Kristján Eldjárn – Arkeologi, josta tuli Islannin presidentti

Ulla Moilanen

Kristján Eldjárn (1916–1982) oli Islannin kolmas presidentti vuosina 1968–1980. Hän oli myös arkeologian tohtori, Islannin kansallismuseon johtaja sekä maan kenttäarkeologian pioneereja. Häntä pidetään yhtenä Pohjoismaiden merkittävimmistä arkeologeista ja Islannin arkeologian isänä. Hän pyrki julkaisemaan tutkimuksensa sekä tiedeyhteisölle että populaarimmassa muodossa suurelle yleisölle. Kuinka niin sanotusti perinteisestä, arkeologista työtä tehneestä, tutkijasta ja museoammattilaisesta tuli kokonaisen maan johtaja?

Eldjárn valmistui arkeologiksi Kööpenhaminan yliopistosta 1930-luvun puolivälissä ja pääsi heti valmistumisensa jälkeen kenttätöihin, ensin Grönlantiin vuonna 1937 ja sitten Islantiin. Vuonna 1939 hän osallistui Stöngin maatilan tutkimuksiin Thjórsardalurissa Islannissa. Stöngin tutkimukset ovat tuoneet lisätietoa viikinkiajan tavallisista asumuksista. Paikalla sijaitsi viikinkiajalla suuri hallitalo, jota on arvioiden mukaan asuttanut noin 20 ihmisen joukko. Paikan erikoisuutena voidaan pitää sisätiloissa sijainnutta latriinia. Rakennuksessa on myös ollut erillinen pieni sisääntulohuone, joka on tulkittu eräänlaiseksi kuraeteiseksi, johon märät ja likaiset vaatteet, kengät ja varusteet on jätetty ennen halliin astumista. Sama eteistila on toiminut myös kuivatun kalan ja lihan säilömiseen liittyneenä varastotilana. Huoneen avulla vaikutettiin myös varsinaisen hallin lämpötilaan, sillä eteisen kautta asuinhalliin kulkiessaan ihmiset todennäköisesti sulkivat ulko-oven ennen seuraavan oven avaamista, mikä esti kylmän ulkoilman pääsyn asuintilaan. (Byock 2001; Nardvik 1989.)

Islannin 1940-luvun kaivauksia pidetään maan ensimmäisinä kotimaisin voimin tehtyinä tieteellisinä tutkimuksina. Noihin aikoihin maassa työskenteli myös suomalaisia. Jouko Voionmaa osallistui 1930–40-lukujen vaihteessa yhteispohjoismaiseen tutkimushankkeeseen ja kaivoi Lundurissa ”pakanallisena temppelinä” pidettyä kohdetta. Kaivauksen perusteella Voionmaa (1943) tulkitsi kyseessä kuitenkin olevan yksinkertaisen asumuksen. Vuonna 1965 Eldjárn julkaisi kohteesta uuden, hyvin kriittisen tutkimuksen, jossa hän analysoi Voionmaan kaivauslöydöt uudelleen. Eldjárn oli sitä mieltä, että Voionmaa oli ollut oikeassa siinä, ettei Lundurissa ollut temppeliä, mutta tulkinnan asumuksesta Eldjárn hylkäsi. Hänen analyysinsä mukaan kyseessä oli ainoastaan pieni ulkorakennus ”eikä mitään muuta” (Jónsson 2014: 14).

Myös Eldjárnin tutkimuksia on myöhemmissä analyyseissä korjattu. Vuonna 1940 Eldjárn tutki viikinkiaikaista hallitaloa Svarfaðardalurissa. Talon sisältä löytyi sisäseinä, jonka Eldjárn tulkitsi keittiöksi. Myöhemmin kaivausraportteja ja -aineistoja uudelleen tutkittaessa on kuitenkin päädytty siihen, että kyseessä on ollut hallitalon nuorempaan vaiheeseen kuulunut rakenne (Jónsson 2014: 32).

Vuonna 1944 Eldjárn valmistui maisteriksi ja jo seuraavana vuonna hänestä tuli Islannin kansallismuseon kuraattori, ja kahden vuoden kuluttua museonjohtaja. Kenttätöiden johtamista hän jatkoi koko ajan museotöiden ohessa. Vuonna 1945 tutkittavaksi valikoitui Forna-Lán kohde, jota oli perimätiedon mukaan pidetty esikristillisenä temppelinä. Kaivaus paljasti kohteen kuitenkin olevan tavallisen asumuksen 1400–1500-luvuilta. Tästä alkoi Eldjárnin kiinnostus Islannin keskiaikaiseen ja varhaismoderniin talonpoikaisasutukseen. Hän päätyi kaivamaan vastaavanlaista kohdetta vielä samana vuonna Þórarinsstaðirissa sekä vuonna 1949 Gjáskógarissa ja Sandártungassa, joka oli hylätty vuonna 1693. Näissä tutkimuksissa keskityttiin selvittämään keskiaikaisia asuinolosuhteita. Kaivauksissa saatiin esiin muun muassa ulkorakennuksia, joista yhden tulkittiin toimineen lammassuojana. Tutkimuksia voidaan pitää edelläkävijänä, sillä seuraavan kerran vastaavia keskiaikaisia rakennuksia tutkittiin Islannissa vasta vuonna 1998. Eldjárnin mukaan keskiaikaiset asumukset todistivat islantilaisten sitkeydestä ja lannistumattomuudesta karuissa olosuhteissa. Eldjárnin kaivausten onkin nähty luovan perustaa tavallisen viljelijän arjen tutkimukselle. (Vésteinsson 2004: 7-9.)

Eldjárn oli myös kiinnostunut Islannin varhaisimmasta asutushistoriasta ja siitä, pitävätkö Islannin asuttamisesta kertovan Landnámabókin eli ”Maanasuttamiskirjan” tapahtumat paikkansa. Hän teki kuitenkin selväksi, ettei aio yhdistää tutkimusaineistoaan suoraan saagoihin, sillä arkeologinen aineisto oli hänen mielestään fragmentaarisena vähemmän luotettavaa kuin kirjallinen aineisto (Pétursdóttir 2009: 24). Kirjallisissa lähteissä on joitakin viitteitä siitä, että yksittäisiä munkkejä olisi voinut matkata Islantiin ennen 800-luvun lopussa tapahtuvaa pysyvää skandinaavista asuttamista (Vésteinsson & MCGovern 2012: 207). Islantilaisessa kansanperinteessä paikannimet, joissa esiintyy ”papar”, on yhdistetty kelttiläisiin munkkeihin. Vastaavia paikannimiä esiintyy esimerkiksi Orkenysaarilla ja Shetlannin saarilla. Eldjárn kaivoi mm. Papeyn saarella sijaitsevissa Papatætturissa ja Írskuhólarissa toivoen löytävänsä konkreettisia jäännöksiä munkeista. Mitään todisteita heidän paikallaolostaan ei kuitenkaan löytynyt. (Harbison 1992: 44.)

Eldjárn työskenteli myös kaivauksilla Gotlannissa Vallhögumissa vuonna 1947 sekä Kanadassa L’Anse aux Meadowsissa vuonna 1962. L’Anse aux Meadows on ollut vuodesta 1978 UNESCO:n maailmanperintökohde ja sitä pidetään varmuudella todistettuna viikinkiasutuksena Pohjois-Amerikassa. Paikan ensimmäisiä tutkijoita olivat norjalainen arkeologi Anne Stine Ingstad sekä hänen miehensä, tutkimusmatkailija Helge Ingstad. Ingstadien tytär Benedicte Ingstad on kirjoittanut vuonna 2017 ilmestyneessä teoksessa kohteen tutkimusten vaiheista ja käyttänyt aineistona muun muassa tutkimuksiin liittyvien henkilöiden kirjeitä ja päiväkirjoja.

L’Anse aux Meadows oli tullut arkeologien tietoon vuonna 1960, ja tutkimukset siellä jatkuivat koko vuosikymmenen ajan. Vielä 1960-luvun alussa kohde oli kuitenkin hyvin kiistelty, eikä yksimielisyyttä sen yhteydestä norjalaislähtöisiin asukkaisiin ollut. Helge Ingstad oli vakuuttunut siitä, että kohde oli kytkettävissä Grönlantilaisten saagassa mainitun Leif Erikinpojan matkaan Vinlandiin. Rahoitusta paikan tutkimuksille oli kuitenkin vaikea saada, joten kohteen merkittävyyttä haluttiin korostaa julkisuudessa. Tämä ärsytti vuoden 1962 kaivauksilla mukana ollutta Eldjárnia, jonka lähestymistapa oli tieteellisen kriittinen. Kesän 1962 kaivauksista ei puuttunut dramaattisia käänteitä, ja eri syistä johtuneet kaivausryhmän keskinäiset riidat johtivat lopulta siihen, että Anne Stine Ingstad lähti takaisin Norjaan. Tuolloin Eldjárn kirjoitti harmistuneena päiväkirjaansa, kuinka hänen piti olla kaivauksella vain vieraana, mutta hänet jätettiinkin vastaamaan kaivauksen toteutumisesta. (Ingstad 2017: 332–341.)

Kansallismuseon johtajana Eldjárnilla oli vaikutusvaltaa ja johtava asema maan arkeologisessa tutkimuksessa. Hän julkaisi ahkerasti niin tieteellisissä kuin populaareissa kanavissa, ja pyrki myös edistämään tutkimuksia monin tavoin. Islannissa tulivuorenpurkauksista on kirjallista tietoa jo keskiajalta, ja tarkkoja kuvauksia purkausten tuhkakerroksista on 1600-luvulta saakka (Thorarinsson 1981). Islannissa kehitettiin 1960-luvulla tefrokronologia (myös tefrakronologia), joka on maaperässä olevien tulivuorenpurkausten tuhkakerroksiin perustuva stratigrafinen ajoitusmenetelmä. Esimerkiksi Islannin pysyvän asuttamisen ajankohdan arvioinnissa käytetty, lähes koko Islannin peittävä, niin sanottu Landnám-tefrakerros on ajoitettu vuoteen 871+-2. Eldjárn (1965) pysyi tutkimuksen hermolla ja käytti menetelmää esimerkiksi Thjórsardalurissa sijainneiden asuinpaikkojen tutkimuksissa ja ajoituksissa. Nämä asuinpaikat hylättiin vuonna 1104 tapahtuneen Heklan purkauksen jälkeen.

Lähimpänä Eldjárnin sydäntä oli kuitenkin Islannin vanhimpien, viikinkiaikaisten hautojen tutkimus. Islannin eskristillisiä hautoja pidettiin jo varhain melko vaatimattomina ja vähälöytöisinä. Varsinkin aikaisemmin sanottiin, että maassa ei esiinny lainkaan polttohautauksia, suuria hautakumpuja, rikkaita hauta-antimia tai hautaustapojen variaatiota. Vuonna 1957 Eldjárn väitteli tohtoriksi Islannin esikristillisistä hautauksista. Väitöskirjassaan Kuml og hauge hän kävi läpi kaiken siihen saakka tunnetun esikristillisen hauta-aineiston ja kokosi sen perusteella yleisesityksen Islannin viikinkiaikaisista hautaustavoista. Kirjasta otettiin vuonna 2000 korjattu uusintapainos.

Vaikka Islannin asuttamisen aikaan Skandinaviassa tehtiin sekä ruumis- että polttohautauksia, on saarelta löytynyt lähes poikkeuksetta ruumishautauksia. Eldjárn olikin väitöskirjassaan sitä mieltä, ettei mikään Islannin arkeologisessa aineistossa viittaa polttohautaksen käyttöön viikinkiajalla. Sittemmin Islannista on löytynyt myös polttohautauksia, esimerkiksi Hulduhóllista, jossa laivanmuotoisen kummun päälle tehdyssä hautauksessa oli poltettuja ihmisluita sekä pieniä työstetyn pronssilevyn palasia ja rautaniittejä (Byock et al. 2005: 214-215).

Vaikka Eldjárnilla on merkittävä asema islantilaisen arkeologian uranuurtajana, myös hänen tutkimuksensa olivat oman aikansa tuotteita. Hän lähestyi aineistojaan typologioiden ja kategorisointien kautta, eivätkä haudat sosiaalisen toiminnan osana kiinnostaneet häntä. Eldjárnin tutkimuksissa keskityttiin erityisesti selvittämään islantilaisen ja norjalaisen löytöaineiston eroja. Hän päätteli, että viikinkiajan maahantulijat tekivät tietoisen päätöksen olla laittamatta esineistöä hautoihin, mikä selittää islantilaishautojen vähälöytöisyyttä ja vaatimattomuutta. (Pétursdóttir 2009: 24.)

Museonjohtajana Eldjárn toimi vuoden 1968 presidentinvaaleihin saakka. Presidentiksi hän päätyi osittain opettavaisten televisio-ohjelmiensa vuoksi. Vuosina 1966–68 hän esitteli televisiossa arkeologisia löytöjä ja niiden historiallisia konteksteja. Ohjelmat olivat suosittuja, ja niiden ansiosta museonjohtajasta tuli pian tunnettu julkisuuden kasvo. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Eldjárn oli ehdolla ehdokkaana, jolla ei ollut takanaan mitään tiettyä puoluetaustaa. Presidentinvaaleissa häntä pidettiinkin altavastaajana, eikä hän pärjännyt alustavissa gallupeissa. Varsinaisissa vaaleissa äänestysprosentti oli kuitenkin 92% ja Eldjárn sai äänistä yli 65%. Niin arkeologista tuli Islannin presidentti. Valintansa myötä Eldjárn luopui työstään museossa, mutta Islannin arkeologisen seuran vuosikirjan toimittajana hän jatkoi vielä presidenttinä toimiessaan. Eldjárnin valintaa on pidetty osoituksena siitä, että maalle haluttiin puolueeton, poliittisista lähtökohdista vapaa presidentti. (Halfdanarson 2001.) Vuosina 1972 ja 1976 Eldjárn valittiin vielä uusille kausille, joten hänen presidenttikaudestaan tuli hyvin pitkä, yhteensä 12 vuotta.

Poliittisesti Eldjárnia on kuvattu nationalistiksi, joka koki Islannin kauniin luonnon ja viikinkiajalta jatkuvan historian tärkeinä kansallisidentiteetin rakentajina. Ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa aikaan Eldjárn vastusti amerikkalaisten kasvavaa vaikutusta maassa. Hän muun muassa esitti, että Yhdysvaltain Keflavikin sotilastukikohdan amerikkalaiset TV-lähetykset rajoitetaan ainoastaan tukikohdan alueelle, sillä yhä useampi islantilainen oli ryhtynyt seuraamaan lähetyksiä.

Presidenttikausillaan Eldjárnin puheista kuulsi kuitenkin poliitikon sijaan akateemisen humanistin puhe. On sanottu, että häneltä puuttui edeltäjiensä kaltainen itsevarmuus ja optimismi. Hän oli hyvin huolissaan huonosta maailmantaloudesta sekä ydinaseiden valmistamisesta, nälänhädistä ja saasteiden lisääntymisestä maailmanlaajuisesti. Islannin osalta hän painotti maan omia resurssejä sekä sitä, miten uuden tieteen ja teknologian avulla elinolosuhteita voidaan parantaa. Eldjárnin tausta arkeologina vaikutti myös yleisesti ottaen Islannin presidentin toimenkuvaan, sillä hänen aikanaan presidentistä tuli erityisesti maan kulttuurin edustaja ja vaalija – työ, jota myös seuraajat jatkoivat. (Björnsdóttir 1996: 115-116.)

Vuoden 1980 vaaleihin Eldjárn ei enää halunnut asettua ehdolle, sillä hän halusi omistaa loppuelämänsä akateemiselle työlle arkeologian parissa. Eläköidyttyään presidentin tehtävästä Eldjárnille myönnettiin Islannin yliopiston kunniaprofessuuri. Hän ei kuitenkaan ehtinyt enää nauttimaan tutkijan töistä, sillä hän kuoli vain kahden vuoden päästä sydänleikkauksen komplikaatioihin. (Halfdanarson 2001).

Vuosia sitten Islannissa asuessani Eldjárnista kerrottiin vitsiä, jonka tapahtumapaikka sijoittuu Bergþórshvollin asuinpaikan kaivaukselle. Bergþórshvolliin yhdistetään Poltetun Njállin saagan tapahtumat, joissa Njáll perheineen poltetaan talon sisälle. Vitsin mukaan kaivaukselta löytyi palaneita ihmisluita, joista Eldjárn ilahtui, sillä ne hänen mielestään selvästi kuuluivat poltetulle Njállille. Kun paikalta löytyi myös lapsen luita, niistä kysyttiin, kenelle ne mahtoivat kuulua. Siihen Eldjárn oli kertomuksen mukaan huudahtanut: ”Se on tietysti Njáll lapsena!”

Lähteet:

Björnsdóttir, I. D. 1996. The Mountain Woman and the Presidency. In: Images of Contemporary Iceland: Everyday Lives and Global Contexts, Pálsson, G. & Durrenberger, P. (eds.): 106–125. University of Iowa Press.

Byock, J. L. 2001. Viking Age Iceland. Penguin Books.

Byock, J., Walker, P., Erlandson, J., Holck, P., Zori, D., Guðmundsson, M. & Tveskov, M. 2005. A Viking-age Valley in Iceland: The Mosfell Archaeological Project. Medieval Archaeology, Vol. 49:1, 195–218.

Eldjárn, K. 1965. Two Medieval Farm Sites in Iceland and Some Remarks on Tephrochronology. In: A. Small (red.) Fourth Viking Congress, York, 1961: 10–19.

Halfdanarson, G. 2001. Eldjarn, Kristjan (1916–82). In: Cook, B. A. (ed.). Europe Since 1945: An Encyclopedia, Vol. 1. A-J. New York & London: Garland Publishing Inc.

Harbison, P. 1992. Pilgrimage in Ireland: The Monuments and the People. Syracuse University Press.

Ingstad, B. 2017. Grand Adventure: The Lives of Helge and Anne Stine Ingstad and Their Discovery of a Viking Settlement in North America. McGill-Queen’s University Press.

Jónsson, J. O. 2014. Food, blood and little white stones. A study of ritual in the Icelandic Viking Age hall. Ritgerð til MA-prófs í fornleifafræði, Háskóli Íslands.

Nardvik, N. P. 1989. Muinainen Islanti. Otava.

Pétursdóttir, Þ. 2009. Icelandic Viking age graves: lack in material – lack of interpretation, Archaeologia Islandica 7: 22–40.
Thorarinsson, S. 1981. Tephra Studies and Tephrochronology: A Historical Review with special reference to Iceland. Tephra Studies: 1–12

Vésteinsson, O. 2004. Icelandic farmhouse excavations. Field methods and site choices. Eastern New Mexico University, PLS 201 R coursework: 1–31.

Vesteinsson, O. & McGovern, T. H. 2012. The Peopling of Iceland. Norwegian Archaeological Review, Vol. 45, No. 2: 206-2018.

Voionmaa, J. 1943. Lundur, Borgarfjarđarsýsla. In: M. Stenberger (Red.) Forntida gårdar i Island: 171–190. Ejnar Munksgaard, København.