ajan kohteilla on yleensä noin 40 senttiä. Vainajat oli myös yhtä lukuunottamatta arvioitu aikuisiksi, joten arkun koko ei selity vainajan pienellä koolla (Hukantaival 2012: 16). Arkkujen pieni koko viittaa pikemminkin kiireelliseen hautaukseen ja yllättävään hauta-arkkujen tarpeeseen: aikaa ja materiaaleja riittävän monen normaalin kokoisen arkun valmistamiseen ei ollut. Kakolanrinteen hauta-arkuista monet ovat myös vieri vieressä tai päällekkäin niin, ettei arkkujen väliin ole jäänyt lainkaan maata (Hukantaival 2012: 16). Useita arkkuja on siis haudattu samanaikaisesti.
Kakolanrinteen hautauksista suurin osa ei myöskään ole kristillisen hautauksen mukaisesti itä-länsisuunnassa, ja parhaimmillaankin hautojen orientaatio on vain suurin piirtein itä-länsisuuntainen (Hukantaival 2012: 1). Tämä saattaa tosin kiireellisen hautauksen lisäksi johtua alueen maastosta, sillä viettävään rinteeseen ei ole aina mahdollista kaivaa hautaa tietyssä suunnassa. Koko hautausmaan sijaintia voi osaltaan pitää erikoisuutena, sillä alueen maaperä on savimaata siinä, missä enemmistö hautausmaista pyritään sijoittamaan hiekkamaalle. Savinen maaperä paitsi vaikeuttaa hautojen kaivamista myös routii pahasti ja voi näin ollen nostaa vainajien jäännöksiä takaisin maanpinnalle. Lisäksi Kakolanrinteessä peruskallio on hyvin lähellä pintaa. Eräässä haudassa arkun alla oli vain 20 senttiä savea ennen peruskalliota (Hukantaival 2012: 14).
Epidemiasta ja mahdollisesti heikommasta sosiaalisesta asemasta huolimatta ei Kakolanrinteen vainajia ole kohdeltu kuitenkaan välinpitämättömästi. Jo Tallgren mainitsee muistiinpanoissaan, että arkuista löytyi jäänteitä niinimatoista, joihin vainajat on mahdollisesti kääritty, sekä lastukerroksesta, joka arkun pohjalla on ollut kenties pehmikkeenä (Hukantaival 2012: 2). Vuosien 2011–2012 pelastuskaivauksissa puolestaan kävi ilmi, että ainakin kahdessa arkussa vainajan pään alle oli aseteltu kasvimateriaaleja, kuten lehtipuun oksia ja olkea tai kaislaa (Hukantaival 2012: 12-13, 16). Lisäksi löytyi merkkejä vainajien asettelusta levolliseen asentoon: yhden vainajan vasen sääri oli aseteltu ristiin oikean päälle, ja kahden vainajan kädet oli aseteltu rinnan tai vatsan päälle (Hukantaival 2012: 11, 13).
Turun kolerahautausmaiden käyttöaste jää laajempien tutkimusten puutteessa hieman epäselväksi. On vaikea sanoa, monenko eri epidemian aikana näitä kahta hautausmaata käytettiin ja paljonko koleraan kuolleita haudattiin esimerkiksi tavallisille hautausmaille.
Itäharjun hautausmaa on kohtalaisen iso (74 metriä pitkä ja 35 metriä leveä), joten on mahdollista, että sinne on haudattu myös myöhemmissä epidemioissa kuolleita. Tämä kuitenkin riippuu pitkälti siitä, miten vuosien 1831–1832 epidemiaan kuolleet vainajat on haudattu. Mikäli vainajat on haudattu mataliin hautoihin, ei päälle hautaaminen ole ollut mahdollista ainakaan ilman, että vainajia on jouduttu siirtelemään. Säädösten mukaan vainajat olisi pitänyt haudata vähintään kolmen ja puolen kyynärän syvyyteen (Pesonen 1980: 152). On kuitenkin eri asia, miten tällaisia suosituksia on noudatettu. Itäharjun hautausmaan keskivaiheilla on muusta alueesta selvästi nouseva kumpu, joka saattaisi viitata siihen, että alueelle on myös siirretty maata muualta. Mitään selkeitä päätelmiä on kuitenkin mahdotonta tehdä ilman tarkempia tutkimuksia.
Hautausmaat olivat tärkeitä koleran kokeneille aikalaisille. Epidemiahautausmaat mahdollistivat sen, että ihmiset saivat poikkeustilanteessakin hautauksen siunattuun maahan. Tämä oli tärkeää paitsi uskonnon myös siihen kytkeytyvän säätyjärjestelmän vuoksi. Uskonnollisten merkitysten lisäksi oikein toimitettu hautaus oli yhteisöllinen rituaali, jossa vainajan arvo tunnustettiin julkisesti (Eilola 2009: 35-36). Kirkkomaan ulkopuolelle hautaaminen oli rangaistus ja loukkaus, joka usein kohdistui rikollisiin tai itsemurhan tehneisiin. Myös koleraa koskevissa huhupuheissa ihmisiä peloteltiin sillä, ettei sairastuneita haudattaisi siunattuun maahan (Pimeyttä Kiwennawalla. Keski-Suomi 09.08.1894: 3). Uskonnon lisäksi hautausmaat olivat – ja ovat edelleen – ihmisille tärkeitä muistamisen ja surun työstämisen paikkoja, kuten käy ilmi Itäharjun hautausmaata kuvaavasta lehtikirjoituksesta:
Kolerahautausmaa Hämeentullin ulkopuolella on kuullut paljon ja nähnyt monet kyyneleet edesmenneiden sukulaisten, ystävien sekä aktiivisten kansalaisten ja arvostettujen kaupunkilaisten vuoksi (Åbo Underrättelser 25.03.1869: 1).
Itäharjun hautausmaalla on siis ollut tärkeä merkitys surutyön tekemiselle sekä menneiden epidemioiden muistamiselle. Kirjoitus julkaistiin vuonna 1869, jolloin Turku ei ollut kärsinyt vakavasta koleraepidemiasta moneen vuoteen. Viimeisin vakava, satoja uhreja vaatinut epidemia oli ollut vuonna 1853. Vainajien läheisille hautausmaalla oli kuitenkin selvästi suuri merkitys. Lisäksi Itäharjulle haudattuja vainajia kuvataan ”aktiivisiksi kansalaisiksi ja arvostetuiksi kaupunkilaisiksi”, millä korostetaan sinne haudattujen olevan kunnollisia kansalaisia, jotka ansaitsevat arvokkaan lepopaikan. Vastaavia argumentteja ei esitetty Kakolanrinteen hautausmaan puolesta. Vaikka omaisten mielipaha hautausmaan huonon ylläpidon vuoksi nähtiinkin oikeutettuna, ei vainajista puhuta Kakolanrinteen hautausmaata käsittelevissä kirjoituksissa mitään. Kenties Kakolanrinteelle haudatut vainajat nähtiin jossain määrin ulkopuolisina tai erilaisina. Arkeologiset löydöt osoittavat heidänkin saaneen huolenpitoa hautaan mennessään, mutta on selvää, että heidät muistettiin ja unohdettiin eri tavalla kuin Itäharjun vainajat.
Viranomaistoimenpiteet koleraa vastaan keskittyivät alkuvaiheessa karanteeneihin sekä kansalaisten opastukseen ja valistukseen. Karanteenit jäivät vuosisadan edetessä pois, ja hiljalleen myös valistus muuttui sisällöltään paremmin lääketieteen uusia teorioita vastaavaksi, kun suitsutuksista ja pahojen hajujen välttämisestä siirryttiin bakteerien torjuntaan. 1800-luvun edetessä alettiin kiinnittää parempaa huomiota lasarettien määrään, potilaiden kuljetukseen ja ennen kaikkea hygieniaan ja sanitaatioon, joiden parantuminen lopulta auttoi hävittämään taudin Suomesta 1900-luvulla. Viranomaisten toimenpiteet taudin hillitsemiseksi jättivät Turkuun yhä nykyisinkin näkyviä maamerkkejä esimerkiksi Itäharjun hautausmaan muodossa.
Koko Pro Gradu -tutkielman voi lukea osoitteesta: http://www.doria.fi/handle/10024/123211
Tämän tiivistelmän pääasialliset lähteet:
Arkistolähteet:
Keski-Suomi 09.08.1894 http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/523718#?page=3
Åbo Underrättelser 25.03.1869 http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/365302#?page=1
Tutkimuskirjallisuus:
Eilola, Jari: Ruumis, kuolema ja makaaberi. Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta. Toim. Jari Eilola. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2009: 7–71.
Hukantaival, Sonja: TURKU, Kakolanrinne 2011 – 2012: Kolerahautausmaan arkeologiset pelastustutkimukset. Turun museokeskus, Kaivausraportti 2012.
Jutikkala, Eino: Turun kaupungin historia 1856-1917. Turun sanomalehti ja kirjapaino Oy, Turku 1957.
Nikula, Oscar: Turun kaupungin historia 1809–1856. Turun kaupunki, Turku 1972.
Pesonen, Niilo: Terveyden puolesta, sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY, Helsinki 1980.
KALMISTOPIIRI 