Mikä on Mikkelin Tuukkalan kalmiston tutkimuksen tilanne tällä hetkellä? Kalmiston ikäajoitus? Vainajien DNA-tutkimus? – Lukijan kysymys
Kuuntele vastaus Kalmistoradio-podcastina tai jatka lukemista alla.
https://open.spotify.com/show/6vfaQwnUUNk2u55UW2H8Bz
Mikkelin Tuukkalan kalmisto löytyi vuonna 1886, kun armeijan harjoituskenttää tasoitettaessa tuli esiin ihmisluita ja rautakautisia esineitä. Ensimmäisten joukossa löytyneisiin esineisiin kuuluu muun muassa gotlantilainen hopeasolki, jossa on skandinaavista riimukirjoitusta (ks. Kalmistopiirin juttu Riimukirjoitus Mikkelin Tuukkalan hopeasoljessa).
Esa Mikkolan vuonna 2009 ja 2019 ilmestyneet artikkelit sisältävät perusteelliset yhteenvedot Tuukkalan kaivaustutkimuksista. Kalmistossa tehtiin arkeologisia kaivauksia vuosina 1886, 1933 ja 1934, minkä jälkeen kohdetta pidettiin täysin tutkittuna. Vuonna 2009 kuitenkin havaittiin, että alueella on yhä hautoja. Tuolloin Museovirasto tutki suunnitellun lämpökaapelin linjaukselta yhteensä seitsemän ruumishautaa, joista yksi sisälsi myös kaksi polttohautausta (Mikkola 2009: 177; 2019: 58–61).
Tuukkalan kalmisto ajoitettiin aikoinaan esineistön perusteella ristiretkiajalle, noin vuosien 1050–1300 välille. Haudoista on löytynyt muun muassa soikeita kupurasolkia, joita on perinteisesti pidetty tähän aikaan ajoittuvana korumuotona. Esa Mikkola (2009: 184) arvioi jo vuoden 2009 artikkelisaan kalmiston käytön ajoittuvan kuitenkin pääasiassa 1200–1300-luvuille, osittain jopa 1400-luvulle. Tarkkoja radiohiiliajoitusten tuloksia julkaistiin Mikkolan vuonna 2019 ilmestyneessä artikkelissa. Niiden perusteella Tuukkalaa voi pitää pikemminkin keskiaikaisena kuin rautakautisena kalmistona. Kalmisto lienee perustettu vasta 1200-luvun puolivälissä, ja sen käyttö on jatkunut katkeamatta 1400-luvun puoliväliin saakka (Mikkola 2019: 65–75). Mikkola (2019: 65; 76) on Tuukkalan ajoitustulosten yhteydessä muistuttanut myös Karjalan ja Hämeen ruumiskalmistojen luonnontieteellisten ajoitusten tärkeydestä. Monia kalmistoja on perinteisesti pyritty ajoittamaan ainoastaan esinelöytöjen perusteella. Tuukkala kuitenkin osoittaa, että monia ristiretkiaikaisina pidettyjä esineitä on voitu käyttää vielä vuosisatoja luultua myöhemmin.
Vuoden 2009 kaivauksissa otettiin muinais-DNA-näytteet haudoista H1, H3, H5, H7, H11 (Mikkola 2009: 183), mutta näiden näytteiden analyysi on toistaiseksi kesken. Vuonna 2019 ilmestyneessä muinais-DNA-tutkimuksessa, jossa selvitettiin Suomen alueella varhain esiintyviä äitilinjoja, oli mukana Tuukkalan ensimmäisten kaivausten luita, jotka olivat löytyneet 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa (Översti et al. 2019). Tutkimuksessa Tuukkalaan haudatuilta vainajilta löytyivät seuraavat suoraan äidiltä lapsille periytyvät mitokondrio-DNA:n haploryhmät:
Tuukkalan tutkittujen vainajien joukossa äitilinjan haploryhmä H on yleisin. Nykyisin H-ryhmä on yleisin Länsi-Suomessa. Yhdellä yksilöllä oli haploryhmä U5b1b1a, jota on löydetty myös Levänluhdan vesikalmiston vainajilta (ks. esim. Uusi muinais-DNA-tutkimus: Suomen varhaiset äitilinjat kertovat asutuksen muutoksista). Sama ryhmä on nykyään yleinen erityisesti Fennoskandian pohjoisosissa ja saamelaisilla. Kiinnostava on kenties myös haploryhmä D5, jonka nykyinen levintä painottuu selvästi itään, muun muassa Kiinaan (Tambets et al. 2004). Tuukkalasta löytynyttä alaryhmää D5a3a1a esiintyy nykyisin harvinaisena esimerkiksi Suomen saamelaisilla sekä suomalais-ugrilaisilla manseilla.
Tuukkalaan haudattu viisivuotias lapsi kuului haploryhmään U5a2a1e. Samaan ryhmään kuului myös Hollolan Kirkailanmäkeen haudattu keski-ikäinen aikuinen (hauta 6). Nämä vainajat ovat siis todennäköisesti olleet sukua toisilleen suorien äitilinjojensa kautta, joskaan kovin läheisestä sukulaisuudesta ei välttämättä ole ollut kyse. Kahdella Tuukkalan yksilöllä oli ryhmä H10e, joten myös nämä henkilöt lienevät sukua toisilleen suorassa äitilinjassa. Haploryhmät eivät kerro Tuukkalan vainajien elinkeinoista tai yksilöiden alkuperästä, vaan pikemminkin yksilöiden suorien äitilinjojen varhaisemmasta historiasta.
Vuonna 2019 julkaistun DNA-tutkimuksen yhteydessä vainajien luista teetettiin neljä uutta radiohiiliajoitusta (Översti et al. 2019), joiden tulokset tukivat Mikkolan teettämiä ajoituksia. Yksi näytteistä ajoittui vuosien 1320–1450 välille, yksi vuosien 1275–1395 välille, yksi vuosien 1268–1380 välille ja yksi keskimäärin 1400-luvulle (Hauta 29). Myös nämä ajoitukset vahvistavat käsitystä keskiaikaisesta kalmistosta.
Tuukkalan tekstiililöydöistä on myös tehty tutkimusta. Jo ensimmäisten kaivausten aikaan oli herännyt kiinnostus muinaisten suomalaisten pukeutumiseen. Ensimmäinen Tuukkalan löytöihin perustuva naisen puku valmistettiin jo 1930-luvulla. Tämä Tuukkalan muinaispukuna tunnettu asu ei kuitenkaan ole tarkka rautakautisen puvun ennallistus, vaan väljä hahmotelma haudan nro 26 löytöjen pohjalta. Haudan 26 löytöjä ja tekstiilijäänteitä tutkittiin uudelleen 1990-luvun alussa, jolloin sekä tekstiilien alkuperäisten värien että vaatteiden mallien havaittiin olevan hyvin erilaisia kuin vuosikymmeniä aikaisemmin oli ajateltu. Uusien tutkimusten pohjalta valmistettiin päivitetty asu, joka tunnetaan Mikkelin seudun muinaispukuna (Riikonen 2003).
Myöhemmin tehdyt tarkat kuitu- ja väriaineanalyysit ovat entisestään tarkentaneet kuvaa Tuukkalan tekstiililöydöistä ja kertovat samalla myös kalmiston käyttäjien pitkälle ulottuvista kansainvälisistä verkostoista. Tuukkalasta löytyneiden tekstiilien joukossa on esimerkiksi punavalkoraidallista tekstiiliä, jonka väriaineet eivät ole kotimaista alkuperää. Kankaalle tunnetaan vastineita 1300-luvun Englannista ja Novgorodista (Vajanto 2015). Myös tämä havainto sopii kiinnostavasti yhteen Tuukkalan radiohiiliajoitusten kanssa.
Vaikka Mikkelin alue kytkeytyi tiivisti läntiseen kulttuuripiiriin Pähkinäsaaren rauhan (1323) myötä, omaksuttiin katolinen uskonto alueella ilmeisesti vasta 1400-luvulla (Mikkola 2019: 66). Kiinnostava kysymys onkin, edustavatko Tuukkalan vainajat itäistä kristinuskoa (ortodoksisuutta), esikristillistä uskomusmaailmaa, vai niiden synkretismiä.
Vastaus: Ulla Moilanen, Turun yliopisto
———
Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia aikaisempiin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.
Lähteet:
Mikkola, E. 2009. The Mikkeli Tuukkala cemetery – The 2009 excavations and new interpretations. Fennoscandia archaeologica XXVI (2009): 177–185.
Mikkola, E. 2019. Mikkelin Tuukkalan ruumiskalmiston ajoitus. Teoksessa: Monttu auki – arkeologisia kenttätutkimuksia II: 58–77. Niukkanen, M. & Perälä, S. (toim.) Museoviraston julkaisuja 12, Museovirasto.
Riikonen, J. 2003. Arkeologiset tekstiililöydöt – tutkimusta ja tulkintaa. Teoksessa: Sinihameet kultavyöt. Suomalaisia muinaispukuja: 6–35. Luoma, H. (toim.) Hermes Oy, Tampere.
Tambets, K., Rootsi, S., Kivisild, T., Help, H., Serk, P., Loogväli, E.-L., Tolk, H.-V., Reidla, M., Metspalu, E., Pliss, L., Balanovsky, O., Pshenichnov, A., Balanovska, E., Gubina, M., Zhadanov, S., Osipova, L., Damba, L., & Voevoda, M., Kutuev, I., & Villems, R. 2004. The Western and Eastern Roots of the Saami – The Story of Genetic ”Outliers” Told by Mitochondrial DNA and Y Chromosomes. American Journal of Human Genetics 74: 661–82.
Vajanto, K. 2015. Dyes and Dyeing Methods in Late Iron Age Finland. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos.
Översti, S., Majander, K., Salmela, E., Salo, K., Arppe, L., Belskiy, S., Etu-Sihvola, H., Laakso, V., Mikkola, E., Pfrengle, S., Putkonen, M., Taavitsainen, J.-P., Vuoristo, K., Wessman, A., Sajantila, A., Oinonen, M., Haak, W., Schuenemann, V., Krause, J., Palo, J.U. & Onkamo, P. 2019. Human mitochondrial DNA lineages in Iron-Age Fennoscandia suggest incipient admixture and eastern introduction of farming-related maternal ancestry. Scientific Reports 9: 16883 (2019).
KALMISTOPIIRI 