Kyy ja Kultakahva – Miekkojen nimet ja nimeäminen rautakauden Skandinaviassa

Ulla Moilanen

Skandinaavisissa saagoissa kerrotaan, että erityisen hyvälle ja arvostetulle aseelle voitiin antaa nimi. Saagoissa näitä nimiä on säilynyt yhteensä 176 kappaletta (Androshchuk 2010: 269), joten tapa nimetä aseita on mahdollisesti perustunut todelliseen rautakautiseen tapaan. Nimenanto kertonee uskomuksesta, jonka mukaan nimetyllä esineellä on sielu ja persoona, kuten ihmisellä (Lund 2017; Pearce 2013). Miekkojen lisäksi elolliseksi miellettyjä ja nimettyjä esineitä saattoivat olla myös laivat, korut, kattilat, viitat, kilvet sekä muut aseet, kuten kirveet ja keihäät (Myrberg Burström 2015: 26; Pearce 2013: 57). Personifikaatiosta kertoo saagoissa myös miekkojen käyttäytyminen. Miekalla on kuin oma tahto ja mieli: se saattaa valittaa huonosta omistajasta tai valita itse käyttäjänsä esimerkiksi kieltäytymällä irtoamasta tupesta väärän henkilön yrittäessä käyttää asetta.

Nimi oli tärkeä osa miekan henkilöyttä, eikä sitä luultavasti annettu esineelle vielä valmistumisen hetkellä vaan mahdollisesti vasta käytön aikana, kun miekan yksilölliset ominaisuudet alkoivat paljastua (Rogan 1990). Heimskringlassa kerrotaan, että aina miekan vaihtaessa omistajaa annettiin uuden omistajan tietoon myös aseen nimi sekä alkuperä. Miekalle kerran annettu nimi ei helposti hävinnyt, vaikka esine olisi rikkoutunut ja muokattu uudelleen. Islantilaisessa Gísli Súrinpojan saagassa kerrotaan Grásíða-nimisestä miekasta, joka rikkoutuu kaksintaistelussa. Miekan kappaleet siirtyvät suvussa, kunnes eräs perijöistä teetättää osista keihäänkärjen. Vaikka ase on muuttanut muotoaan, se on edelleen vanha kunnon Grásíða, joten myös keihästä kutsutaan samalla nimellä. Toisaalta saagoissa esiintyy myös esimerkkejä miekan nimen muuttumisesta tai muuttamisesta – siitä annan esimerkin myöhemmin tässä jutussa.

Miekan nimi saattoi kuvastaa aseen ominaisuuksia tai toivottuja piirteitä, ulkonäköä tai hankintatapaa. Ulkonäköön viittaavat varsin selvästi jo edellä mainittu Grásíða sekä myös Hrólfr Riu’un saagan Gullinn-hjalti (Kultakahva). Kultakahva voi viitata joko kansainvaellusajalta vendel-/merovingiajalle (n. 500–800 jaa.) käytössä olleeseen tapaan kullata pronssista tehdyt kahvaosat tai viikinkiaikaisten (n. 800–1150 jaa.) miekkojen kahvaosien koristelemiseen pronssi- ja hopealankaupotuksin. Terän kiiltoon viittaavia nimityksiä ovat valkoista ja kiiltävää sekä kiillotettua tarkoittava Hvítingr ja aamunkoittoa merkitsevä Lýsingr. Sköfnungr-nimen merkitys ei ole täysin selvillä, mutta myös se voi tarkoittaa kiillotettua (Ellis Davidson 1998: 177). Svarfdæla-saagassa mainittu miekannimi Ryðfrakki (Ruostetakki) viitannee ruostuneeseen terään (Pearce 2013: 56).

Joskus nimissä on mukana huumoria ja sanaleikkejä. Nimityksissä on voitu liioitella miekkojen ominaisuuksia tai ulkonäköä, sillä esimerkiksi useammassa eri saagassa mainittu Dragvendill tarkoittaa niin pitkää miekkaa, että se laahaa maata (de Vries 1962). Viikinkiaikaiset miekat ovat kuitenkin suhteellisen lyhyitä, joten maahan asti ulottuva miekka – jos sitä on kannettu vyötäisillä – ei kuulosta kovin todenmukaiselta. Jos tällainen nimi on annettu erityisen lyhyelle miekalle, se kertonee nimenantajan huumorintajusta.

Rautakautisten miekkojen terässä on voinut olla juovikasta damaskointia, joka saadaan aikaan ahjohitsaamalla yhteen rautaa ja terästä. Mahdollisesti tällaiseen terän kuviointiin viittaa nimi Fiskhryggr (Kalanselkä). Nimi Miðfáinn (Keskeltä koristettu) voi puolestaan viitata vastaavaan koristeluun tai vaihtoehtoisesti miekassa olleeseen säiläkirjoitukseen.

Miekan käyttäytymiseen tai luonteenpiirteisiin viittaa esimerkiksi Pyhän Olavin miekan nimi: Hneitir (Haavoittaja). Nimen kerrotaan syntyneen siitä, että miekka ”leikkasi/haavoitti muita miekkoja innokkaammin” (Ellis Davidson 1998: 177). Käyttöön viittaavia nimiä ovat selvästi myös Lohilaaksolaisten saagassa esiintyvä Fótbítr (Jalanpurija) ja Sturlungan rautapaidan eli rengaspanssarin purijaa tarkoittava Brynjubítr. Egill Kalju-Grímrinpojan miekka oli nimeltään Naðr (Kyy), joka onkin varsin nokkela nimi. Se voi nimittäin viitata sekä esineen ulkonäköön (käärmemäiseen tai kyyn selän siksak-kuviota muistuttavaan damaskointiin terässä) että miekan vaaralliseen, pistävään käyttötapaan.

Osa nimistä kertoo miekkojen hankintavasta. Joidenkin miekkojen nimissä esiintyvä –nautr on tavallisimmin käännetty ”lahjaksi” (mm. Ashdown 1980: 239), kuten väkipuukko Gamlanautr Gamlin lahjaksi. Poltetun Njállin saagassa Ölvisnautr on Ölverin ystävälleen Gunnarille lahjoittama miekka. Korkea-arvoisen lahjanantajan miekka on voinut olla käyttöesineen sijasta symbolinen esine, kuten Lohilaaksolaisten saagassa esiintyvä Konungsnautr (Kuninkaanlahja), jonka Kjartan Óláfsson saa Norjan kuninkaalta otettuaan tältä vastaan myös kristinuskon. Konungsnautrin erityisasemasta kertoo se, että kyseistä miekkaa ei käytetä muiden miekkojen tavalla väkivaltaisissa yhteenotoissa (Katona 2014: 2). Vaikka lahjananto on ollut merkittävä osa viikinkiajan sosiaalisia suhteita (esim. Gustin 2004), ei –nautrin kääntäminen ”lahjaksi” anna aina saantitavasta täysin oikeaa kuvaa. Muinaisnorjan –nautr voi nimittäin tarkoittaa paitsi kumppania myös väkisin toiselta otettua tai aiemmin jollekulle toiselle kuulunutta tavaraa (Pearce 2013: 56). Tästäkin merkityksestä saagat antavat esimerkin. Grettir Väkevän saagassa mainitaan väkipuukko (seax) nimeltä Grettisnautr (Grettirin lahja). Se nimetään surmatun entisen omistajansa Grettirin mukaan. Aseen nimi myös vaihtuu surman myötä. Sen aikaisempi nimi oli ollut Kársnautr (Kárrin lahja), sillä Grettir oli varastanut sen Kárr-nimisen aiemman omistajan haudasta.

Muitakin miekkoja kerrotaan otetun käyttöön haudoista, vaikka aina saantitapa ei ole mukana miekan nimessä. Jo aiemmin mainittu Sköfnungr esiintyy useammassa saagassa, joista mainitsen tässä vain kaksi. Hrólfr Riu’un saagan mukaan tarunomainen kuningas Hrólfr Riuku omisti Sköfnungrin, joka haudattiin hänen mukanaan hautakumpuun. Islantilaissaagoihin kuuluvassa Þórðar saga hreðussa kerrotaan puolestaan Skeggi-nimisestä sankarista, joka ryösti Sköfnungrin Hrólfrin haudasta. Miekkaan liitetään erityisiä ominaisuuksia, sillä sen kerrotaan olleen parhaan Islantiin koskaan tulleen miekan.

Miekan nimi voi joskus myös kertoa tekijästään. Eddassa esiintyvä myyttinen Dainsleif (Dainin perintö) viittaa Dain-nimisen kääpiön tekemään kirottuun miekkaan, jonka on surmattava mies joka kerta kun sen vetää tupesta.

Alla on listattu joitakin saagoissa esiintyviä miekkojen ja väkipuukkojen nimityksiä. Nimen jäljessä oleva kirjainyhdistelmä kertoo mistä saagasta nimitys on peräisin (E = Edda, ES = Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saaga, GS = Gísli Súrinpojan saaga, GV = Grettir Väkevän saaga, H = Hulda, HE = Heimskringa, HR = Hrólfr Riu’un saaga, IG = Saaga Illugista, Gríðrin kasvattipojasta, KS = Kormákin saaga, L = Landnámabók, LS = Lohilaaksolaisten saaga, OP = Olavi Pyhän saaga, PN = Poltetun Njállin saaga, S = Sverren saaga, SS = Sturlunga saaga, Sv = Svarfdæla saga, Þ = Þórðar saga hreðu, ÖO = Nuoli-Oddrin saaga).

Bastarðr = (Aviottomasta lapsesta käytetty nimitys) (H)

Brynjubítr = Rautapaidanpurija (SS)

Dainsleif = Dainin perintökalleus (E)

Dragvendill = Maatalaahaava tms. (mm. ES)

Fetbreiðr = Jalanlevyinen (HE)

Fiskhryggr = Kalanselkä (S)

Fótbítr = Jalanpurija (LS)

Gamlanautr = Gamlin lahja (Þ)

Grásíða = Harmaasivu (GS)

Grettisnautr = Grettirin lahja (GV)

Gullinn-hjalti = Kultakahva (HR)

Gunnlogi = Sotaliekki (mm. GV)

Hneitir = Haavoittaja (OP)

Hvítingr = Valkoinen (KS)

Kársnautr = Kárrin lahja (GV)

Kettlingr = Kissanpoika (SS)

Konungsnautr = Kuninkaanlahja (LS)

Lýsingr = Aamunkoitto (IG)

Miðfáinn = Keskeltä koristettu (E)

Naðr = Kyy (ES)

Níðingr = Kelmi/Lurjus/Pahantekijä/Valanrikkoja (SS)

Ryðfrakki = Puna- tai ruostetakki (Sv)

Sköfnungr = Mahdollisesti kiillotettu (mm. HR, L, LS)

Sniðill = Karsintaveitsi (ÖO)

Sætarspillir = Rauhanrikkoja (SS)

Ölvisnautr = Ölvirin lahja (PN)

Miekan mieltäminen eläväksi tai persoonan omaavaksi ei ollut ainoastaan viikinkiajan skandinaavinen ilmiö. Miekkoja on nimetty vielä keskiajan Euroopassa. Myös fiktiivisestä kirjallisuudesta tunnetaan lukuisia tarunomaisia miekkoja, kuten esimerkiksi kuningas Arthurin Excalibur.

Kenties Suomenkin alueella miekkaan suhtauduttiin samalla tavalla, sillä joissakin suomalaisissa kansanrunoissa miekkoihin liittyy persoonallisia ominaisuuksia. Miekka saattaa puhua, kuten esimerkiksi kieltää kajoamasta itseensä (SKVR III2 2010. Narvusi 1892) tai vastata kysyttäessä onko miekka ”miestä syönyt, verta juonut” (SKVR III2 2184. Narvusi 1892). Akonlahdelta vuonna 1832 kerätyssä runossa miekkaan liitetään yksilöllisiä luonteenpiirteitä saagojen tapaan, sillä miekan kerrotaan olevan ”hyvän näköinen”, mutta ”pahan tapainen”, sillä se syö miehen joka päivä (SKVR I1, 520). On kuitenkin huomattava, että suomalaiset kansanrunot on talletettu huomattavasti myöhemmin kuin skandinaaviset saagat, joten niissä voi näkyä vanhemman pohjoismaisen kertomusperinteen vaikutus.

———

Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian oppiaineen tohtorikoulutettava. Teksti pohjautuu osuuteen, jonka kirjoittaja kokosi Euran Esihistorian opastuskeskuksen Nauravan lohikäärmeen vuoden 2010 miekkanäyttelyä varten sekä kirjoittajan Eurassa samana vuonna pitämään yleisöesitelmään ”Miekat kirjallisissa ja kuvallisissa aikalaislähteissä”. Tätä tekstiä on muokattu ja täydennetty muutamilla tuoreemmilla lähteillä.

Lähteet:

Tietokannat:

Icelandic Saga Database

ONP: Dictionary of Old Norse Prose. Københavns Universitet

Skaldic Poetry of the Scandinavian Middle Ages Database

SKVR-tietokanta – kalevalaisten runojen verkkopalvelu

Kirjallisuus:

Androshchuk, F. 2010. The Gift to Men and the Gift to the Gods: Weapon sacrifices and the circulation of swords in Viking Age society. In: Zwischen Fjorden und Steppe: Festschrift für Johan Callmer zum 65. Geburtstag, p.: 263–276. Theune, C., Biermann, F.P., Struwe, R. & Jeute, G.H. (eds.) Rahden.

Ashdown, M. 1980. English and Norse Documents Relating to the Reign of Ethelred the Unready. Cambridge University Press.

Myrberg Burström, N. 2015. Things of quality: possessions and animated objects in the Scandinavian Viking Age. In: Own and be owned. Archaeological approaches to the concept of possession: 23–48. Klevnäs, A. & Hedenstierna-Jonson, C. (eds.). Stockholm Studies in Archaeology 62, Stockholm University.

Ellis Davidson, H. 1998 [1962]. The Sword in Anglo-Saxon England: Its Archaeology and Literature. The Boydell Press.

Gustin, I. 2004. Mellan gåva och marknad: handel, tillit och materiell kultur under vikingatid. Lund Studies in Medieval Archaeology 34.

Katona, C. 2014. ”Unpractical objects.” The concept of the King’s Gifts in the Old Norse World. Master’s Thesis, Háskóli Íslands, Icelandic and Comparative Cultural Studies, Viking and Medieval Norse Studies.

Lund, J. 2017. Connectedness with things. Animated objects of Viking Age Scandinavia and early medieval Europe. Archaeological Dialogues, Vol. 24, Issue 1, June 2017: 89–108.

Pearce, M. 2013. The Spirit of the Sword and Spear. Cambridge Archaeological Journal, Vol. 23, Issue 1, February 2013: 55–67.

Rogan, B. 1990. On the Custom of Naming Artefacts. Ethnologia Europaea, XX:47–60.

Somerville, A.A. & McDonald, R.A. 2014. The Viking Age: A Reader, Second Edition. University of Toronto Press.

de Vries, J. 1962. Altnordisches etymologisches Wörterbuch. E.J. Brill.