Spitaalin historiaa Suomessa

Veli Pekka Toropainen

Tanskalainen Daniel C. Danielsen kuvasi spitaalin kliinisesti 1840-luvulla ja norjalainen A.G.H. Hansen löysi sen aiheuttajan vuonna 1873. Kyseessä on krooninen, ulkonäköön voimakkaasti vaikuttava ja sosiaalisesti haittaava tauti. Ihmisestä ihmiseen tapahtuvan tartunnan saamiseksi tarvitaan yleensä pitkäaikainen, läheinen yhdessäelo tautia sairastavan kanssa. Usein hyvin pitkällisestä tautiprosessista on seurauksena vauriolle alttiiden ruumiinosien kuten sormien, varpaiden ja nenän menetys. Kasvojen keskiosien vauriosta johtuen tautia sairastavilla on usein kähisevä, törähtelevä ääni. Spitaalin tunnistamisessa erilaiset kroonisia ihomuutoksia aiheuttavat taudit muodostavat toisinaan hyvin vaikean erotusdiagnostisen ongelman. Sekaannusta aiheuttavia tauteja ovat mm. kupan toinen ja kolmas vaihe, ihotuberkuloosi ja sieni-infektiot.

Turun Puolalanmäelle perustettiin Pyhän Yrjänän hospitaali spitaalia sairastavia varten. Ensimmäinen maininta siitä on eräässä testamentissa vuodelta 1355. Kyseessä lienee kaiken kaikkiaankin ensimmäinen maininta sairaanhoitolaitoksesta Suomessa. Seuraava maininta on piispa Bero II Balkin kirjeessä vuodelta 1396. Keskiajan lopulla Suomessa oli myös Maria Magdalenalle pyhitetty hospitaali – perustettu vuonna 1475 – Viipurissa spitaalia sairastavien eristämiseksi.

Vuosina 1653─1672 toimi spitaalihospitaali myös Ahvenanmaan Gloskärillä. 1600-luvulla tautia sairastavia hoidettiin lisäksi Kruunupyyn, Korsholman ja Kaarleporin hospitaaleissa Pohjanmaalla sekä Helsingin hospitaalissa. Sisämaassa oli lisäksi Paltamossa hospitaali. Seilillä oli 1600-luvun lopulla hoitola myös Turussa Pyhän Henrikin lähteen yhteydessä. 1600-luku näyttää olleen taudin huippuaikaa Suomessa. Säilyneiden tietojen perusteella vuosisadan puolivälin tienoilla Suomen hospitaaleissa on hoidettu samanaikaisesti yli sataa spitaalista. Ahvenanmaalla kaikki 1600-luvulla lepraa yhteisönsä mielestä sairastaneet eivät suinkaan päätyneet hospitaaliin. Näin ollen Suomessa, jonka väkiluvun on arvioitu vuonna 1695 olleen noin 450 000 ihmistä, olisi esiintynyt noin yhdestä kolmeen spitaalista 10 000 asukasta kohden. Ahvenanmaalla tautia oli mahdollisesti yleisemmin. Vuonna 1695 arvioitiin Ahvenanmaan väkiluvun olleen noin 7600 henkeä ja spitaalia sairastavia ilmeisesti parikymmentä, mikä tekee jopa yli 20 sairasta 10 000 asukasta kohden.

Näyttää siltä, että spitaalia esiintyi paikallisesti jatkuvasti jonkin verran Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomessa 1600- ja 1700-luvuilla. 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa sitä esiintyi suhteellisen runsaasti Kuusamossa ja Pudasjärvellä. Näiltä paikkakunnilta tauti oli kuitenkin käytännöllisesti katsoen hävinnyt 1860-luvulle tultaessa. Lounais-Suomessa sitä esiintyi koko 1800-luvun esimerkiksi Tyrvään tienoilla. Jo aikalaiset kiinnittivät huomiota siihen, että ainakin Pohjoismaissa spitaali näytti esiintyvän rannikoilla kalastajaväestöissä. Esimerkiksi Rymättylässä sitä tavattiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Mitkä tekijät kalastajien elämäntavoissa ja elinolosuhteissa edistivät taudin leviämistä, ei ole tiedossa.

1800-luvun lopulla alettiin kiinnittää erityistä huomiota spitaaliin ja sen hoidon järjestämiseen. Vuonna 1900 perustettiin Helsingin Sörnäisiin tilapäinen spitaalisairaala ja pysyvä sairaala vuonna 1904 Orivedelle. Oriveden sairaala suljettiin vuonna 1953 ja viimeiset potilaat siirrettiin Helsinkiin, Kumpulan kartanoon. Viimeinen uusi spitaalia sairastava löytyi Suomesta vuonna 1955. Norjassa viimeiset kolme sairasta löytyivät vuonna 1951 ja Islannissa viimeinen diagnostisoitu uusi tapaus on vuodelta 1956.

Monien spitaalisten onnistui pysytellä sairaudestaan ja oikeuden päätöksestä huolimatta kotikonnuillaan useita vuosia. Miten tämä oli mahdollista? Ahvenanmaan rovasti Boëtius Murenius kirjasi vuosina 1637─66 rovastintarkastuspöytäkirjoihin tietoja spitaalisista alueensa seurakunnissa. Tautitapaukset sisältyvät hänen tarkastuskertomuksiinsa, sillä hänen tehtävänään oli valvoa myös sairaiden hoitoa alaisissaan seurakunnissa. Rovastin merkinnät antavat virallisesta poikkeavan kuvan sairaiden kohtelusta.

Mureniuksen antamien tietojen mukaan ainakin osa sairaista sai oleskella kotiseurakunnissaan, kunhan he eivät liikkuneet terveiden joukossa. Vuonna 1639 kaksi nuorta spitaalista veljestä asui Kökarissa samassa tuvassa muun talonväen kanssa. Heidät määrättiin ainoastaan muuttamaan tilan ulkorakennukseen. Seuraavana vuonna sairasta suomenkielistä poikaa Ollea elätti seurakunnan pappi. Poika sai tulla päivisin pappilan portille, mutta yönsä hänen tuli viettää asunnoksi määrätyssä hökkelissään.

Samana vuonna Murenius määräsi Kökarissa, ettei spitaalinen nainen saanut mennä kirkossa penkkiinsä, vaan hänen tuli pysytellä kirkon ovella syrjässä. Edelleen Jomalassa taudin saanut piika asui saunassa, jossa talonväki kävi kylpemässä. Piika myös seurusteli muiden kanssa ja jopa lypsi talon lehmät emännän ollessa poissa. Vuonna 1642 Lemlandin spitaalinen liikkui öisin talon aitoissa, sillä muuten taloon ei olisi saatu palvelusväkeä. Lisäksi hänen tehtäviinsä kuului kokea rysät.

Norrbodan Erik ei kyennyt vuonna 1646 hankkimaan lääkäriltä spitaalista vapauttavaa todistusta, ja siksi häneltä kiellettiin liikkuminen ja työskentely muiden seurassa. Ja ainakaan hän ei saanut enää valmistaa hansikkaita, kuten oli tehnyt aiemmin! Murenius kirjoitti että mikäli hän ei taipuisi näihin ehtoihin, hänet lähetettäisiin hospitaaliin. Näistä esimerkeistä päätellen paikallisyhteisö salli spitaalisten asua keskuudessaan, kun he vain noudattivat tiettyjä rajoituksia.

Kaikkiaan Mureniuksen pöytäkirjoissa esiintyy 123 epäiltyä tai todettua tautitapausta. On syytä olettaa, että 1600-luvulla Ahvenanmaalla noudatetut spitaalisiin liittyvät käytännöt oli omaksuttu jo keskiajan Suomessa. Turun saaristossakin huhuttiin spitaaliin sairastuneista. Taudista epäiltyjen tutkintaan kiinnitettiin kuitenkin paljon huomiota, sillä taudin toteamisella oli tavaton merkitys ihmisen tulevaisuudelle.

Vaikka oma kyläyhteisö olisi vaiennut sairaudesta, oli aina joku, joka saattoi tiedon viranomaisten korviin. Seurakunta kokoontui ainakin Ahvenanmaalla papin johdolla kirkolle toteamaan taudin ja vain harvoin lähetettiin miehiä katsastamaan sairaudesta epäiltyä tämän kotiin. Epäilty saatettiin jättää vielä koeajalle esimerkiksi vuoden ajaksi, jotta taudin merkit olisivat riittävän selvät oikean diagnoosin tekemiseen. Tautiepäilyyn kun riittivät punoittavat kasvot tai muuttunut ääni. Usein sairaus osoittautui joksikin muuksi kuin spitaaliksi, vaikka myös näitä sairaita saattoi joutua Seiliin. Spitaalista epäiltyjen tutkinta oli kuitenkin jo 1600-luvulla siirtymässä kirkolta koulutetuille lääkäreille.

———

FT Veli Pekka Toropainen toimii tutkijana Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa ja on erikoistunut 1600-luvun kaupunki- ja henkilöhistoriaan.

Kirjallisuutta:

Sandholm, Åke 1973: Kyrkan och hospitalshjonen. En undersökning rörande omsorgen om de sjuka och fattiga i välfärdsanstalterna i Finland. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 88. Helsingfors.

Toropainen, Veli Pekka 2014. Spitaalisten saari. Seilin hospitaalin varhaisvaiheita. Genos 4•2014, s. 210−225. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Vuosikerta 85. 2014.

Vuorinen, Heikki S. 2002: Tautinen historia. Osuuskunta Vastapaino. Tampere.