Ulla Moilanen
Suomalaisissa kansanuskomuksissa kulkutaudit miellettiin tavallisesti jumalan lähettämiksi, mutta toisaalta niiden voitiin uskoa olevan myös vainajien aiheuttamia (Ylinen 1990: 11, 13). Tällaista tautia pyrittiin parantamaan muun muassa haltijoille uhraamalla sekä erilaisilla taioilla ja käskyillä (Ylinen 1990: 22). Loitsujen uskottiin olevan erityisen tehokkaita keinoja kulkutauteja vastaan. Loitsuilla voitiin myös pyrkiä selvittämään taudin alkuperää tai syntyä, ja tällä tavoin saamaan tauti hallintaan.
Vuonna 1889 kertoi 70-vuotias Miihkali Timone Karjalassa Muujärvellä vanhoilta oppimansa parannustaian, jota käytettiin erityisesti tarttuvassa rokkotaudissa (SKVR II, 911, Meriläinen). Taika perustui ajatukseen, että rokko oli metsähiiden lähettämä. Parannusrituaalia varten tuli ottaa lähteestä vettä ja sekoittaa siihen sammakonkutua, ”lampaan kakaroita” sekä ”rikkoja” vaaran pohjoispuolella sijaitsevasta muurahaiskeosta. Tämä seos piti lämmittää ja antaa sairaalle suuhun, minkä jälkeen potilas pestiin loitsua luettaessa:
Ota hiisi hernehesi,
Piru poime puolukkasi,
Tämän ihmisen ihosta,
Vaivasesta vartalosta.
Jos et sitä tottele,
Tulin poltan tutkaimesi,
Panuin jälkesi panetan.
Loitsun lukemisen jälkeen sairasta piti pyyhkiä vanhalla uuniluudalla, ja lopuksi pesuvesi vietiin samaan muurahaiskekoon, josta rikkoja oli otettu.
Manausloitsulla pyrittiin lähettämään sairaus tai sen aiheuttaja konkreettisesti paikkaan, josta se ei enää pääse pois (Virtanen 1991: 248; Ylinen 1990: 82–85). Samanlaista taudin siirtämistä on esiintynyt myös muilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Kansatieteilijä Albert Hämäläinen kirjoitti vuonna 1920 ilmestyneessä teoksessaan Ihmisruumiin substanssi suomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa, että ”tšeremissit” (nykyisin käytetään nimitystä marit) mieltävät sairaudet pahojen henkien tai noitien aiheuttamiksi. Niistä yritetään vapautua uhrien ja uhrilupausten avulla. Jos uhrilupauksen tekijä käy naapurinsa luona, sairaus siirtyy sinne. Hämäläisen mukaan ”kulkutautien aikana tällä tavoin sairaus voidaan siirtää kokonaan toiseen kylään”.
Usein loitsuja vahvistettiin erilaisilla taioilla ja rituaaleilla. Karjalasta Muujärveltä kerätty taika (SKVR II, 913) liittyy kulkutautiin, jonka parannukseen tarvittiin äidin likainen vaate loitsijan syntymän ajalta. Vaatteen likaa piti sekoittaa veteen, ja tätä vettä potilaalle suuhun annettaessa piti loitsia:
Rutto ruma, tuonen toukka,
Mistä tulit näille maille?
Kyllä mä sukusi tietän,
Sukusi ja syntysikin:
Sie synnyit sotakeoilla,
Miesten tappotanterilla
Verisissä vaattehissa,
Hurmehissa huituvissa.
Vaan mie synnyin sitäi ennen
Vaatteissa verisemmissä,
Hurstissa hurmehemmissa.
Hyrynsalmelta vuonna 1881 kerätty taika (SKVR XII2, 5695) käskee puolestaan ottamaan vettä astiaan, hämmentämään sitä navetan ikkunalla visapäällä veitsellä ja lukemaan samalla seuraavan loitsun, minkä jälkeen vettä juotetaan kulkutautiin sairastuneelle:
Mistä on sulku suun eissä,
Kapu kielen kantimissa,
Haitta hampaihen ravossa?
Tuosta on sulku suun eissä,
Kapu kielen kantimissa,
Haitta hampaihen ravossa:
Syöjätär pesi vaatteitaan,
Räpähijään räiskytteli,
Pirskahti likepisara
Läikkyvähän lähteeseen;
Siit’ on sulku suun eissä,
Sepä salpasi salmen,
Joka ennen jokena juoksi,
Seiso vuomi⌈a⌉n selkänä,
Myötävirtana vilisi.
Loitsujen tehostamisessa käytettiin usein erilaisia ”lääkeaineita”, kuten lunta, maitoa, hunajaa, yrttejä, kukkia, hauteita, viinaa, tervaa, majavanhajuketta, suolaa, käärmeen elimiä tai hautausmailta kerättyjä luita jauhettuina (Kouvalainen 1994). Esimerkiksi Muurlasta kerätyn perinnetiedon mukaan koleraa ja ruttoa voitiin estää nauttimalla katajanmarjoja ja viinaa (Hako 2017: 56). Haukiputaalaisen perimätiedon mukaan isorokkoa puolestaan torjuttiin ripustamalla kaulaan pieni punainen pussi, johon kaadettiin kamferitippoja (Hako 2017: 59).
Erilaisilla rituaaleilla voitiin myös pyrkiä ennaltaehkäisemään tartuntatauteja. Kangasniemeltä Pylvänälän kylästä vuonna 1935 talletettu taika (SKVR VI2, 7632) kertoo, että uuteen paikkaan muutettaessa tulisi sellaiseen kohtaan, jota ei kynnetä tai kuokita, uhrata ”keisarinmynttiä ja metallirahaa”. Vanhoja rahoja maahan laskiessä kuului sanoa: ”Terve muan mantere!” Tällaisen uhrauksen uskottiin estävän kulkutautien tarttumisen ihmiseen uudessa asuinpaikassa.
Loitsujen ja taikojen merkitys alkoi vähentyä ja lopulta katosi kun ymmärrys tautien todellisista aiheuttajista lisääntyi. Todellisuudessa ainoita tehokkaita keinoja tartuntatauteja vastaan ovat olleet rokotukset ja hygienian parantuminen, esimerkiksi juomaveden puhtaudesta huolehtiminen sekä käsien pesu.
———
Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian väitöskirjatutkija ja biologian oppiaineen projektitutkija.
Lähteet:
Hako, M. (toim.) Kansanomainen lääkintätietous. Neljäs painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Hämäläinen, A. 1920. Ihmisruumiin substanssi suomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa. Taikapsykologinen tutkimus. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia XLVII, Helsinki.
Kouvalainen, K. 1994. Elias Lönnrotin väitöskirjat. Duodecim 1994;110(22): 2071.
Majamaa, R. 2007. Elias Lönnrot lääkärinä ja kulttuurivaikuttajana. Teoksessa: L. Karttunen, J. Niemi ja Pasternack, A. (toim.) Taide ja taudit. Tutkimusretkiä sairauden ja kulttuurin kosketuspinnoilla: 202–220. Tampere University Press.
SKVR-tietokanta – kalevalaisten runojen verkkopalvelu
Virtanen, L. 1991. Suomalainen kansanperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 471. SKS, Helsinki.
Ylinen, H. 1990. Miten kansa paransi. Pohjois-Karjalan museo, Joensuu.
KALMISTOPIIRI 
