Vuokko Aittola
Wittfoothin hautapuku on 1640-luvulle ajoittuva naisen asu, jota säilytetään Turun tuomiokirkkomuseossa. Tässä artikkelissa kerron havainnoistani hautapukuun liittyen, puvun mahdollisesta funktiosta sekä siihen liittyvästä aikaisemmasta tutkimuksesta. Lähteinä olen käyttänyt pääasiassa Riitta Pylkkäsen julkaisuja Barokin pukumuoti Suomessa 1620-1720 (1970) ja 1600-luvun kuolinpukuja Turun tuomiokirkkomuseossa (1955) sekä Heinolan kaupunginmuseon julkaisemaa teosta Barokki – Barock (2014). Olen käyttänyt havaintojen tekemisen apuna hautapuvusta ottamiani valokuvia. Lyhenne TTK tarkoittaa tässä artikkelissa Turun tuomiokirkkomuseota.
Perustiedot
Turun tuomiokirkkomuseossa sain käsiini pukuun liittyvän arkistointikortin, josta selviää pukuun liittyviä perustietoja. Asu on löytynyt Juhani Rinteen vuosina 1923–24 tekemissä tuomiokirkon arkeologisissa kaivauksissa, Wittfooth-suvun haudassa olleesta arkusta, jonka järjestysnumero on 93 ja löytönumero 320b. Riikka Kaisti (2017:82) kertoo teoksessa Turun tuomiokirkko – rakkaudella rakennettu, että saksalaista alkuperää ollut Wittfooth-suku oli yksi Turun merkittävimmistä ja varakkaimmista suurkauppiaista. Suku saapui Suomeen Tukholman kautta vuonna 1647. Wittfoothin valtaporvarien hauta sijaitsee tuomiokirkon pääkuorissa, alttarin alla. Hautaan laskeudutaan nykyisin alttarin takaa, mutta aikoinaan sinne on päässyt myös suoraan hautausmaalta.
Arkistointikortissa mainitaan puvun sijoituspaikaksi tuomiokirkkomuseon varasto. Hautapuvun koosta on seuraavat maininnat: Kankaan leveys 57 cm, hameen pituus 104 cm, hameen leveys 160 cm, miehustan pituus 41 cm, kalvosimien korkeus 8,5 cm ja ilmeisesti merkintä “suun leveys” tässä yhteydessä tarkoittaa hihansuuta kalvosimien kohdalla, joka on 18,5cm. (TTK 320b). Se saattaa myös tarkoittaa kaula-aukon leveyttä.
Materiaalista ja puvun valmistustekniikasta kerrotaan, että hautapuku on valmistettu mustasta, mutta nyt ruskeaksi kauhtuneesta atlassilkistä, jossa on “pikeerattuja” ranskanliljakuvioita, jokainen jonkinlaisen kaaren sisällä (TTK 320b). Pikeerauksella tarkoitetaan tässä yhteydessä rei’ittämällä kuvioitua kangasta. Puvun hihansuiden kohdilla olevat kalvosimet tarkoittavat käsineiden varsia, joissa on arkistokortin mukaan “ruskehtavan keltaista atlassilkkiä, jotka on kirjottu hopealangalla, -spiraaleilla ja paljeteilla, sekä keltaisella, vihreällä ja punaisella silkkilangalla. Vuori ruskehtavankeltaista taftisilkkiä” (TTK 320b). Hautapuvun valmistajasta tai valmistuspaikasta ei ole merkintöjä. Säilytyslaatikossa on tuomiokirkkomuseossa olevan lapun mukaan “naisen muotipuku, noin 1640-luvulta” (TTK 320b). Samassa yhteydessä on myös mainittu puvun materiaali sekä löytöpaikka.
Hautapuvun kuvaus ja havainnointi
Hautapukuja tutkittaessa voidaan nähdä, kuinka Suomessa seurattiin muotia ja sen yleisiä linjoja (Pylkkänen 1970:263, ks. myös Kuokkanen & Lipkin 2011). Kuviopainanteet ja viillokset olivat yleisiä tapoja käsitellä silkkikankaita 1600-luvulla. Ranskassa tämä niin sanottu viiltoatlas tuli muotiin 1629 asetetun ylellisyysasetuksen jälkeen ja Suomessa vuoden 1644 ylellisyysasetuksen jälkeen (Pylkkänen 1970:56). Ylellisyysasetusten tarkoitus oli rajoittaa silkin, sametin, metallikirjonnan ja pitsien käyttöä, ja siten puuttua aateliston tuhlailuun. Seurauksena oli viilto- ja piirtokuosisen atlaksen (satiinin) sekä taftin suosion kasvu (Tamminen 2014:74). Pylkkäsen mukaan koristelutavalla pyrittiin peittelemään kankaan huonoa laatua, samoin kuin saamaan muutoin yksinkertainen ja sileä kangas visuaalisesti näyttävämmäksi. Koristelua käytettiin Suomen porvarispiireissä niin miesten kuin naistenkin vaatteissa ja myös vuorikankaissa pikeeraustyyli säilyi 1680-luvulle asti. Pikeeraus suoritettiin tekemällä piikkikiekon avulla reikiä kankaaseen (Pylkkänen 1970: 56).
Pylkkänen kuvailee Wittfoothin hautapuvun piirteitä teoksessaan Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720 (1970) ja kuvailee sitä viiltoatlaksesta tehdyksi naisenpuvuksi ja sen kuosia 1640-luvun muodiksi. Tässä yhteydessä Pylkkänen mainitsee, kuinka Turun varakkaat porvarisnaiset ovat pukeutuneet lähes kuten aateliset. Tästä kertoo myös puvun yhteydessä oleva, hansikkaaseen kuulunut kalvosin, jota Pylkkäsen teoksessa mainitaan olevan vain yksi kappale (Pylkkänen 1970:263). Itse havaitsin tosin kummankin kalvosimen olevan tallessa ja niiden selkeästi kuuluvan samaan hansikaspariin. Itse hansikasosaa ei ole enää kummankaan kalvosimen jatkeena. Mielenkiintoista on, milloin ja miten toinenkin kalvosin on löytynyt, sillä Pylkkänen käsittelee julkaisuissaan vain yhtä kalvosinta ja teosten valokuvissa kalvosimia näkyy vain yksi kappale (Pylkkänen 1970:264; 1955:4).
Havaitsin puvun takana ja oikealla sivustalla halkion. Se on solmittavissa kiinni tasaisin välimatkoin ruskehtavalla nauhalla, jonka reunoissa on pitsiä. Pylkkäsen (1955:6) mukaan näitä nauhoja on kahdeksan kappaletta. Olen itse melko varma, että puku ei välttämättä ole ollut pelkästään hautajaisiin tehty, sillä kuten Pylkkänenkin toteaa, se on erittäin huolellisesti valmistettu, hameosa laskoksin ja hihat kiiloin. Helmassa on helmanauhaa. Pylkkänen (1955:6) ei ole löytänyt puvusta ajalle tyypillisiä jäykisteitä ja vuorausta, mutta hän toteaa asun olleen mahdollisesti käyttöpukuna ja muutettu siitä hautapuvuksi.
Havaintojeni mukaan puvun miehusta on suhteellisen lyhyt ja tasainen. Siihen on liitetty ajalle tyypilliset väljähköt eli hieman pussimaiset, alaspäin kapenevat hihat, kuten Pylkkänenkin (1970:263) niitä kuvailee. Naisten 1600-luvun pukumuotiin vaikutti miesten kenttämuoti (Tamminen 2014:71). Miehustasta tuli lyhyt, hihoista pallomaiset ja pääntiestä laajempi. Myös hansikkaat yleistyivät. Miehustan “kapeneminen ja kärkevöityminen” tuli muotiin vasta 1600-luvun puolivälin jälkeen, eivätkä nämä piirteet ole siis vielä nähtävissä Wittfoothin hautapuvussa, mutta jo seuraavien vuosikymmenten hautapuvuissa (Pylkkänen 1970:263).
Toisin kuin perustiedoissa mainitsemassani arkistointikortissa (TTK 320b) lukee, Wittfoothin puvun kankaan väriksi Pylkkänen (1970:263) mainitsee mustanruskean. Toisessa julkaisussa hän mainitsee puvun olleen alun perin musta (Pylkkänen 1955:5). Pylkkänen pohtii myös, onko puku valmistettu nimenomaan siitä kangaserästä, jota mainitaan vuonna 1632 olleen turkulaisen kauppiaan Johan Kinnertin varastossa 18 kyynärän verran. Pylkkänen (1955:6) arvelee, että kangasta olisi päätynyt “kauppias Wittfootin emännän puvuksi”. Mielestäni on kuitenkin myös mahdollista, ettei puku olisikaan kuulunut ”Wittfoothin emännälle”. Rinteen kaivauksissa nimittäin todettiin, että tuomiokirkon hautaholveissa oli hyvin säilyneiden 1700-luvun arkkujen ohella myös vanhempia, niin sanottuja jätearkkuja. Jätearkut sisälsivät ”sekalaista rojua”, minkä lisäksi hautaholveissa oli vanhemmista hautauksista jääneitä, syrjään työnnettyjä kasoja, luita, arkunkappaleita ynnä muuta. Näistä jätekasoista otettiin talteen juuri hautapukuja (Pylkkänen 1955:3). Ajatuksen vahvistaminen vaatisi tosin tarkempaa perehtymistä Wittfoothin hautakammion löytöolosuhteisiin.
Kalvosimet
Barokin kalvosinmuoti oli omaksuttu töyhtöjen, hattujen, kaulusten ja asusteiden lailla suoraan miesten muodista (Tamminen 2014:71). Wittfoothin puvun kalvosimet ovat keskenään hyvin samanlaiset ja niissä on molemmissa kuvattuna orvokki, ylöspäin kurkotteleva kellertävä lintu, omena sekä päärynä. Kuviointi on sama sekä kalvosimien ylä- että alapuolella. Pylkkäsen (1955:6) mukaan pukuun kuuluneet hansikkaat ovat saattaneet olla ”englantilaista tai mannermaista tuontitavaraa”. Hänen mukaansa on selvää, että rikkaat turkulaiset porvarisvaimot ovat pystyneet seuraamaan aikansa muotivirtauksia.
En itse pystynyt tunnistamaan käytettyjä pistoja ja materiaaleja kalvosimissa, mutta Pylkkäsen (1955:6) mukaan ne on valmistettu “alkujaan punervasta, vuorattu samanvärisellä taftilla ja kirjottu hopealangalla, -kierukoilla ja –paljeteilla sekä häivepistoin keltaisella, vihreällä ja punaisella silkillä aiheena symmetrisistä hopeakiemuroista nouseva lintu, hedelmäryhmä ja orvokki”. Kalvosinten reunat on vieläpä jaoteltu viiteen ulokkeeseen ja reunustettu “hopeanyytingillä”. Olisi helppo ajatella, että vuoden 1644 ylellisyysasetuksen voimaantulon jälkeen tällaiset asut olisivat olleet kiellettyjen listalla ja sen vuoksi päätyneet hautaan.
Lopuksi
Wittfoothin hautaholvista löytyneen hautapuvun todellista omistajaa voi olla hankala määrittää, sillä moniin hautoihin on aikojen kuluessa kasattu aikaisempien hautausten jäänteitä sitä mukaa kun uusille hautauksille on tehty tilaa. Wittfoothin puvun tyyli edustaa kuitenkin 1640-lukua ja se on hieno esimerkki aikakauden muodista. Barokin mahtailevuus tulee ilmi puvun tyylistä, vaikka ajan ylellisyysasetukset ovat vaikuttaneet materiaalin valintaan ja koristeluun. Puku on kaiketi ollut käytössä ensin käyttöpukuna, minkä jälkeen siitä on muokattu hautapuku. Varakkailla turkulaisporvareilla oli varaa hankkia tuontitavaraa ja muotiasusteita ulkomailta, joten kalvosimiakaan on tuskin ommeltu monimutkaisine ompeleineen vain hautajaisia varten.
————
Kirjoittaja opiskelee arkeologiaa Turun yliopistossa. Artikkeli perustuu museologian Kirkollinen kulttuuriperintö -kurssin lopputyöhön. Editointi: Kalmistopiiri.
Lähteet:
Turun tuomiokirkkomuseo (TTK 320b).
Kaisti, Riikka (2017). Turun tuomiokirkko. Rakkaudella rakennettu. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän monistamo. Turku.
Kuokkanen, Tiina & Lipkin, Sanna (2011). Hauta-asut elämän kuvaajina – Oulun tuomiokirkon kuolinpuvuista. Teoksessa: Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja: 149–163. Ikäheimo, Janne, Nurmi, Risto & Satokangas Reija (toim.). Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta. Oulu.
Pylkkänen, Riitta (1970). Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 71. OY Weilin & Göös AB. Helsinki.
Tamminen, Marketta (2014). Barokin pukumuoti ja korut 1620–1720. Teoksessa: Barokki – Barock: 67–76 Juuti, Sirpa & Kokki, Kari-Paavo (toim.), Heinolan kaupunginmuseon julkaisuja 25.
Pylkkänen, Riitta (1955). 1600-luvun kuolinpukuja Turun tuomiokirkkomuseossa. Teoksessa: Turun kaupungin historiallinen museo, vuosijulkaisu 1953-1954 (1955): 1–40. Kirjapaino Polytypos. Turku.
KALMISTOPIIRI 