Lapsen hauta kivikaudelta? Outokummun Majoonsuon punamultahaudan tutkimukset

Teemu Väisäinen

Aurinko oli jo painunut horisontin taakse, kun Museoviraston koekaivausryhmä körötteli eräänä syyskuisena sunnuntai-iltana kohti Outokummun majapaikkaansa. Itse kunkin silmistä paistoi into päästä kaivausvälineiden kimppuun, sillä tutkimuskohteena oli äärettömän mielenkiintoinen kivikautinen punamultahauta. Itselleni kokemus oli ensimmäinen laatuaan, joten odotin jo malttamattomana kentälle palaamista. Yhtäkkiä seesteisen ilmapiirin rikkoi rahiseva ääni auton vasemmalta puolelta ja jouduimme pysähtymään tien laitaan – rengasrikko. Huolimatta uljaista korjausyrityksistä, mikään ei auttanut renkaassa avoimena ammottavaan aukkoon. Onneksi kaukaisuudessa kuitenkin siinsi lämmin valo ja vastaan tulleen majatalon ikkunoista huokui vastaanottava lämpö. Punamultahauta sai odottaa vielä hetken.

Vuonna 2018 työskentelin korkeakouluharjoittelijana Museoviraston koekaivausryhmässä, joka toteuttaa arkeologisia tutkimuksia pääasiassa sellaisilla muinaisjäännöskohteilla, jotka ovat maanomistajan pienten rakennus- ja työhankkeiden piirissä. Toisinaan koekaivausryhmän työkohteena saattaa olla muutoin tuhoutumisvaarassa oleva muinaisjäännös tai metallinilmaisinharrastajien löytämän kohteen tarkastus.

Kolme kuukautta kestänyt harjoitteluni sisälsi lähes jatkuvaa reissaamista, sillä kenttätyökohteemme sijoittuivat Keiteleelle, Tornioon, Kokkolaan ja Joensuuhun. Vaikka kaikki kohteet olivat tavalla tai toisella mielenkiintoisia ja vaikuttavia, yksi mieleenpainuvimmista kaivauskokemuksista sijoittui Outokummun usvaiseen kaivoskaupunkiin.

Tutkimuksen kohteena ollut punamultahauta ja kivikautinen asuinpaikka sijaitsi Outokummun Majoonsuon ojitetun suoalueen kaakkoisosassa olevalla suosaarekkeella, 89–91 metriä merenpinnan yläpuolella. Saarekkeelle kulkee satunnaisessa käytössä oleva metsäautotie, jota varten rinnettä on paikoitellen tasoitettu korkein tieleikkauksin. Nämä toimenpiteet paljastivat aikoinaan tienpinnassa kuultaneen punamultaläikän, joka tarkastettiin ja tulkittiin haudaksi vuonna 1992.

Majoonsuon kivikautinen asuinpaikka oli tullut arkeologien tietoon jo vuonna 1966 yksityishenkilön toimittaessa Museovirastoon löytämiään saviastianpaloja, kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta. Arkeologi Matti Huurre tarkasti kohteen vuonna 1976 ja Petro Pesonen inventointiensa yhteydessä vuosina 1992, 1996 ja 2002. Viimeisimmän tarkastuksen alueella suoritti Museoviraston intendentti Päivi Kankkunen vuonna 2017, jolloin tien pinnassa havaitun oletetun punamultahaudan todettiin olleen tuhoutumisvaarassa.

Paikalla toteutettiin kolme päivää kestänyt koekaivaus toukokuussa 2018 Museoviraston koekaivausryhmän arkeologi Jan-Erik Nymanin johdolla. Koekaivauksessa punamultaläikkä vahvistettiin kivikautiseksi punamultahaudaksi, joten se päätettiin tutkia tarkemmissa kaivauksissa. Alueelle palattiin syyskuussa, jolloin kenttätyön johdossa toimivat vuorollaan arkeologit Janne Rantanen sekä Esa Mikkola. Kaivaustutkimuksissa koekaivausalue laajennettiin 12 x 2 m laajuiseksi kaivausalueeksi, joka kattoi sekä punamultahaudan että tämän yhteydessä sijainneen kivikautisen likamaa-alueen.

Manner-Suomen happamasta maaperästä johtuen palamaton orgaaninen aines ei tavallisesti säily tuhatta vuotta kauempaa, eikä kivikautisista hautauksista siksi juurikaan löydetä ihmisluuta saati sitten mahdollisia orgaanisia hauta-antimia (ks. Kuinka kauan luut säilyvät maassa ennen kuin maatuvat?). Koska kivikauden haudoissa ei yleensä ole ollut maanpäällisiä rakenteita, on haudasta tavallisesti jäljellä vain yksinkertainen kuopparakenne. Koska hautausrituaalissa on usein käytetty punaista okraa, kutsutaan hautauksia yleisesti punamultahautauksiksi.

Marja Aholan vuonna 2019 valmistunut väitöskirja Death in the Stone Age: Making Sense of Mesolithic-Neolithic Mortuary Remains from Finland (ca. 6800 to 2300 Cal BC) kokoaa yhteen Manner-Suomen kivikautisista haudoista talletetun tiedon. Väitöskirjan kirjoittamishetkellä Suomesta oli dokumentoitu yhteensä 70 kivikautista hautaa, joista ihmisjäännöksiä oli löydetty yhteensä yhdeksästä (ks. Ihmisluut Suomen kivikautisissa kuoppahautauksissa). Ihmisjäännösten sijaan haudoista on kuitenkin löydetty varsin suuria määriä muita hauta-antimia, kuten keramiikkaa, kiviesineitä sekä meripihkakoruja.

Verrattuna muihin Suomesta kaivettuihin kivikautisiin hautakohteisiin Majoonsuon punamultahauta oli sikäli mielenkiintoinen, että vainajasta oli säilynyt jopa seitsemän hammasta. Hampaista tehtävä osteologinen analyysi tulee aikanaan paljastamaan muun muassa niiden omistajan kuoliniän. Koska punamultaläikän koko haudan pohjalla oli vain noin 1 x 0,4 m suuruusluokkaa, voidaan kuitenkin jo olettaa kyseessä olleen pienen lapsen hauta.

Kohteen ensimmäisissä kaivaustasoissa haudan todettiin hieman vaurioituneen, sillä siitä erkani erillinen punamultavana tien suuntaisesti alarinnettä kohti. Vana lienee syntynyt tien teon yhteydessä, kun kaivinkoneen kauhan piikki on viiltänyt punamultahaudan läpi. Hauta kuitenkin näyttäytyi yhtenäisempänä syvemmälle edetessä. Lisäksi punamulta oli uuttunut varsin syvälle hiekkaan ja puhdas pohjamaa saavutettiin vasta 62–64 cm syvyydessä pinnan tasosta mitattuna.

Hampaiden lisäksi haudasta löytyi muutamia kvartsi-iskoksia ja kvartsiesineitä, joista kaksi on tunnistettu poikkiteräisiksi nuolenkärjiksi. Koska haudasta ei löytynyt radiohiiliajoitukseen soveltuvaa aineista hampaita lukuun ottamatta, se on ajoitettu nuolenkärkilöytöjen perusteella myöhäismesoliittiselle kivikaudelle. Ajoitusta puoltaa myös likamaa-alueesta saatu mesoliittinen radiohiiliajoitus.

Punamultahaudan yhteydessä kaivetun likamaa-alueen löytöaineisto koostuu pääosin kvartsi-iskoksista ja palaneesta eläinluusta, minkä lisäksi talteen otettiin myös yksittäisiä kivilajiesineitä, kivilaji-iskoksia ja yksi pii-iskos. Palanutta luuta kertyi kaivausalueelta kaiken kaikkiaan 265 palaa ja luututkija Kristiina Mannermaa julkaisee niistä tehtävät analyysitulokset myöhemmin.

Kymmenen nisäkkäistä peräisin olevaa luufragmenttia lähetettiin Uppsalan Ångström-laboratorioon radiohiiliajoitusta varten. Luiden ajoitustulokseksi saatiin 7521–7337 eaa., minkä johdosta kohdetta voidaan pitää mesoliittisena asuin- ja hautapaikkana.

Lisäksi alueella tehtiin sekä koekaivauksen että kaivauksen aikana pienimuotoista kartoitusta, jossa dokumentoitiin alueelta jo aiemmin tunnettua asumuspainannetta sekä kerättiin lähialueelta pintalöytöjä kohdista, joissa oli avonaista mineraalipintaa. Löydöt ulottuivat varsin laajalle alueelle ja koostuivat asbestisekotteisista saviastian palasista, kvartsi-esineistä ja kvartsi-iskoksista. Vaikka nämä löydöt eivät suoranaisesti liity tutkimuksen kohteena olleeseen hautaan, ne täydentävät osaltaan yleiskuvaa alueen monivaiheisesta asutushistoriasta.

Koska kyseessä ollut kaivauskohde oli varsin ainutlaatuinen, siitä pyrittiin saamaan mahdollisimman paljon tutkimustietoa. Tämän johdosta hauta kaivettiin ohuissa senttimetrin paksuisissa kerroksissa ja kaavittu punamullansekainen hiekka pakattiin maanäytteiksi, joita kertyi kaiken kaikkiaan 132 kappaletta. Museoviraston Kulttuuriympäristöpalvelut -osasto tilasi Tuija Kirkiseltä mikrokuituanalyysin osasta maanäytteistä, minkä lisäksi maanäytteitä toimitettiin Helsingin yliopiston geneetikoille maaperästä tehtävien DNA-analyysien tutkimuksia varten.

Alustavassa mikrokuituanalyysissa maanäytteistä havaittiin kymmenen karvaa, joista kolme on mahdollisesti peräisin itse hautauksesta. Karvoista yksi on tunnistettu koiraeläimen karvaksi. Hautaukseen yhdistettyjen karvojen lisäksi maanäytteistä löydettiin myös resenttejä koiraeläimen ja pikkujyrsijöiden karvoja. Mikrokuituanalyysin yhteydessä paljastui myös, että maa-aines oli paikoin hyvin rasvaista. Tämän johdosta osalle näytteille tehdään lipidianalyysi rasvaisuuden alkuperän selvittämiseksi. Myös mikrokuituanalyysia jatketaan loppujen maanäytteiden osalta.

Vaikka punamultahauta itsessään on loppuun asti kaivettu, alueella on runsaasti tutkimuspotentiaalia myös tulevaisuudessa. Sitä osoittavat likamaa-alueen runsas löytömäärä ja lähistöltä talteen kerätty laajalle alueelle levittäytynyt löytöaineisto. Toisaalta myös pelkkä hauta on jo itsessään tuottanut valtavan määrän arvokasta tietoa kivikauden hautaustapoja tutkiville. Tutkimus aineiston parissa jatkuu edelleen ja jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan viimeisten tutkimustulosten valmistumista sekä aiheesta kirjoitettavia tieteellisiä julkaisuja.

———

Kiitokset Esa Mikkolalle ja Tuija Kirkiselle tekstin lukemisesta ja kommentoinnista.

Lähteet

Ahola, Marja 2015. Tracing Neolithic Funerary Practices from Finnish Ochre Graves – A case Study from Kukkarkoski Comb Ware burial ground. Thanatos vol 4, 2/2015: 23–41.

Ahola, Marja 2019. Death in the Stone Age: Making Sense of Mesolithic-Neolithic Mortuary Remains from Finland (ca. 6800 to 2300 Cal BC). Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta.

Ahola, Marja, Salo, Kati, Mannermaa, Kristiina 2016. Almost Gone: Human skeletal material from Finnish Stone Age earth graves. Fennoscandia Archaeologica XXXIII: 95-122.

Kirkinen, Tuija 2018. Outokumpu Majoonsuo, kivikautisen punamultahaudan maanäytteiden mikrokuituanalyysi 2018. Helsingin yliopisto.

Nyman, Jan-Erik, Mikkola, Esa, Rantanen, Janne 2020. Outokumpu. Majoonsuo. Kivikautisen haudan arkeologinen koekaivaus ja kaivaus. 22.-24.5.2018 ja 10.-27.9.2018. Tutkimusraportti. Museovirasto, arkeologiset kenttäpalvelut, koekaivausryhmä.

Pesonen, Petro 1992. Outokumpu Sysmä. Kivikautisten asuinpaikkojen tarkastuksia ja vaaituksia syyskuussa 1992.

Pesonen, Petro 2003. Outokummun arkeologinen inventointi 2002. Pohjois-Karjalan museo.